Hyvää Ystävänpäivää!

Tea: 

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa, 2015,kuvitus Elina Warsta

Lastenkirjassa Koira nimeltään Kissa runoilija Tomi Kontio tarjoilee todella tärkeän tarinan yksinäisyydestä ja ystävyydestä. 

Äitinsä hylkäämä sekarotuinen tyttökoira saa nimekseen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä ja juuri sitä Kissan äiti poikaseltaan toivoo. Kissan isä oli kuulemma renttu, seikkailija, joka ei ollut koskaan paikalla eikä paikallaan.
Joka tapauksessa isä oli aina jotain. Isä oli tarina. Isä oli, mutta ei ollut.

Koira nimeltään Kissa joutuisi kasvamaan isättömänä, sillä isä katosi ennen kuin Kissa edes syntyi. Isä jatkoi seikkailuaan arktinen veri suonissaan virraten, revontulien levottomuus anturoissaan ja kaamosajan pitkä pimeys silmien takana.

Äiti halusi, että poikasesta kasvaisi itsenäinen ja itsenäisesti ajatteleva. Onhan maailmassa pärjättävä. Ja pärjättävä huolimatta siitä millaiseen pentueeseen oli syntynyt, ja etenkin, kun oli syntynyt metsään, puun alle, pesueen ainoana eloonjääneenä.
Mutta ei siinä kaikki. Paitsi että äiti tarjoili poikaselleen valmista identiteettiä itsenäistymistoiveineen, vieläpä kissan, ei edes koiran, se kaiken lisäksi myös hylkäsi pentunsa!

Äiti pirautti muutaman kyyneleen ja lähti.

LÄHTI! Koiranpoikaparka! Sen olisi pärjättävä yksin ja itsekseen…
Ja niin se lähti kulkemaan halki Suomen, ja se kulki Helsinkiin saakka. Se mietti mitä on olla itsenäinen, mutta se löysi vain yksinäisyyttä. Ja koska sen äiti oli antanut elämän ohjeeksi olla luottamatta kehenkään ja mihinkään, ei koira nimeltään Kissa uskaltanut luottaa edes toisiin koiriin. Ja mikä pahinta- se ei luottanut edes itseensä.

Koirapuiston koirat, nuo ylväät arvonsa tuntevat rotukoirat pitivät Kissaa vain piskinä. Ei ollut Kissalla paikkaa minne mennä, ei sijaa kenenkään sydämessä. 

Kunnes tulee käänne... Käänne on kouriin tuntuva myös kirjan osalta sillä siinä kohtaa, kun koira nimeltään Kissa tapaa HÄNET, täytyy myös lukijan kääntää kirjaa käsissään. Kissa löytää pahvilaatikoiden alla nukkuvan takkuisen pitkäpartaisen miehen, joka haisee kuin jäteastia. Mies herää, ja kuultuaan, että koira on nimeltään Kissa, hän sanoo että hän on ihminen nimeltään Näätä. Ja että hän on puliukko, pultsari, pulsu.
”On vaikeaa elää, jos ei luota kehenkään”, mies nimeltä Näätä sanoi. ” Silloin on hyvin surullinen tai hyvin itsenäinen.”

Niin nämä kaksi yksinäistä sielua löytävät toinen toisensa, ja toinen toisistaan ystävyyden ja lämmön.

Tämä satu on yksi tärkeimmistä! Olen kosketettu sen sanomasta. Olen kosketettu siitä suuresta sydämestä millä tarina on kerrottu. Suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Ihmisarvosta ja armosta. Tarinan kauneus on siinä, että se on niin syvästi inhimillinen. Inhimillisempi kuin mihin moni ihminen pystyy. Tarina ottaa lämpimään syleilyynsä sen mistä me herkästi käännämme katseemme pois. Se ei saarnaa, ei tuomitse. Se ei kerro ylhäältä käsin vaan samalta tasalta. Se antaa toivon. Se palauttaa luottamuksen.
Tämän sadun kautta voi isomman lapsen kanssa keskustella monista sellaisista kipeistä teemoista, joihin voi muutoin vaikeaa olla löytää sanoja; isättömyys/äidittömyys, hylkääminen, yksinäisyys, suru, suvaitsevaisuus, ihmisarvo jne. Pienelle lapselle mm. se että koira jää äitinsä jättämäksi ja yksin voi olla ahdistavaa, joten ihan pikkuisten kirja tämä ei mielestäni ole, vaikka ikäsuositus onkin 3-9 vuotta. 

Elina Warstan kuvitus on lämmin kuten tarinakin.

 Minä luotin mieheen nimeltä Näätä ja taivaaseen nimeltä Maa. En ollut enää yksinäinen sekarotuinen piski. Olen koira, jonka nimi on Kissa. Ja sillä nimellä ystäväni minua kutsuvat.

