Muutama ajatus maaliskuun luetuista

Tea: 

Maaliskuussa luin kymmenen kirjaa, joka on minulle poikkeuksellisen paljon.

Yksi pakolla loppuun luetuista oli Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Se oli v. 2010 Finlandiaehdokkaana , samana vuonna jolloin Mikko Rimmisen Nenäpäivä voitti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että siinä oli kiinnostavaa kirjallista ajankuvaa 1800-luvusta.
Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen romaani kansallisrunoilijastamme Johan Ludvig Runebergista.

Kärpäsenkesyttäjä romaanin nimenä viittaa siihen, kun Runeberg vanhana ja raihnaana pyörätuolistaan käsin yrittää pyydystää kärpäsiä. Hän haluaa kesyttää Stenbäckiksi ristimänsä kärpäsen, kyllä - juuri sen Stenbäckin, Lars Stenbäckin, joka oli hänen aikalaisensa, runoilija ja pappi. Hän, jonka kanssa piti nuorena ja voimainsa tunnossa vääntää sanan sapelia.

 Lukiessa olo oli kuin kärpäsellä tunkiolla. Wahlströmin toimesta lapiolla on luotu sen verran paksua tavaraa, että pörräämistä riittää inhotuksen tunteisiin asti. Turhat sädekehät ja kultareunat kansallisrunoilijan yltä tipahtelevat sivu sivulta : Runeberg on eläimiä julmasti kohteleva kotityranni, hankala ja laiska tyyppi, joka kiusaa kiesien ajajia ja vilkuttaa tuon tuosta silmää hameväelle!
Runebergin ristiriitaisia tunteita herättävä henkilökuva oli silti vain yksi kirjan kulmista.

Mielenkiintoista on aikalaisten ja ajan kuva kulttuuripolitiikan näkökulmasta. Itseään etsivä Suomen kansa saa Maamme-laulun, ja Suomen sodasta ammennetut Vänrikki Stoolin tarinat kuluvat kansalaisten käsissä.
Kirjan plussana on sen ironia ja huumori, mutta se ei riitä hyvän kirjan aineksiksi. Kirja oli äärimmäisen sekava ja lukijan kannalta huonosti jaoteltu. Siinä oli monta kertojaa jotka vaihtuivat lennossa ilman selkeyttä.

Meille Eeva Kilpi- faneille kevät toi lahjan, Sinisen muistikirjan. Eeva Kilven ullakon aarre on hänen  lapsen lapsensa sitoma sininen muistikirja, joka tänä vuonna julkaistiin pikkuiseksi kirjaksi. Siniseen kirjaseen Eeva Kilpi on tallentanut ajatuksiaan mm. vanhenemisesta ja yksinäisyydestä.

Ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei vanhene. Kerroksia sen ympärille kertyy vain lisää. Niin on lopulta kaikki iät ympärilläni ja muodostavat hyödyllisen , värikkään, monivivahteisen kokonaisuuden. Näinkin voisi vanhuuteen suhtautua. 

Tänä syksynä sininen saa jatkokseen Punaisen muistikirjan, ja vielä kolmannenkin  kirjan sitten lokakuussa, joka sisältää myös runoja.

Maaliskuussa luin perä perää kaksi täysin erilaista kirjaa runoilija Edith Södergranista. Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen on tutkinut Edith Södergrania 1900- luvulta lähtien ja väitellyt tohtoriksi Södergran-myytin rakentamisesta kirjallisuudenhitoriassa.

Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen, hän on tottunut matkailija, sosiaalinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas. Hänellä on aikaansa nähden hyvä koulutus ja hän tuntee laajasti kirjallisuutta.

Rahikaisen kirja Edith, runoilijan elämä ja myytti on laaja ja kattava, runsaasti lähteitä sisältävä teos. Se käsittelee paitsi  ES:n ( 1892- 1923 ) elämää myös ja etenkin niitä myyttejä, joita hänestä on rakennettu tämän  kuoleman jälkeen. Toiset elämäkerturit eivät jää myöskään kritiikittä.
ES on ihmisenä mielenkiintoinen ja omaa aikaansa vasten hän on ollut eräänlainen aikansa airut, paitsi runoudessa myös naisena. ES oli pidäkkeetön, spontaani ja intohimoinen nuori, ja kuolemansa jälkeen hänestä oltiin liiankin helposti rakentamassa hyvin yksipuolista kuvaa sairauden kautta.

