Lukujumi unholaan kirjallisuuspedagogiikalla

Edellisviikolla ryhmä opiskelijoita kokoontui vanhan kampusrakennuksen pieneen auditorioon. Nousin sinä aamupäivänä bussista, huikkasin kuskille kiitoksen ja matkalla kampukselle tarkistin puhelimesta vielä kerran auditorion sijainnin. Löysin luokan kapean rakennuksen toisesta kerroksesta, jätin takkini kuluneeseen naulakkoon ja astuin ovesta hiljaiseen hälinään. Pikkuruinen luokka oli jo ehtinyt kerätä sisuksiinsa innolla odottavia opiskelijoita ja se tuoksui vanhan lattian puulta ja sinne jätetyiltä iäisiltä ajatuksilta. Nousin muutamat natisevat ja narisevat puuaskelmat etsien vapaata paikkaa ahtaista penkkiväleistä ja istahdin yläriville ikkunan viereen. Aurinko paistoi pitkästä aikaa, se siivilöityi kampuskukkulalla kasvavien mäntyjen oksistoista mukavasti ja loi illuusion kevätauringosta, joka juuri ja juuri kehrää lämpöä kasvoille. Avasin reppuni asetellakseni vihkoni ja kynäni kirjoitustasolle, mutta repiessäni turhaan tasoa ylös etummaisen istuimen selkänojasta, huokaisin ja vaihdoin paikkaa keskemmälle. Kirjoitin vihkoni vasempaan yläkulmaan kurssikoodin, kurssin nimen ja päivämäärän jääden sitten istuen odottamaan. Katselin ylhäältä muiden kurssilaisten päitä ja hahmoja. He ovat kaikki lukijoita, kuten minäkin. Odotin kirjallisuuspedagogiikan kurssin ensimmäisen luennon alkua.

Nyt minulla on takana kaksi ensimmäistä luentokertaa ja olen lumoutunut kurssin tarjonnasta. Olemme käsitelleet luennoilla mm. miksi olemme lukijoita, mitä kirjallisuuden opetus on ja mitkä ovat sen tavoitteet, mitä kaikkea lukutaito nykyään tarkoittaa ja miten ihminen kasvaa kaunokirjallisuuden lukijaksi. Tutkimme PISA-tuloksia lukutaidon näkökulmasta ja pohdimme tämän päivän lukutaitokäistyksiä. Suomalaiset ovat yhä maailman kärkeä lukutaidossa, mutta vapaa-ajan lukeminen on todella vähäistä. Opettajan voisi luulla pystyvän sytyttämään oppilaissa lukunautinnon kipinä vaikeuksitta, "kouluissahan luetaan koko ajan, siinä sivussahan se motivaatio syttyy", mutta se ei olekaan niin helppo tehtävä. Itselleni se kuitenkin tulee olemaan opetukseni yksi kulmakivistä.

Kaikki aiheet ovat olleet äärimmäisen mielenkiintoisia ja niistä on ollut upeaa keskustella yhtä intohimoisesti lukemista rakastavien ihmisten kanssa. Luemme kurssin aikana ryhmissä yhteisesti yhden fantasiakirjan ja itsenäisesti yhden nuortenkirjan. Listat olivat huikeita, fantasiakirjan kohtaan olisi voinut lukea mm. Martinin Valtaistuinpelin. Päädyimme oman ryhmäni kanssa lukemaan Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, sillä olin lukenut ryhmästäni eniten fantasiaa, (fantasia oli kahdelle toiselle ryhmäläiselleni vieraampi genre) joten tunnistin suurimman osan teoksista ja kehuin Teemestarin kirjaa yhdeksi lempikirjoistani. Toisiakin kiinnosti juuri Itäranta, joten teemme kurssin lopputyönä Teemestarin kirjasta arvion. Nuortenkirjoista itseäni kiinnostaa mm. Siiri Enorannan Gisellen kuolema (Enorannan Surunhauras, lasinterävä oli viime vuoden lukemistani yksi ehdoton lemppari) ja Nadja Sumasen Rambo, joka voitti vuoden 2015 Finlandia Junior-palkinnon. Lisäksi kurssilla tutustumme ryhmänä yhteen kouluissa käytettävään äidinkielen kirjasarjaan.

Valittelin alkuvuodesta olevani lukujumissa, mutta tämä kurssi herätti lukuinnon jälleen ! Valitettavasti kuitenkin jouduin yhden kirjan jättämään kesken tässä välissä (tulossa teksti kesken jätetyistä kirjoista) joka ei vain saanut minua mukaansa, mutta jatkoin viime vuonna aloittamaani fantasiakirjaa ja olen ollut viimepäivät täysin sen lumoissa. Fantasiakirjoista usein tunnistaa jo ensimmäisistä luvuista, että on kohdannut helmen kivien joukossa. Tämä kyseinen kirja on sellainen, vaikka se on vienytkin muutaman kuukauden lukea. Tänään minulla on suunnitelmissa lukea tuo kirja loppuun, joten kohta on tulossa myös uutta kirja-arviota.

Lukuintoa toivotellen,
*Ida-Maria*

Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat, 2017, s. 301

Oma tarkkaavaisuuteni on ollut sumussa, sillä kuin varkain pääsi suosikkikirjailijani Joel Haahtela julkaisemaan uusimpansa. Siksi iloni oli moninkertainen, kun kirjaston uustushyllyllä hymyili  Haahtelan tuore Mistä maailmat alkavat .

Kirjan luettuani aavistan, enkä vain aavista vaan vakuutun, että maailmat voivat alkaa ihan tuikitavallisista ja arkisistakin aukoista, Se voi olla se hetki 50-luvun lopun Helsingissä Kauppatorin reunassa, kuten kirjan päähenkilölle 16-vuotiaalle Visalle oli, kun hän nähtyään elokuvan Vincent van Goghista astelee iltapimeällä lumipyryn keskellä ja yhtäkkinen onnen tunne leimahtaa kuin salama. Siinä hetkessä Visa tajuaa jotakin oleellista ja luovuttamatonta elämässään: enemmän kuin mitään hän haluaa maalata tauluja!

Ahlströmin talossa Kasarmikadulla, Vapaasta Taidekoulusta tulee Visalle paikka, jossa vaakakuppiin asettuvat sekä unelmat että piirustushiilen rahina ja  väripaletin kirjo, kadmiuminpunainen, preussinsininen, sitruunankeltainen. Ne roihuavat kuin majakan valo suuntaa näyttäen.  Niiden tulisi asettua kohdilleen, löytyä suhteessa toiseensa, Ja löytyväthän ne. Into oppia puskee Visaa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, kasvattaen häntä miehen mittaan keskellä Luotsikadun arkisuutta, jossa hän sotaleskiäitinsä ainoana lapsena varttuu. Ja keskellä sitä uutta maailmaa, joka kodin ulkopuolelle avautuu, taidepiirejä, jossa saa opetella  katsomaan tarkasti, sekä elämää että tauluja.

"Pian hän alkaisi maalata ja silloin maailma olisi niin kuin sen piti. Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niden tuoksu."

Kun äiti suristaa omelukonettaan viereisessä huoneessa,Visa ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa ylös tärkeimpänsä; Taidekoulun viisaan opettajan Unto Pusan opit:

Aina rehellinen, ei koskaan falski.
Taiteen tehtävänä on löytää kohteestaan jotain salattua.
Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru. 

Nämä lauseet Visa juurruttaa sydämeensä. Lauseet ovat kuin huoneentaulu, kuin Mooseksen lait, kaiken merkitys. Ne seuraavat Visaa kaikkialle, kulkevat äidin ompeleman ulsterin taskussa maailmalle asti, Italiaan ja Venetsiaan saakka.
Lauseet ovat Visalle niin täydet, etteivät ne yhden ihmiselämän aikana ehdi edes tyhjenemään.
Visa lentelee, kokeilee, ei takerru...

