Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola : Replika, 2016.
s.197 


" Ne sanovat: Mekin olemme koko ajan olemassa. Ja joka ilta minä sormeilen ja tarkastan ja selaan, joka ilta minä luettelen ja lasken ja nimeän että kaikki asettuisi kohdalleen."

Olipa kerran pieni kylä, kaukana täältä, suuren meren takana jossakin Amerikan mailla.  Kylässä asuu muuan poika Äitimuukalaisen kanssa ja heidän kotinsa kynnyksellä on matto ja matossa tahra kuin paha silmä.  Poika näkee, että "kaikille tämän maailman peileille on annettu yksi ainoa tehtävä, yksi pakkomielle: monistaa kaikkea näkemäänsä, loputtomiin. " 
Ja Äitimuukalainen monistaa omalla tavallaan. Hän istuu peilin edessä vailla ilmettä ja piirtää itselleen silmät ja suun, silmät ja suun, silmät ja suun. Meikkikynän jälki on kuin piirtäisi itselleen ääriviivat, olemassaolon. Mutta vaikka Äitimuukalainen piirtää itsensä näkyviin, monistuu pojalleen joka päivä äidiksi, ei se riitä. Poika tajuaa, että jollakin karmealla tavalla hän itse on kuka tahansa. Äiti ei piittaa edes perjantaista, joka olisi pojalle tärkeä päivä, koska silloin koululla näytetään elokuvia. Poika rykii ja rykii, vaatii äidin huomiota, mutta ei. Äiti on tässä ja äiti on poissa.
Ei ole aamua, ei uutta päivää vaan koko ajan on ilta, "Koko ajan on se hämärä."  Koko ajan on kaikki pelkkää Ei:tä, sekin monistuu, muuttuu moniksi. Ja äiti alkaa muistuttaa pojan kouluaikojen tamburiinia, sen sitkeää mykkää  kalvoa. Tam, tam, taram, sanoo tamburiini, ja se on yhtälailla pojan oma kasvun ääni.

Mutta oli ollut aika, jona aurinko paistoi, jona ihmiset kävivät töissä, ansaitsivat oikeaa rahaa, aika jona poika rakasti. "Jos siirsin vasenta kättäni, sinä siirsit oikeaasi, jos liikutin oikeaani, sinä liikutit vasentasi, minun itäni sinun länttäsi vasten." Joskus aurinko paistoi, joskus jollakulla oli tukka, jonka vaaleutta rakastaa kuin ainokaista.
" Jos minula olisi isä, ...!"

Pieni kylä elää elämäänsä ja sen ihmiset tietävät mitä kullakin on tai ei ole. Kylässä asuu Leipuri, joka ei milloinkaan hymyile, ei naura ja joka pitää perhettään pelossa, ja kiltti vaimonsa, jolla on jälleen pyöristyvä vatsa.  Leipurin poika Kaniininaama ei kykene sanomaan isäänsä isäksi, sillä hänelle sana isä on kunnianimi. Kaniininaama vapisee kotonaan haluten muuttua näkymättömäksi, mutta pojan kanssa hän oppii hyppimään kuolemien yli kuin vesilätäköiden.

Kylässä on Opettajatar, Vanhus, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski, pyylevä Pappi, suruun pukeutunut nainen  sekä rikkaitten alueella asuva Lääkäri, jonka talossa he eivät ole käyneet ja jolta ei tohdi apua pyytää, vaikka Äitimuukalainen sitä miten tarvitsisi.

On Kaivos, jolla on ajatuksia ja suuri kuparia puhuva musta suu. Kaivoksen tunnelin tummaan syvään voi huudella kuoleman sanoja ja ne tulevat bumerangina takaisin. Sen edessä voi kasvaa itseään isommaksi ja huudella kuin mies ja nauraa hekottaa kaiulle, joka naivina toistaa sanat.
Mutta Kaivos on elämästä viisas. Se kysyy: " Niin, onko kallisarvoisempaa kykyä kuin kyky unohtaa, sano onko? "

Ja kaiken aikaa on olemassa mies, Puuseppä, jolla ei ole vaimoa, ei lasta. "Puuseppä oli oman elämänsä tärkein henkilö,oma ainokaisensa, ja sellainen sairastuttaa lopulta kenet hyvänsä."  Mutta hän veisteli puunuken ja yksinäisyytensä kyyneleet eivät ollleet pelkkää vettä vaan ne herättivät puunuken henkiin. Syntyi oikea poika. Poika, joka kasvoi, ja jonka nenä kasvoi jokaisen valheen ja luikurin myötä.

Entäpä Siniparta, hän joka tietää tien kultakattoiseen Pääkaupunkiin, jossa olisi oikea koulu ja jossa pojan ihmeellinen ääni tulisi kuulluksi. Koska pikkukylän maisema on aina se sama ja pysyy alati paikallaan, on aika lähteä.


Minä lainasin Sinikka Vuolan Replikan kirjastosta kaksi kertaa. Takakannen teksti innotti lainaamaan sekä kannen kuva, jossa Pitkänenä katsoo uhmakkaana sivuun. Mutta joululomalla lukulistallani oli niin paljon hyvää, että Replikan laina-aika tuli ja meni, ja jouduin sen palauttamaan. Mutta sen lukemattomuus vaivasi mieltäni ja kävin lainaamassa kirjan uudestaan. Onneksi vaivasi, onneksi lainasin ja onneksi luin, sillä olisi ollut tosi sääli, jos hyvän tieltä jää paras lukematta!

Replika on kirja, jonka ehdottomasti haluan lukea uudelleen. Ja vaikka sen tarina on monimerkityksellinen ja paikoin hankala, se on samalla se jokin mikä siinä viehättää. Tarina saakin pysyä unenomaisena, arvoituksellisena,  mystisenä,  Se on kuin liukas saippua, joka ei pysy kädessä, mutta jonka tahtoo ottaa kämmenelleen uudestaan ja uudestaan.

Replika on helsinkiläinen Sinikka Vuolan esikoisromaani. Aikaisemmin hän on julkaissut runoja, viimeisimpänä kokoelman Maailman vaikein kieli. 
Runon ääni soi Replikassa mykistyttävän hienona. Lauseet ovat omintakeisia ja havahduttavan uusia. Niitä haluaa maistella pitkään ja niissä viipyillä.



⭐⭐⭐⭐⭐

Replikan kielestä hurmioituneena,
*Tea *