Elämä ja runot sekoitetaan helposti yhteen. Koska tiedetään Södergranin kuolleen tuberkuloosiin, hänen runojaan halutaan lukea lähestyvän kuoleman työstämisenä.
Itse asiassa Södergran oli kuolemansairas vasta elämänsä viimeisenä vuotena. Sitä ennen hän oli hoitanut itseään hyvin ja elänyt siksi suhteellisen oireettomana, vakavat verensyöksyt ja hengitysvaikeudet alkoivat vasta 1917. 

                                              Punainen aurinko nousee
                                              vailla ajatuksia
                                              ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
                                              Me iloitsemme airingosta niinkuin lapset.
                                              Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
                                              samantekevää milloin se tapahtuu.
                                               Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
                                               ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
                                               väkevänä niin kuin metsä, talvi ja meri. 
                  




Siinä missä Rahikaisen teos Södergranista pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen, Leena Helkan kirja Edithin seitsemän sanaa on päiväkirjamuotoinen fiktiivinen kuvaus Södergranin viimeisistä vuosista.
Siinä Södergran elämää ja ajatuksia  kuvataan herkän lyyrisesti.

Ja runoilijalle jäi mitä runoilijalle kuuluu, villiintynyt puutarha.
Siitä saakka olen rakastanut puutarhaa eniten kaikista ihmisistä. 

Kuolema? Tiedänkö vieläkään mitään muuta vastausta kuin sudenkorennon siivet, jotka elämä päivän päästä unohtaa rantakivelle. 

Minä alan keksiä nimiä luojallemme, huuliltani loputtomana virtana luojan nimeä, keksin kunnes aamu tulee ja rakentaa padon nimien virtaan, haukotuksistani, mustista renkaista silmieni alla. 

Edithin Seitsemän sanaa on maalauksellinen kirja. Sen edessä voi vain viipyillä, hengitellä kauniita lauseita. Kirjaa voisi luonnehtia myös meditatiiviseksi, koska se kaikessa runollisuudessaan on hidaslukuinen. Runollinen tyyli sielun peilinä on myös vaikea ja hiukan sekava. Se vaatii pysähtymistä ja paikoillaan oloa.

En koe mielekkäänä edes ajatella kumpi näistä rakastetun runoilijan elämää kuvaavista kirjoista olisi ollut parempi. Lähestymiskulma on täysin erilainen ja kumpainenkin on lajissaan hieno ja suositeltava.
Minusta on hienoa miten on uskallettu alkaa kirjoittamaan enenevässä määrin fiktiivisiä teoksia aikamme tunnetuista kulttuuripersoonista, kirjailijoista ja taiteilijoista. Fiktiivisyys tuo lihaa luitten päälle.

Maaliskuun luetuista iloinen yllätys oli myös paljon kehuttu Napoli-sarja italialaiselta nimimerkin taakse kätkeytyvältä Elena Ferrantelta. 
Sarja alkaa kirjalla Loistava ystäväni. Se kertoo kahdesta erilaisesta tytöstä, minäkertoja Elenasta sekä hänen ystävästään Lilasta. Tytöt elävät 1950-luvun Napolissa, köyhissä oloissa, jossa koulutuskaan ei ole mikään itsestäänselvyys.
Kirja on aistivoimainen ja vahva. Niin vahva, että en heti kyennyt menemään kirjastoon hakemaan kakkososaa.
Napolisarja:
1. Loistava ystäväni 
2. Uuden nimen tarina
3. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
4. Kadonnen lapsen tarina



Kaiken kaikkiaan maaliskuu oli minulle mittava lukukuukausi. Samalla intensiteetillä en huhtikuuhun kykene, eikä määrällisyys ole tarkoituskaan. Kirjapino horjuu silti uhkaavasti.

Joel Haahtela : Adèlen kysymys

Tea: 

Joel Haahtela: Adélen kysymys, 2019, s. 188

Lempikirjailijani pääsi yllättämään - en tiennyt, että häneltä oli tulossa tälle keväälle kirja. ja millainen kirja! Se kertoi enemmän kuin sanoihin mahtuu.

Maailma on menettänyt yhteyden Jumalaan, veli Paul jatkaa puheluaan. Ihmisille annetaan elämä, mutta heillä ei ole aavistustakaan mitä sillä pitäisi tehdä. Kolme toivomusta, jotka heitetään hukkaan. 