Taiteilijapiireistä Visa löytää ihmisiä, joka vaalivat sisällään samaa paloa mitä hänkin, samoja intohimoja, tunteita. Ajatuksia vaihdetaan eikä aina suosiolla edes vaihdeta vaan niistä kiistellään kuin koirat, vedetään saman köyden molemmista päistä, etsitään selitystä ja syvyyttä, kaiken ydintä.

Taulujen ja auki rullattujen maalauskääröjen edessä on pysäkki, pysähdyspaikka, jossa nähdään enemmän mihin silmä pystyy. Visa tajuaa,että näkeminen on aivan eri  asia kuin katsominen, sillä vasta näkeminen teki näkyväksi. Maalaamisellaan Visa haluaa välittää oman näkemisensä, saada aikaan sen, että katsoja voisi nähdä saman tai vielä enemmän,
"Eikö katsomisen hetkeen tiivistynyt kaikki, mikä ihmiseen oli siihen mennessä ladattu, kaikki mitä hän kykeni tuntemaan." 

"Ensin on hyvä soittaa väärät äänet, koluta takalistot, tulee ympäristö tutuksi", sanoo opettaja Pusa erään taidepohdinnan tuoksinnassa. " Sama juttu värien kanssa, nekin muuttuvat jatkuvasti, sen mukaan kuka vieressä seisoo. Jos sinisen vieressä seisoo keltainen, se on aivan eri keltainen kuin jos viereen änkeää oranssi." 

Piirustustunilla Visa tutustuu Tapioon, lahjakkaaseen melankoliseen poikaan, joka ihannnoi Chagallia, sanoo Chagallin olevan Jumala, sillä kuten Jumala hänkin keksi oman maailman. Visa tutustuu myös Tapion siskoon Helmiin, tyttöön joka kulkee Pasternakin Tohtori Zivago kainalossaan, tyttöön joka avaa myös maailmoita...

Visa on uskollinen maalaamiselleen. Hän tekee töitä sen eteen ja sen kanssa, lukee, tutkii, sekoittaa värejä, kesyttää kankaan,etsii jalansijaa ja paikkaansa maailmassa.

Haahtelan Mistä maailmat alkavat on yhtäaikaa sekä vahva että herkkä lukuelämys. Myös minä lukijana solahdan arjestani ulos tavoittelemaan kauneutta suurten nimien äärelle van Goghin auringonkukkien tuoksuun, Pyhän Fransiskuksen basilikan hämärään Giotton freskojen eteen, Giorgio Morandin niukkiin, hiljaisiin asetelmiin. Koitan katsoa edes hetken verran toisin, nähdä miten valo vaihtuu maisemassa, miten väri, miten muoto.

Van Gogh Auringonkukat

Mistä maailmat alkavat kuvaa upeasti myös aikaa, sitä miten maailmassa oltiin 50-luvun lopun jälkeen, miten kuohuttiin 70-luvun aatteissa, miten löytyivät omat sanat ja mielipide, uskallettiin pistää hanttiin. Mitä musiikkia kuunneltiin, mitä luettiin, mitä maailmalla tapahtui.

Sivu sivulta uppuduin haluamatta palata. Lumouduin jälleen kerran Haahtelan lauseisiin, tarkkanäköiseen sielunmaiseman kuvaamiseen, herkkyyteen, joka on kuin kädelle jäänyt sulamaton lumihiutale, ja vahvaan omaperäisyyteen kuten Picasson kulmikkaat hahmot.
Mietin miten valtavasti Haahtelan on täytynyt tehdä etukäteistyötä, olla kuten päähenkilönsä, etsiä ja tutkia, lukea ja löytää. Taidemaailma sellaisena syvyytenä mitä Haahtela kertoo, on huikeaa luettavaa!

Kirjaa lukiessa tein mielen matkaa, sekä tarinassa että koluten opiskeluaikojeni Helsinkiä Visan kantapäillä astellen; pitkin Luotsikatua, Kasarmikatua, Tähtotorninmäelle. Poikkeilin gallerioihin, kurkistelin Visan selän takaa avautumaisillaan olevia maalausrullia, hipaisin sormella taulun pintaa.
Ja mikä maailma avautuikaan elokuvateatteri Glorian hämärissä, kun oma paikka oli näytetty ja valkokankaalla kaikki oli toisin. Puhumattakaan  Brondan vintistä, jossa taulujen läpi saattoi päästä vallan toisaalle.

Lenneltyään, kierreltyään, kokeiltuaan koittaa lopulta se hetki, jossa Visa tajuaa, ettei maalaaminen ollut enää uuden luomista vaan pikemminkin vanhan paljastamista, sumun maalaamista pois maiseman edestä, näkyväksi tekemistä. Mutta sitä ennen, vuosia  sitä ennen Venetsian aikojen isähahmo Halme antaa Visalle läksiäislahjana antiikkipuodista löytämänsä irtolehden, jossa on psalmi 130: Syvyydestä minä huudan sinua Herra ja kehottaa Visaa pysymään pinnalla. Ja Visa lupaa.
Ja hän pysyy.

Mielenkiintoisena detaljina vielä se, että kirjan lopussa kiitos-sanoissa Haahtela sanoo, että Venetsia-jaksossa mainittu Leo Halme on se sama mies, jonka tarinan hän on aikasemmin kertonut kirjassaan Tähtikirkas, lumivalkea. 

Kirjan luettuani jään kaipaamaan. Jään kellumaan kirjan tarinaan.  Hidastelen, jotta kirjan valo saisi kantaa pitkään.

 Minua koskettaa se määrätietoisuus ja uskollisuus, joka puristuu esiin omia unelmia ja intohimoja toteuttaessa. Väylän avaamisen vimma,ja  se tyhjyyden kammo, jota jokainen luova ihminen vääjäämättä jossain kohtaa tuntee. Se, miten tarvitaan samoin ajattelevia, samoin eläviä, jotka yhtälailla valvovat yönsä maalauksen, kirjan, kirjoittamisen, soittamisen niin vaatiessa, ihmisiä jotka sinut nähdessään eivät kohauta vain harteitaan: No, sehän on vaan hurahtanut.
Huomaan peräänkuuluttavani ihmisiä,jotka oikeasti pysähtyvät myös toistensa eteen, kysyvät mitä maalaat, luet, kirjoitat, soitat, harjoittelet, mitä tahansa...ettei vaieta turhaksi, tai jos ei ihan turhaksi niin vähäisemmäksi kuitenkin.

Kirjan luettuani katseeni hakeutuu etsimään kaunista, jopa tämänpäiväisen loskasään tihkun läpi. Voisinko nähdä päivien matalassa harmaudessa valon, jonkinlaisen valontapaisen, keltaiseen taittuvan, kevääseen?

Kirjan luettuani mietin mistä maailmat omalla kohdallani ovat alkaneet ja alkavat. Yksi tällainen hetki oli eräs marraskuinen perjantai v. 2008, kun istuin kirjallisuusterapiapäivässä ja tunsin löytäneeni oman elämäni maamerkit. Ja ehkä se onkin niin kuten Visan ystävä Tapio sanoi:
"Se on kaikkein tärkeintä, keksiä oma maailma. "


Ah, annan Joel Haahtelan kirjalle täydet
⭐⭐⭐⭐⭐

tosin vaikka kirjaa oli haikea-vaikea laskea käsistään silti koin sen lopun turhaan pidennetyksi. 


Lumoutuneena, jälleen kerran *Tea*

Michael Cunningham : Villijoutsenet ja muita kertomuksia, 2016, s. 150.

New Yorkissa asuva luovaa kirjoittamista yliopistossa opettava Michael Cunningham s. 1952 on kirjoittanut aikaisemmin seitsemän romaania, joista ehkä tunnetuin on Pulizer-palkittu kirja Tunnit.
Villijoutsenet ja muita kertomuksia on kuvittanut Yoku Shimizu.