Mies on ison edessä. Avioliitto on välitilassa. Nuoruuden sinisilmäisyydessä pahan päivän varalle kirjoitetut ja hyvää tarkoittavat kirjeet kultaisine muistoineen eivät kanna. Tietenkään, eiväthän he Vuokon kanssa edes muistaneet niitä kirjoittaneensa. Ajatus toki oli kaunis, ja rakkautta täynnä. Yhdessä kirjeille voi lähinnä vain hyväntahtoisesti hymähdellä.

Mutta mikä kantaa? Mikä kantaa silloin, kun elämä on kuin matematiikan kaava, alati sama ja yllätyksetön? Kyllä, kyllä toisto kantaa, se sama ja varma, rutiinit ja ulkoa opitut arjen eleet ja toiminnot. Miehelle se riittää. Mutta entä tuo toinen? Kun vaimo vierellä muuttuu ja kasvaa, hamuaa omaan suuntaansa, ei suostu eikä mahdu kaavaan. Vaimo, joka on sama, mutta eri. Tässä, mutta toisaalla. Joka ei ole algoritmi vaan elävä ja hengittävä nainen. Joka haluaa jotain muuta.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä. 


Mies irrottautuu kaavastaan. Hän lähtee ystävänsä kokemuksen innoittamana ranskalaiseen luostariin tutkimaan Pyhän Adèlen tarinaa. Luostarin yhdeksänsataa vuotisessa hiljaisuudessa mies uppoutuu Adélen mysteeriin, mitä naiselle tapahtui ja miksi. Ja samalla, kuin huomaamattaan, mies uppotuu myös omaansa, mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtumassa?  Ja onko todella niin, että  suvun varjot seuraavat meitä, että me siirrämme ne omiin lapsiimme? Että yritämme ratkaista kaiken, emme anna lasten pitää edes omia murheitaan?

Sen jälkeen, kun ihminen teki itsestään keskipisteen, hänen suuntansa katosi. 

Adélen kysymys kutsuu luostarin lepoon, sen turvalliseen ja ikiaikaisten rutiinien rauhaan. Veljet toimittavat arkisia askareitaan ja ovat samalla pyhän äärellä. Kynttilät lepattavat, laulu kiipeää kappelin seiniä pitkin. Veljet pitävät rukouksellaan maailmaa paikoillaan. Mutta samalla oma sisin tekee työtään. Se prosessoi niin kirjan kertojassa kuin minussa.


Kun myöhemmin kävelen kappelista takaisin huoneeseeni, minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itse itsensä ja muuttua takaisin valoksi. 

Joel Haahtelan Adélen kysmys on viisas ja syvällinen kirja. Täydellinen! Luin sen kahdelta istumalta, ahmien, mutta samalla henkeä pidätellen. Niin kuin luetaan sellaista, jossa ei halua minkään rikkoutuvan. Kun haluaa asettaa askelensa samaan tahtiin, päästä rytmiin ja maisemaan, elää ja hengittää sitä kaikkea:  pergamenttien ja musteen tuoksua, kappelin seiniä kiertäviä hymnejä,  kapeista ikkunoista sinertävää kuun valoa, peperinohutta ja vaaleaa.

Yhtäkkiä se kaikki on tässä, enkä minä tunne tarvetta paeta. 



Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa.  

Kirja ei jätä rauhaan. Palaan yhä uudestaan mielessäni kalliolle, kohtaan, josta Adèle tippui, tiputettiin, temmattiin alas. Seison vuoren rinteet  edessäni ja tuuli tuivertaa hiukset ja ajatukset. Mikä, mitkä ovat minun ihmeeni, ne joita niiden hitaudelta en edes näe? Tai, ne jotka tunnistan, mutta jotka muuttuvat ajan saatossa itsestäänselvyyksiksi. Joiden äärellä kiitollisuus haalenee. Kun alan elää niin kuin niitä ei olisi ollutkaan.

Ja silti: ... että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset.

Joel Haahtelan luonnollinen tapa käsitellä luostarin hengellisyyttä on kirkasta kuin pakkastaivas ja lohdullista:

Ja eikö Jumala tullut ihmiseksi juuti siksi, että hän olisi meitä hivenen lähempänä, vain sydämenmitan päässä? 





🍬🍬🍬🍬🍬