Cunninghamin teos Villijoutsenet ja muita kertomuksia vie lukijansa sadun maailmaan. Kirja koostuu 10:stä nykyaikaan muokatusta vanhasta sadusta, raikkaasta ja  ajatuksia herättävästä tarinaryppäästä. Niissä on tunnistettavissa vanhojen perinteisten satujen elementit ja hahmot, mutta jotka tihkuvat arkirealismia, huumoria ja kaikkea sitä, mitä voi elämä oikeasti olla, kun sitä eletään "onnillisena loppuun asti."

Kirja kysyy rohkeasti ja realistiseen tapaan, mitä on se onnellinen elämä, vai onko onni ihan väärä sana tässä? Mitä ylipäätään on elämä sen jälkeen, kun prinsessa ja puolet valtakuntaa on saatu? Tai kun muutoin on tultu johonkin pisteeseen, joka sekä alkaa että lopettaa jotakin.

" He ovat käyneet tulevaisuudessa, jossa he olivat kumpikin kateissa toisiltaan.
...  Tästä hetkestä alkaen he pysyvät naimisissa elämänsä loppuun saakka. "

Cunninghamin kertomuksissa tunnistan mm. Hannun ja Kertun, Tähkäpään, Tinasotamiehen, Tittelintuuren, Prinsessa Ruususen, Kaunottaren ja Hirviön. Ja paitsi ne, tunnistan tarinoissa myös tämän ajan ihmisen, joka ei niin kaukana ole siitä, mitä sadut kansiensa väliin kätkevät.

" Hän ei kysy, onko mieskin nähnyt saman.Tässä vaiheessa he kuitenkin vaistoavat toistensa ajatukset niin hyvin, että mies ymmärtää sanoa "Joo" - tietämättä lainkaan, mihin on vastannut myöntävästi. 

Kun vanhat sadut, ne ulkoa ja etukäteen ennalta tunnetut, moneen kertaan luetut ja kuullut sadut muuntuvat Cunninghamin kynässä tähän aikaan, ne saavat lukijansa miettimään ja oivaltamaan, näkemään toisin, Kaikki ei ehkä olekaan kuten on kerrottu tai annettu ymmärtää, Ymmärryksen tuolla puolen on vielä vapaata maata, jonka Cunningham kertomuksillaan valloittaa.
 Tämä maailma on tässä arkisine päivineen, kaipauksineen, tarpeineen. Sen kanssa on elettävä kuin taudin.

Koska luit viimeksi vanhan kunnon sadun? Sadun, joka kiidättää sinne, missä kaikki on mahdollista ja jossa kaikki maan ja taivaan välinen, maan alinen ja taivaan ylinenkin asettuvat tapahtumapaikaksi kuin mikä tahansa miljöö? Rajoja ei ole, sillä saduilla ei ole muita reunoja kuin mitkä kirjan kannet asettavat. Mielikuvitus vie myös yli kansien. Mikä valtava ulottuvuus se onkaan!

Tai koska luit sadun, joka viisaasti sanoittaa tunnetiloja tai asioita, joissa on totuus ja siemen ja kaikki se tärkeä, jonka ääreen kannattaa hetkeksi pysähtyä?
Parhaimmillaan sadut  kantavat aarretta sisällään, ja se lasketaan syliimme kuin kirja.
Sadut vanhoina tai uudistettuina versioina toimivat, kun ne osuvat kohdalle, oikeaan paikkaan ja aikaan. Ei kaikki aina, mutta joskus joku, ja se on kuin lahjan saisi.

Satu kantaa lasta lupaa jo otsikossaan eräs Silja Mäen ja Pirjo Arvolan kirjallisuusterapeuttinen opas. Siinä kerrotaan ja auki saakka avataan satujen merkitys lapsille ja nuorille.( Suosittelen lukemaan, sekä myös samaisten toimittaman kirjan Tarina tukee lasta.)
Satu kantaa myös aikuista, Se on kantanut ja tukenut aikuisen mielenterveyttä, jaksamista ja maailmaan sijoittumista jo siitä saakka, kun sotien aikaan Yhdysvalloissa alettiin satuja ja tarinoita lukemaan sodan murtamille ihmisille.
Satu- ja runokirjat kuluivat Suomessakin 1970- luvulta saakka uraa-uurtavina myös mielenterveyspotilaiden ja hoitajien käsissä, kun lukemisien kautta etsittiin ilmaisua sille, mikä muutoin ei omassa suussa ja mielessä sanoiksi taipunut tai löytynyt.
Saduilla on vahva terapeuttinen merkityksensä. Ne kertovat meille mitä ja miksi.

Eli ei mitään huu-haata, ei mitään mitä ei voisi pystypäin vielä aikuisenakin sanoa: Minä luen vielä satuja... Eikä vain vielä vaan niin kuin kirjoja luetaan - siinä missä muitakin tarinoita.

Kirjahyllyssäni nököttää Grimmin satujen kokoelma. Ostin ne pari vuotta sitten työpaikalta saamallani lahjakortilla. Olen minä niitä lukenut, itselleni ja ääneen. Niistä riittää.


⭐⭐⭐  sillä silti haluan pitää satujen hahmot siinä ajassa, jossa kaikki oli vielä enemmän                 mahdollista kuin nyt. 

*Tea *

Riitta Jalonen Tyttö ja naakkapuu

Joidenkin kirjojen ansiot ovat hyvin ilmeisiä. Tällainen kirja on Riitta Jalosen Tyttö ja naakkapuu, s. 47. Ilmestyessään v. 2004 se sai ansaitusti Junior-Finlandia-palkinnon.
Kirjan on kuvittanut Aino- ja Tomppa-kirjoistaan tunnettu Kristiina Louhi. Kristiina Louhi on kuvittanut Riitta Jalosen kaikki lastenkirjat, myös Aatos ja Sofia-sarjan.

"Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. Äidilläkin on sellainen paikka. Äiti on pitänyt sylissä ja kertonut. Vaikka en ole vastannut, olen minä kuunnellut mitä on sanottu. Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt."

Tyttö, joka tuntee kaipauksen, sen että isää ei enää ole. Että isä on taivaalla ja näkee sieltä kaiken, myös sen, että tyttö seisoo juna-aseman puitten alla ja että äiti on ostamassa junalippuja. Tyttö oppii, että isän muisto on hyvä asia, koska muistot isästä nousevat tytön silmiin kuvina eikä muisto koskaan lopu.
Riitta Jalosen kirjassa Tyttö ja naakkapuu on myös lohtu ja lohdutus lähellä. Lohtu on syli ja lohtu on puu, jonka oksille naakat lentävät. Lohtu on opettaja, joka näyttää isältä, tai se vastapäisen kerrostalon mies, jolla on kuin isän kasvot.
 Lohtu on se, että on ymmärtäväinen äiti, jonka viereen voi mennä nukkumaan ja että sänkyyn mahtuu myös nalle. Nalle mahtuu siihen koloon, jossa tyttö ennen nukkui, koloon äidin ja isän välissä.

" Minä painun hetkeksi pienemmäksi, ja kun katson ylös tuntuu, että katson enemmän äänien perään kuin lintujen."



Naakat asuvat isoissa puissa rautieaseman lähellä. Kun yksi naakka lehahtaa lentoon, seuraavat toiset perässä. Tyttö toivoo, että naakat palaisivat.
Kun lapsen maailma järkkyy isän kuoleman johdosta, kaikki ympärillä oleva saa erilaisen merkityksen. Isän kaipuu huokuu poislentävissä naakoissa sekä puissa, jotka myös muistavat kuten tyttö muistaa.

Naakat ovat kuin tunne, se poislähtemisen tunne. Musta väri. Se, kun naakat lähtevät, lähtee kaikki. Siksi tyttö toivoo, että naakat palaisivat takaisin. Että niiden mukana jotain isästä tulisi myös. Eihän maailma voi olla silkkaa lähtemistä! Tarvitaan myös paluu.

Ja jollei paluuta ole, ovat sentään muistot, ne jotka säilyttävät sen, mitä on ollut. Onneksi puut eivät lennä, eivät lähde. Ne kertovat siitä, että vaikka jotain muuttuu, jotain myös jää. On jotain, joka pysyy ja on paikallaan. Muuttumattomuus on turva kuten puu on.  Puu, jota voi halata, puu jolla on sydän, aivan kuin sekin hengittäisi. Ja toisaalta, vaikka tyttö on ainoa luokallaan, jonka isä on kuollut, ei kaikilla silti ole isää kotona. Isät saattavat olla poissa eri tavalla.
Suru ja ilo eivät ole joko tai. Ne ovat limittäin ja päällekkäin, löydettävissä toinen toisestaan

Tyttö on lähtemässä junalla äidin kanssa uuten paikkaan,jonnekin missä, jos hyvin käy, voi kaikki alkaa alusta. Kenties jopa uusi elämä äidin kanssa, uusi koulu...

"Sanoin ennen isi, mutta nyt sanon isä. Siinä on ero. " 
Kasvulla on sekä kivun että ilon ääni.




Ansiokasta Tyttö ja naakkapuu- kirjassa on myös se, miten upeasti ja ikään kuin päivän selvänä asiana se kuvaa sen, että naapuruuteen kuuluu myös lähimmäisyys. Tytön ja äidin alakerrassa asuu vanha täti, joka antaa joka ilta patteriin koputtamalla merkin, että kaikki on hyvin.

⭐⭐⭐⭐⭐


* Tea *

Mielensäpahoittaja - Tuomas Kyrö

Mielensäpahoittaja - Tuomas Kyrö
(äänikirjana, lukijana Antti Litja)
Ilmestynyt: 2010
Luettu: 15.tammikuuta.2017
Sivuja: 130
⭐⭐⭐⭐½

Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 32: "Kirja on inspiroinut muuta taidetta"

"Seitsemäänkymmeneenkolmeen vuoteen en valittanut kertaakaan. Sitten lääkäri tutki minut päästä varpaisiin ja ulkoa sisään ja sanoi, että jos ei elämäntavat muutu niin saattavat mennä suonet tukkoon, saattaa sydän leikata kiinni. Hän halusi kovat rasvat pois ruokavaliosta, tilalle salaatteja ja hyötyliikuntaa, mutta kyllä minä tiesin mistä tukkeumat johtuivat. Ne johtuivat siitä, kun ei sano mitä ajattelee ja mistä pahoittaa mielensä. (...) Ryhdyin rehellisesti valittamaan ja onko sen jälkeen ollut kaikki arvot kohdallaan? Kyllä ovat." 

Vuoden ensimmäisenä kirjana kuuntelin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Kärsin alkuvuodesta lukujumista, joten kuuntelin Mielensäpahoittajan äänikirjana muutaman päivän aikana ulkoillessani koirani kanssa. Antti Litja, joka on myös näytellyt Mielensäpahoittajaa Dome Karukosken vuonna 2014 ilmestyneessä elokuvassa (yksi parhaista suomalaisista elokuvista), oli mielestäni varmasti paras henkilö antamaan Mielensäpahoittajalle äänen. Vähän nolottaa jopa, kun en ollut Mielensäpahoittajaa tätä ennen lukenut. Se nimittäin kipuaa varmasti suomalaiseksi klassikoksi. Lasken sen itse jo moderniksi suomalaiseksi klassikoksi.

Mielensäpahoittaja on huikea kokoelma kuvitteellisen suomalaisen miehen kirjoittamia, yleisönosastolle tarkoitettuja valituskirjeitä. Jokainen luku alkaa lauseella "Kyllä minä niin mieleni pahoitin...", viimeistä lukua lukuun ottamatta. Kyrö ymmärtää suomalaisuutta monien sukupolvien kerroksilta ja kuvaa suomalaista elämää kauniisti ja älykkäästi. Sekä tietenkin humoristisesti, sillä Mielensäpahoittaja on nimenomaan hauskaa luettavaa ja äärettömän fiksua tulkintaa arkipäiväisistä asioista "vanhan kansan" äänellä kerrottuna. Pystyt samaistumaan moneen Kyrön esittämään suomalaisuuden ytimeen kiinnittyvään elämää hankaloittavaan ärsyttäjään, jotka ei kuitenkaan "oikeasti" ole niin suuria juttuja. Mutta kun Kyrö jatkaa ärsytyksen perustelua suurilla elämää arvoittavilla valinnoilla, moraalilla tai kansanperinteellä, saa kirja sinut myös pohtimaan. Nämä kaikki mieltä pahoittavat asiat ovat hyvinkäyttäytyvän, ahkeran ja sinnikkään ihmisen vastakohtia. Miten me joskus unohdammekaan näinkin tärkeitä asioita arkemme keskeltä? Kirja ei kuitenkaan saa lukijaa millään tavalla loukkaantumaan, vaan on kevyttä ja huvittavaa luettavaa. Mielensäpahoittaja ei pahoita mieltäsi, vaan täyttää sydämesi lämmöllä.

Huomasin kirjahyllyjäni vastikään siivoillessani, että meiltähän löytyy jopa neljä Kyrön Mielensäpahoittaja-hahmon ympärille kirjoitettua kirjaa. Pitääpä ehdottomasti lukaista myös ne lähiaikoina !

"Katselin niitä emännän täriseviä luuksi ja nahaksi menneitä käsiä, joiden puristus oli aina ollut hänen kokoonsa suhteutettuna hurja. Se lämmön virta, se kuinka hän avasi minun lukkoni ja mitä kaikkea ne olivat pidelleet. Nyt minä pitelin niitä."

*Ida-Maria*

Lukusuunnitelmat ja TBR vuodelle 2017

On tammikuun 12. päivä ja minuun on iskenyt vuoden ensimmäinen lukujumi. Sattuipa sopivasti, nyt kun olisi vielä kunnolla aikaa lukea. Olen halunnut lukea, kovastikin, mutta kun pääsen viltin alle lukuasemiin, niin en millään jaksaisi keskittyä ja ajatukset harhautuu ihan muihin asioihin. Tällaiset jumit voivat johtua monesta asiasta, itselläni syy on varmaan uusi lukuvuosi ja kaikki ne kirjat joihin tarttua tulevana vuonna. En osaa millään päättää...
Lukujumiin on muutamia vinkkejä sen voittamiseen ja kokeilin muutamaa: kuuntelin päivällä äänikirjaa samalla kun oltiin ulkoilemassa koirani kanssa ja illalla luin alkua yhdestä lempikirjastani (Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär). Sitten katselin seuraamiani booktube-kanavia ja löysin sieltä hauskan listan kysymyksiä, joihin vastataan kirjoilla joita on suunnitellut lukevansa tulevan vuoden aikana. Ajattelin muutenkin tehdä itselleni kartoittavan suunnitelman tämän vuoden kirjoistani.

Tässä on siis alunperin Charr Frearsin luoma kysymyssarja (katsoin itse videon jessethereaderin kanavalta), joihin vastaan omilla lukusuunitelmakirjoillani:

• Kirja kirjailijalta, jonka kirjoja et ole vielä lukenut - Neil Gaiman. En ole vielä tutustunut tähän suuresti arvostettuun kirjailijaan, mutta omasta kirjahyllystä löytyy Gaimanin Neverwhere, jonka haluaisin lukea tänä vuonna. 

• Kirja, jonka haluat lukea - Station Eleven: Emily St. John Mandel

• Klassikko, jonka haluat lukea - Mary Shelleyn Frankenstein

Viime vuoden kirjamessulöytö

• Kirja, jonka haluat lukea uudelleen - Valtaistuinpeli: George.R.R.Martin

• Kirja, jonka olet omistanut ikuisuuden ja haluat vihdoin lukea - Pakko jättää tällaiset kirjat seuraavaan vuoteen tai vaihtoehtoisesti ajattelin viedä juuri tällaisia kirjoja varastoon, jotta saan lisää tilaa kirjahyllyyni...
• Iso kirja, jonka haluat lukea - The Wise Man's Fear: Patrick Rothfuss (994 sivua)

• Kirja kirjailijalta, jota olet lukenut lähiaikoina ja jonka kirjoja haluat lukea lisää - V.E.Schwab

• Kirja, jonka sait joululahjaksi - Sain joululahjaksi kaksi fyysistä kirjaa (Jim Kayn kuvittaman Harry Potter ja Salaisuuksen kammio sekä joulukuun Owlcrate-kirjana Audrey Colthurstin Of Fire and Stars, mutta en ajatellut lukevani niitä vielä. Mutta jos lasketaan joululahjaksi saamilla kirjalahjakorteilla ostetut kirjat, niin mm. A Dog's Purpose: W. Bruce Cameron

• Kirjasarja, jonka haluat aloittaa ja lukea - Tulen ja jään laulu-sarja: George.R.R.Martin

Viimeisimmän sarjassa julkaistun kirjan, #5 "Lohikäärmetanssi" niteet 1 ja 2

• Kirjasarja, jonka olet aloittanut ja jonka haluat lukea loppuun - Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen (josta puuttuu enää luettavaksi trilogian viimeinen osa Mahti) sekä Narnian tarinat (joista lukematta ovat Hevonen ja poika, Taikurin sisarenpoika ja Narnian viimeinen taistelu)

• Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2017 - Goodreads haasteena minulla on lukea 25 kirjaa
• Muita lukuhaasteita - Helmet-lukuhaaste 2017 

Seuraavaksi laadin bullet journaliini oman TBR-listan, josta tuli ERITTÄIN kunnianhimoinen. Tuskin saan noin paljon luettua vuoden aikana. Suunnittelin lukevani tänä vuonna paljon paksuja fantasiajättejä sekä muutamia keskeneräisiä sarjoja eteenpäin. Lisäksi minulle tuli ärsyttävän palava halu lukea uudelleen kaikki George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu-sarjan kirjat, joka meinaisi 4400 sivua. Noihin sivumääriin lukisi monta uuttakin kirjaa, voi olla että luen mielummin uudestaan vain Valtaistuinpelin. Lisäsksi ajattelin lukea Taru sormusten herrasta-trilogian kaksi viimeistä osaa, sillä luin ensimmäisen uudelleen viime vuonna. Ja sitten ne muut sarjojen kakkososat...
Kirjoja listassa ei itsessään ole montaa, 26 ja jos siitä jättää Tulen ja jään laulu-sarjan pois, niin 19. Niiden sivumäärä vain tulee viemään lukijaltaan paljon aikaa. Lisäksi voin hyvinkin törmätä vuoden aikana joihinkin kutkuttaviin kirjastokirjoihin, jolloin oman lukusuunnitelman kirjat voivat jäädä ajatusten perälle. Saa nähdä kuinka käy, kaikista lukemistani kirjoista tulee jokatapauksessa blogikirjoitus, joten pysytte edistymiseni tasalla. :)

*Ida-Maria*

Kaunein kuulemani satu...

Alice McLerran & Eric Carle Vuori joka rakasti lintua, 1990 

"Oli kerran vuori, pelkkää paljasta kiveä" alkaa kaunein satu, jonka koskaan olen kuullut, tai oikeastaan lukenut.

Kirja on Eric Carlen (s. 1929 ) kuvittama. Amerikkalais-saksalainen Carle on kuvittanut lasten kirjoja kollaasitekniikalla, jossa paperi ensin maalataan käsin ja sitten leikataan ja sommitellan haluttuun muotoon. Alice McLerranin (s.1933)  tarinassa Vuori, joka rakasti lintua, kollaasitekniikalla tehty kuvitus palvelee loistavasti. ( Eric Carle on kuvittanut mm. lapsiväelle  tutumman Pikku toukka paksulainen- kirjan )

Vuori on yksinäinen. Se seisoo keskellä ei- mitään, tasangolla jossa sen ainoa kosketus elämään on vain sateen tai lumen kosketus. Mitään muuta ei ollut, minkä se olisi voinut tuntea. 

Tasangolla ei ole mitään, mitä vuori olisi voinut katsella. Ei ainuttakaan ääntä, mitä kuulla. Ei hajuja, ei makuja, ei mitään, mitä koskea. Joka puolella on silmän kantamattomiin pelkkää  tyhjää.
Kun elää keskellä merkityksetöntä. keskellä jotakin, jossa aisteja ei edes tarvita eikä ilonaiheita ole, niin ei ole ihme, että sinä  päivänä, kun joku vihdoinkin tulee luokse, siihen tarrautuu kuin viimeiseen oljenkorteen. Vuori sanoo yläpuolellaan lentävälle Ilo-nimiselle linnulle:
" Eikö ole mitään keinoa jotta voisit jäädä?" 

Vuori kysyy ei vain kerran tai kahta vaan toistamisiin, Niin yksin ja vailla se on. Ja lintu vastaa joka kerta, että ei, se ei voi jäädä, mutta että se tulee, Että joka kevät se tulee ja lupaa olla hetken aikaa.

" Lintu istui hyvin hiljaa vuoren kylkeen painautuneena. Sitten se alkoi laulaa lempeää, kellojen soittoa muistuttavaa laulua, ja ensimmäistä kertaa elämässään vuori kuuli musiikkia. Kun lintu oli laulanut  laulunsa, se sanoi:
- Koska yksikään toinen vuori ei ole koskaaan välittänyt siitä tulenko vai lähdenkö, tahdon antaa sinulle lupauksen. Jokaisena elämäni keväänä palaan tervehtimään sinua, lentämään yläpuolellasi ja laulamaan sinulle. Ja koska elämäni ei jatku ikuisesti, annan jollekin tyttäristäni oman nimeni, nimen Ilo ja kerron tälle, kuinka löytää sinut."

Lintu pitää lupauksensa, Se tulee joka vuosi, ja kun sitä ei enää ole, tulee sen Iloksi- nimetty tytär ja  tämän tytär, ja tämän tytär...  ja aika kuluu. Mutta vuori on surullinen. Se kaipaa, kaipaa vain.
 Kun on kohdannut jotakin, joka tuo elämään merkitystä, on odottaminen paitsi iloa, myös piinaavaa tuskaa, Vuori itkee. Se itkee niin, että sen sisukset halkeavat.
Mutta jokainen Ilo- lintu tuo mukanaan siemenen, toisen, kolmannen. Aina vaan ja uskollisesti.
Ja pikku hiljaa, ajan kanssa, jotain alkaa tapahtua, Vuoren kyyneleet ovat kuin elämän vesi, jotka saavat aikaan kasvun ihmeen. Vuoren kyynelet saavat siemenet itämään, kasvamaan, kukoistamaan, vehreytymään niin että elämä alkaa kukoistaaa ennen niin paljaan vuoren rinteillä ja lopulta kaikkialla ympäristössä.
Jopa niin, että :

" Ja toden totta, kun taas koitti kevät, Ilo saapui vuorelle kantaen nokassaan ei siementä, vaan vähäistä varpua. Se lensi suoraan korkeimman puun luo, sen puun, joka oli kasvanut aivan ensimmäisestä siemenestä. Se asetti varvun siihen oksanhaaran, johon se tahtoi rakentaa pesänsä.
 - Olen Ilo, se lauloi, - ja olen tullut jäädäkseni." 

Vuori ei enää itkenyt, mutta toista on lukijalla... Silmät tahtovat väkisinkin kostua."...olen tullut jäädäkseni..." 
Alice McLerranin  Vuori, joka rakasti lintua- kirjan sanoma on koskettava ja tarinaa voi käyttää eri yhteyksissä, esim. keskustelun pohjana ym.
Tänään luin Vuori joka rakasti lintua- tarinan kirjoittavan kasvuryhmän aikuisille, Pyysin heitä noukkimaan sadusta 5 sanaa, Sadun loputtua keräsimme yhteen kunkin sanat, ja niistä jokainen  kirjoitti runon.  Kuulin aika monta ihanaa runoa...

Kun laitoin Goodreads.comiin  hauksi Alice McLerranin, tuli esiin 10 muuta hänen kirjaansa, kaikki englannin kielisiä. Ne olivat kaikki saaneet loistavat pisteet ( tähdet ).
Adlibriksen sivuilta löysin kaksi McLerranin englanninkielistä teosta. Suomennettuna ei ole kuin tämä ainokainen Vuori, joka rakasti lintua.

Sydän halajaa päästä käsiksi muihinkin McLerranin kirjoihin. Onneksi Eric Carlen kuvitusta on paremmin saatavilla.






⭐⭐⭐⭐⭐

*Tea * joka rakastaa sekä vuorta että lintua. 

Vuoden 2016 TOP 10

Kuten olen maininnut, luin vuonna 2016 yhteensä 34 kirjaa. Lukuvuosi oli kirjojen laadun perusteella minulle todella hyvä. Olin vain kahteen kirjaan pettynyt, enkä tainnut antaa niiden lisäksi millekään kirjalle huonompaa arvosanaa kuin 3 tähteä ja tosi usealle 4. Olen kerännyt tähän oman kirjavuoteni TOP 10 listan. Vaikka niistä kaikki eivät ole täyden 5. tähden kirjoja, niin tässä on listattuna ne kirjat, jotka jäivät jollain erityisellä tavalla mukaani vuodelta 2016. Olen esitellyt niitä hieman, lisännyt oman lempilainaukseni kirjasta sekä kirjoittanut muutaman perustelun, miksi juuri nämä kirjat ovat minulle tärkeäitä viime lukuvuodelta. Enjoy !

Sija 10: Odininlapsi - Siri Pettersen
⭐⭐⭐½

"Isällä oli aina ollut tapana sanoa, että hän pystyi hyvin elämään ilman jalkojaan niin kauan, kun hänen sydämensä jaksaisi kantaa hänet." 

Listani alkaa mielenkiintoisella tavalla, sillä huomasitte varmasti tähtiarviointini. Siri Pettersenin Odininlapsi oli ensimmäinen lukemani kirja viime vuonna. Sen (minun mielestäni) kaunis kansi kiinnitti huomioni kirjakaupassa ja taka-kannen lukemisen perusteella halusin napata kirjan mukaani:

"Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on. Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan. Jotain tärkeää, että ilman sitä hän on tauti. Myytti. Ihminen."

Annoin kirjalle 3 ja puoli tähteä, mutta silti se on vuoteni TOP kympissä. Lukunautintoa vähensi huono suomennos, kirjoitusvirheitä oli aivan liikaa ja muutamasta lauseesta ei meinannut edes saada selvää. Itse Pettersenin kirjoitustyyli oli kauniin kuvaileva, mutta mielestäni hän käytti liian usein todella lyhyitä lauseita peräkkäin, mikä teki lukemisesta tökkivää. Kaikesta huolimatta ihastuin Odininlapsen maailmaan, sen hahmojen synkkiin juonitteluihin, eri kansojen välienselvittelyyn ja upeaan kulttuuriin. Vaikka kirjasta löytyi ongelmakohtia ja kehitettävää, se koukutti minut täydellisesti. Luin sen muutamalla lukukerralla ja janosin lisää: nyt omistan koko Korpinkehät-trilogian. Joskus upea maailmanrakennus ja mielenkiintoinen idea tarinan pohjalla peittoaa kirjassa itseä häiritsevät toiset seikat ja Odininlapsen kohdalla niin kävi.

Kirja kertoo kuvitteellisesta karusta pohjoisessa sijaitsevasta Yminmaasta, sen asukkaiden alkukantaisista uskomuksista ja sitä johtavan ylimystön vallanjanosta. Kaikilla yminmaalaisilla on häntä, mutta päähenkilö Hirkalta se puuttuu, mikä tekee hänestä "mädänkantajan", "Odininlapsen". Yminmaalaiset ovat varmoja, että Hirka on olento toisesta maailmasta, joka on jostain syystä päässyt kivikehän portista sisään Yminmaahan. Ja porttien ulkopuolella huhutaan asuvan jotakin kamalampaa ja vaarallisempaa, kuin mädänkantajat. Ja jos Hirka on päässyt porteista sisään, mikä estää niiden toisten läpipääsyn...

Sija 9: Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes
⭐⭐⭐⭐

"Tahdon vain...olla mies, joka on ollut konsertissa punamekkoisen tytön kanssa. Vielä muutaman minuutin."

Kerro minulle jotain hyvää yllätti minut täysin. Harvoin nautin näin paljon tämänkaltaisista kirjoista, harvoin edes luen niitä, mutta Moyesin lempeä ja leppoisa kirjoitustyyli sekä päähenkilö Louisan persoonaan samaistuminen nappasi kinni jostain minulle tiedostamattomasta romantiikkapuolesta kirjamaussani. Kirja sai minut nauramaan ääneen, Moyesin huumori oli mahtavaa, mutta kirja sai minut myös itkemään, jota tapahtuu hyvin hyvin harvoin. Kirja on todella symppis, sellainen "warm and fuzzy" fiiliksen antava lukukokemus. joka on samalla riipaiseva ja ajatuksia herättävä tarina.

Kirja kertoo epätavallisen rakkaustarinan pikkukaupungissa viihtyvän, yksinkertaiseen elämään tottuneen Louisan sekä halvaantuneen, ennen seikkailunhimoisen ja nykyään elämään turhautuneen Willin välillä. Louisa tarvitsee kirjan alussa epätoivoisesti uutta työpaikkaa ja aloittaa työn Willin avustajana. Louisan ja Willin kemiat eivät kohtaa millään tasolla pitkään aikaan, mistä nivoutuu huvittavia tilanteita, mutta pikkuhiljaa Will alkaa näkemään Louisan panoksen. Saako Lou piristettyä Willin harmaasävyistä elämää ja rohkaistua häntä taas tarttumaan elämästä kiinni? Suuret päätökset tulevat haastamaan Loun ponnistuksia...

Sjalla 8: Yösirkus - Erin Morgenstern
⭐⭐⭐⭐½

"Taikuus on siinä, se on kuulijassa. Tarina kuulostaa erilaiselta joka ikisen kuulijan korvissa. Se vaikuttaa heihin arkipäiväisin ja syvällisin tavoin, tavoin, joita he eivät arvaakaan."

Yösirkus oli yksi kauneimmista miljöistä, joista olen koskaan lukenut. Yösirkus on Erin Morgensternin esikoiskirja ja Morgenstern tekee uskomatonta työtä kuvaillessaan luomaansa sirkusta. Tunnelma on läpi kirjan taianomainen, lumoava ja kaunis, mikä imaisee lukijan kokonaan kirjan maailmaan. Tuntui kuin olisit lukiessasi ollut koko ajan itse paikalla sivustakatsojana, haistaen ja kuullen kaiken sinulle kuvaillun. Aion lukea tämän uudelleen joskus syksyllä, kun ulkona on hämärää ja sisällä kynttilöiden lepattavaa valoa.

En halua paljastaa juonesta paljoa, mielestäni kirjaan on paras sukeltaa tietämättä siitä liikaa: Yöskirkus kertoo mustavalkoraidallisesta sirkuksesta, joka vain ilmestyy kaupungin laidalle ilmoittamatta. Sirkuksesta lumoutuneista ihmisistä on muodostunut joukko ihailijoita, jotka yrittävät pitää kirjaa sirkuksen liikkeistä. Sirkus on auki vain yöaikaan ja sen sisällä on monia pienempiä telttoja erilaisille taiteilijoille. Kaksi nuorta taikuria erityisesti antavat parastaan teltoissaan, sillä he käyvät kilpailua pelissä, johon heitä on valmennettu heidän koko ikänsä.  

Sijalla 7: An Ember in the Ashes - Sabaa Tahir
⭐⭐⭐⭐½

"'This life is not always what we think it will be', Cain says. 'You are an ember in the ashes, Elias. You will spark and burn, ravage and destroy. You cannot change it. You cannot stop it.'"

An Ember in the Ashes oli todella intensiivinen ja nopeatempoinen lukuelämys. Tämä oli sellainen kirja, jonka lukemista ei pystynyt lopettamaan, vaikka olisi pitänyt jo alkaa nukkumaan. Kirja säilytti jännityksensä loppuun asti ja sai lukijan tuntemaan samoja tunteita hahmojen kanssa. Myös kahden niin erilaisista taustoista tulevien päähenkilöiden tarinoiden yhteenlimittyminen oli todella mielenkiintoinen ja toimi kirjassa hyvin. Muutamia kohtauksia oli mielestäni hieman yliromantisoitu ja en pidä kolmiodraaman ainaisesta käyttämisestä nuortenkirjoissa. Mutta tässäkin kirjassa tempo ja maailma vei mennessään ja sai jännittämään hahmojen kohtaloiden puolesta viimeisille sivuille saakka. Huomaan, että itseäni kiehtoo kirjoissa eniten mielenkiintoinen maailma ja sen ympärille rakennetut kulttuurit ja valtakamppailu. Näitä kaikkia löytyi Sabaa Tahirin ilmeisesti trilogiaksi muodostuneen sarjan avausosasta.

Muinaisen Rooman inspiroiman, julman maailman keisarin ja sotilasvallan alla elävien ihmisten on taivuttava heitä kontrolloivien päätöksentekijöiden sääntöihin. Laia elää isovanhempiensa ja veljensä kanssa, kunnes Laian veli pidätetään maanpetoksesta epäiltynä. Laian tekee päätöksen luottaa kapinallisten joukkoon ja vastapalvelukseksi veljensä pelastamisesta hänen on vakoiltava valtakunnan mahtavinta armeija-akatemiaa. Samaan aikaan armeija-akatemiassa koulutuksensa lupaavin (ja sitä salaa vastustava) sotilas Elias haluaa irti kaikkien asukkaiden elämää vallitsevasta tyranniasta, jota hänet on koulutettu toteuttamaan. Laian ja Eliaksen tiet kohtaavat yllättäen ja heidän tietämättään Laian ja Eliaksen tekemät päätökset voivat horjuttaa koko valtakuntaa.

Sijalla 6: Kaspianin matka maailman ääriin (Narnian tarinat #3) - C.S.Lewis
⭐⭐⭐⭐½

"'Oletteko - oletko sinä sielläkin, herra?' kysyi Edmund. 'Olen', sanoi Aslan. 'Mutta siellä minulla on toinen nimi. Teidän on opittava tuntemaan minut sennimisenä. Juuri siitä syystä teidät tuotiin Narniaan, että tutustuttuanne minuun täällä jonkin verran tuntisitte minut paremmin siellä."

Aloitin viime vuonna lukemaan Narnian tarinoita ja luin ensimmäiset neljä seitsemän kirjan sarjasta: Velho ja leijonan, Prinssi Kaspianin, Kaspianin matkan maailman ääriin ja Hopeisen tuolin. Pidän todella paljon C.S.Lewisin tavasta kertoa tarinoita ja miten hän on sisällyttänyt opetuksia ja omia uskomuksiaan kirjoihinsa. Mutta näistä neljästä lukemastani ehdoton lempparini tähän mennessä on ollut kolmas tarina. Kirjassa neljästä sisaruksesta vain Edmund ja Lucy päätyvät meriaiheisen taulun läpi Nariniaan, kun se alkaa vuotaa vettä heidän serkkunsa huoneeseen (mikä oli mielestäni henkeäsalpaavan upea idea !). Heidän mukanaan Narniaan päätyy myös heidän ärtyisä serkkunsa Eustace Ruikku. Merestä heidät pelastaa Sarastus-niminen laiva, jossa seilaa mm. edellisestä tarinoista tutut Kaspian ja Riipitsiip. Lapset pääsevät mukaan merimatkalle, jonka tarkoituksena on löytää Narnian seitsemän lordia, jotka Kaspianin setä Miraz karkoitti anastaessaan Narnian kruunun itselleen. Matkan aikana Sarastus seilaa mitä kummallisimmilla vesillä ja pysähtyy salaperäisille saarille. Mielestäni tämä kirja erosi muista lukemistani Narniosta siten, että kirjan tarinan eteneminen oli erilainen ja parempi. Tarinan loppu oli myös hyvin rakennettu ja kirja oli ehjä kokonaisuus, jossa oli hieno seikkailullinen tarina. Jos tänä vuonna saisin luettua loput Narnian tarinat :)

Sijalla 5: Surunhauras, lasinterävä - Siiri Enoranta
⭐⭐⭐⭐⭐

"Mutta Kammel ei halunnut puhua, oli parempi pysyä vaiti ja lapioida maata ongelmiensa päälle, höylätä ne irti puusta, jättää ne säleinä rannalle."

Surunhauras, lasinterävä on paras suomalainen fantasiakirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä kirja on todellinen helmi, jossa on henkeäsalpaavan kauniisti kudottu tarina ! Yksi uusista lempikirjoistani ehdottomasti ! Enoranta on rakentanut sadunomaisen, hengittävän ja omaperäisen tarinan, jossa kaksi kansaa kohtaa yllättävästi. Kirjassa on monta kertojaa, mikä on aina ollut itselleni mieluinen kerronnan tapa. Monen kertojan kautta tarinaan pääsee sisään monesta näkökulmasta ja oppii tuntemaan tarinan hahmoja paremmin, kun pääsee kuulemaan heidän ajatuksiaan ja mietteitään. Enorannan kerronta ja hänen tapansa kuvailla luomiaan paikkoja on runollisen kaunista, muttei liioitellusti. Pidin erityisesti myös hahmojen nimien omaperäisyydestä ja Surukauriin kansaa ympäröivän luonnon kuvailusta. Enoranta oli mm. keksinyt upeankuuloisia uusia lintulajeja tarinaansa.

Tässäkin kirjassa on Sarastus, mutta se on nuoren 16-vuotiaan kuningattaren palatsi. Kuningatar, Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia, johtaa valtakuntaansa lasittariensa keskellä. Sadeia on päättäväinen ja ehdoton hallitsija, joka saa sen minkä tahtoo. Valtameren toisella laidalla omalla saarellaan taas asuu Surukauriin kansa, jolla ei ole tietoakaan Sadeian valtakunnasta. Surukauriin kansan jokaiselle jäsenelle tietyssä iässä ilmestyy surukauris, joka kertoo kuinka paljon surua tämä tulee elämänsä aikana kohtaamaan. Ja pieni poika Uli viipyy surukauriin luona pitempään kuin kukaan koskaan, mikä merkitsee hänen saaneen suurimman surun lahjan, jonka kukaan hänen kansastaan on saanut. Ulin miettiessä lahjansa suuruuden merkitystä hän kirjoittaa pullopostin, joka kantautuu lopulta Sadeian valtakuntaan...

"Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus."

Sija 4: A Natural History of Dragons (A Memoir by Lady Trent #1) - Marie Brennan
⭐⭐⭐⭐⭐

"When I was seven, I found a sparkling lying dead on a bench at the edge of the woods which formed the back boundary of the garden, that the groundskeeper had not yet cleared away. With much excitement, I brought it for my mother to see, but by the time I reached her it had mostly collapsed into ash in my hands. Mama exclaimed in distaste and sent me to wash."

Puhuin Odininlapsen kohdalla kauniista kirjankansista, mutta tässä on ehdottomasti kaunein kirjankansi koskaan ! Rakastin tätä kirjaa ja odotan, että pääsen joululahjaksi saamillani lahjakorteilla ostamaan loput tämän muistelmasarjan kirjoista (joissa niissäkin on henkeäsalpaavan kauniit kannet). A Natural History of Dragons voi olla aluksi harhaanjohtava kantensa perusteella. Se ei kerro yksinomaan lohikäärmeistä, vaan on aikansa kuuluisimman lohikäärmenaturalisti Lady Trentin muistelmat uransa alkuvaiheista. Kirjan henkenä on tunne siitä, että olisit löytänyt sattumalta jo kuolleen kuuluisan henkilön henkilökohtaisen päiväkirjan ja lukisit sitä nykyaikana. Ainakin itselläni oli sellainen tunne lukiessani. Kirjan alussa on lyhyet Trentin kirjoittamat alkusanat, jotka hän on allekirjoittanut aikaan 11 Floris, 5658. Kirja ei itsessään ole kuvaavinaan tulevaisuuden maailmaa, sillä kirjassa on vielä alueita joita ihminen ei ole paljoa tutkinut. Aika on siis jossain aivan toisessa maailmassa, ja tässä kyseisessä maailmassa elää lohikäärmeitä luonnonvaraisina. Ajan kuvauksella on kuitenkin sen verran merkitystä, että Trentin uran alkuvaiheen ajassa nähtiin paheksuttavana, että nainen jättäisi kotiaskareet ja lähtisi tutkimusmatkalle. Mutta näin juuri Trent on tekemässä ja ensimmäisessä osassa hän kertoo lapsuudestaan ja ensimmäisestä tutkimusmatkastaan, jossa hänen aikomuksensa on päästä tutkimaan ja tekemään muistiinpanoja tietystä lohikäärmelajista. Kirjassa on mukana Trentin piirtämiä kuvia hänen kohtaamistaan lohikäärmeistä, mikä lisää päiväkirjan tuntua. Ihan kuin lukisit lohikäärmetutkijan muistiinpanoja vuosien takaa, mikä voisi olla upeampaa !

Sija 3: Saga (kirjat 1-4) - Brian.K.Vaughan, Fiona Staples
⭐⭐⭐⭐⭐


"Tämän siitä saa, kun nai kasvissyöjän ! Jopa horsmat haluavat meidät hengiltä !"

Seuraavana upeata science fiction sarjakuvaa, Saga on kaikkea mitä scifisarjakuvalta voi vaatia ! Saga on aikuisille suunnattu avaruusooppera/fantasia-sarjis, josta on ilmestynyt englanniksi kuusi osaa ja suomennettu neljä. Sagan on sanottu olevan Star Wars ja Game of Thrones, jossa on Taru Sormusten Herrasta-tasoisia fantasiaelementtejä ja olevan rakkaustarinaltaan kuin Romeo ja Julia. Siinä on tosissaan kova kilpailija nykyajan sarjakuvamaailman toisille haastajille !
Saga kertoo kahden eri rotuun kuuluvan parin, Alanan ja Markon, eeppisestä pakomatkasta vastasyntyneen lapsensa Hazelin kanssa planeetalta planeetalle läpi galaxien etsintäkuulutettuina. Tarina toimii ja kehittyy järkkymättä osasta toiseen ja on hengästyttävää ja mielikuvitusta kutkuttavaa luettavaa. Saga on täynnä huumoria, upeasti suunniteltuja rotuja (omat suosikkirotuni ovat kuninkaallinen suku, jolla on pään paikalla putkitelevisiot sekä kissaeläin Valhetassu, joka osaa kertoa milloin joku valehtelee) ja hahmoja, parisuhdedraamaa, välienselvittelyä, seksiä, väkivaltaa ja mielikuvituksellista piirrosjälkeä. Nämä taitaa olla myös sellaisia sarjiksia, jotka tulee hankittua omaan olemattomaan sarjiskokoelmaan, sen verran uskomaton ja upea sarjakuva (sarjakuvasarja?) kyseessä !

Sijalla 2: Hirviön kutsu - Patrick Ness, alkuperäinen tarina Siobhan Dowd, kuvittanut Jim Kay
⭐⭐⭐⭐⭐

"Kun he seuraavana päivänä "vähän juttelivat", hän tajusi, mitä äiti oli tehnyt ja miksi. Mutta se ei ollenkaan laimentanut illan hauskuutta. Ei heidän naurunsa raikuvuutta. Ei tunnetta, että kaikki olisi mahdollista."

Ollaan jo aivan listan kärjessä ja sinne Patrick Nessin Hirviön kutsu todella kuuluu. Hirviön kutsu on kirja, jonka luin kesällä auringonpaisteessa ulkoterassilla yhdeltä istumalta, enkä ole koskaan kokenut yhtä vahvaa lukukokemusta. Kun luin viimeiset rivit ja suljin kirjan, nostin katseeni ja olin kuin puulla päähän lyöty monen monta minuuttia. Kyyneleet valuivat virtoina poskillani ja yritin sulattaa sitä kaikkea, minkä kirja oli saanut minut prosessoimaan.
Kirja kertoo Conorista, jonka äiti sairastuu syöpään. Conor saa asian käsittelemiseen avukseen hirviön, joka ilmestyy aina keskiöisin ja tulee Conorin ikkunalle. Hirviö kertoo Conorille kolme tarinaa, jonka jälkeen Conorin on kerrottava hirviölle oma tarinansa. Patrick Ness on kertonut Siobhan Dowdin alkuperäisen tarinan, jonka Dowd kehitti sairastuttuaan itse syöpään, mutta jota hän ei ehtinyt kirjoittamaan. Hirviön kutsun on kuvittanut ainutlaatuinen Jim Kay, joka kuvittaa tällä hetkellä kaikki J.K.Rowlingin Harry Potterit. Kuvitus on uskomatonta ja aistillista ja tuo kirjaan upeaa tunnelmaa. Alla yksi esimerkki.

Hirviön kutsu herätti äärimmäisen vahvoja ja moninaisia tunteita lukiessani. Tämä lukukokemus tulee säilymään takaraivossani vielä todella pitkään. Hirviön kutsusta on myös tulossa elokuva tänä vuonna, "A Monster Calls", jossa hirviön äänenä on Liam Neeson.

Sijalla 1: Vicious - V.E.Schwab
⭐⭐⭐⭐⭐

"If Eli really was a hero, and Victor meant to stop him, did that make him a villain?"

Ensimmäinen sija, paras kirja jonka luin viime vuonna oli Victoria Schwabin Vicious. Niin älykkäästi ja terävästi rakennettu, uskomaton punonta kahdesta ystävyksestä, joista myöhemmin tulee toistensa verivihollisia. Aivan kuin Schwab olisi lukemiseni aikana luonut päähäni kohtauksia todella hyvästä ja synkästä elokuvasta, jota sain katsella ja ihailla. Ihastuin V.E.Schwabin kirjoitustyyliin ja siihen, miten fiksusti hän rakensi tarinaansa. Hahmot olivat huikeita ja hyvin toteutettuja. Juoni oli koukuttava ja tarinassa käsiteltyjä teemoja pureskeltiin herkullisesti. En malta odottaa, että pääsen lukemaan hänen muita töitään, kuten A Darker Shade of Magicia !

Vicious kertoo Victorin ja Elin tarinan. Kirja alkaa siitä, kun Victor on paennut vankilasta ainoana tahtonaan saada kiinni Eli, vanha ystävä josta on myöhemmin muodostunut hänen vihollisensa. Victor ja Eli olivat molemmat kunnianhimoisia, hieman ylimielisiä ja erittäin älykkäitä collegen opiskelijoita, jotka asuivat kämppiksinä. He tunnistavat toisissaan oman kunnianhimonsa ja alkoivat yhdessä tutkia kurssitehtävää varten adrenaliinia ja "lähellä kuolemaa"-kokemuksia. Heidän teoriansa mukaan näiden kahden yhdistelmä äärimmäisessä olosuhteessa voisi synnyttää ihmisessä niin kovan halun taistella itsensä takaisin elämään, että hän voisi luoda itselleen yliluonnollisia voimia. Victor ja Eli kokeilevat vaarallisesti väitettään...ja onnistuvat. Mutta mikä tämän jälkeen meni niin pahasti vikaan? Miksi heistä supervoimiensa kautta tuli verivihollisia? Ja voin kertoa, Vicious ei ole mikään tavallinen "sankari ja vihollinen"-tyyppinen yllätyksetön tarina supersankareista, vaan paljon PALJON muuta !