🍬🍬🍬🍬🍬 

Yhteinen lukulauantai 3.helmikuuta

Tea:

 

Pussillinen lukulakuja- blogi pitää tänään leikkimielisen lukulauantain. Päätettiin Ida-Marian kanssa, että kokeillaan pienimuotoista  lukumaratonia klo. 12-18. Säännöt ovat yksinkertaiset: 

 ¤ Kumpikin tahollaan valitsee haluamansa kirjat.
 ¤ Lukemisen voi aikauluttaa ja tauottaa oman tarpeen mukaan klo. 12-18 välissä
 ¤ Lukemastaan ja lukukokemuksestaan  voi halutessaan tehdä pieniä muistiinpanoja ja raportoida väliaikatietoja  blogitekstiä varten
 ¤ Teemme lukulauantain luetuista koosteen blogiin 

Tässä kirjapinoni jolla startata ja josta valita:

Pinossa:
- Ylva Eggehorn: Maan kamaralla,
- Henri.J.M. Nouwen: Kiireen keskellä hiljaa
- Peter Bichsel: Lastentarinoita
- Sun-Mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää
- Iiro Küttner: Puiden tarinoita: Puuseppä
- Iiro Küttner: Puiden tarinoita: Ritari
- Iiro Kûttner: Puiden tarinoita: Merenkulkija
- Tomi Kontio: Koira nimeltää kissa
- Tanja Poskela- Marjo Nygård-Niemistö: Joka kolkan kulkija

klo.12.00  Aloitan luku-urakkani hollantilaisyntyisen teologi-kirjailija Henri J.M. Nouwenin kirjalla Kiireen keskellä hiljaa, 1985, s. 82 .  Nouwen (1932-1996) vietti paljon aikaa yksinäisyydessä ja rukouksessa, mutta katsoi silti paikkansa olevan keskellä elämää, viimeksi vaikeasti vammaisten Daybreak-yhteisössä.
Nouwenia lukiessa kaikki minussa lepää ja asettuu. Kiireen keskellä hiljaa- kirja on kuin ruisleipä, joka paitsi vahvistaa ja ruokkii, saa myös haluamaan ja tarvitsemaan sitä lisää.
Se on tärkeää mihin sydämemme on kiintynyt. 
Parhaiten meitä auttavat yksinkertaisuus ja säännöllisyys.

Nouwenin perään luen yhtä Ruotsin valovoimaisinta kristillistä kirjailija-runoilijaa Ylva Eggehornia (s.1950) . Kirja Maan kamaralla, 1974, s. 103 sisältää maanläheisiä ajatuksia uskosta, elämästä, ihmisyydestä, maailmasta. Tekstit ovat enemmänkin päiväkirjapohdintaa kuin varsinaista hartaustekstiä, mutta ajatukset ovat juurevia ja syviä. Samoin kuin Nouwen myös Eggehorn kehottaa varaamaan päivittän aikaa hiljaisuudelle.
Meidän "aikuiset" toiminatmme vääristyvät, neurotisoituvat, jos emme ole saaneet istua kyllin pitkään leposohvassa jossa ei ole mitään vaatimuksia.

klo. 14.00 olen saanut niin vahvan rautaisannoksen ajateltavaa, että pidän varttin mietiskely- ja päivätorkkutauon.

klo. 14.15 luen peräkanaa Ville Tietäväisen kuvittaman ja käsikirjoittaja Iiro Küttnerin kirjoittaman kirjasarjan Puiden tarinoita. Tarinat Puuseppä , Ritari, sekä Merenkulkija  toimivat itsenäisinä kertomuksina mutta puu on niissä pääosassa.
Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta.Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä ovat meille liian pitkiä, liian hitita, liian tapahtumaköyhiä kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina  kerrottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat ihmisistä, sinusta ja minusta.

Puuseppä, 2014, s. 30
Sanottiin, että hänen käsissään puu lakkasi olemasta puuta, hänen käsissään se muuttui kullaksi, arvostamisen arvoisiksi ajatuksiksi ja kauniiksi uniksi.


Ritari, 2014, s. 31
Päivisin ilma kaukaisten vuorten yllä näytti pyörteilevän, aivan kuin valtava siipien liike olisi pakottanut sen hitaasti polkemaan paikallaan. Öisin taivaankaari oli kammottavan musta ja tähdetön. Kuin tähdetkin olisivat alkaneet pelätä, että pian - hyvin pian - Lohikäärmeen nälkä jälleen heäisi pitkästä unestaan. 

Merenkulkija, 2015, s. 38
Meren pimeimmistä syvänteistä nousi pintaan merihirviöitä, ja ne kumarsivat päänsä ylväiden puisten linnojen lipuessa ohi. Ja tuulen pullistamien purjeiden ympärillä vitivalkoiset linnut, lokit, piirsivät taivaalle merkkejä alusten suurenmoisuuden kunniaksi. 

Tarinat ovat taidokkaita, ne hivelevät mieltä. Sadut ja myyttisyys kietoutuvat kuin lehvät lukijan ympärille. Kuvitus on niukkaa.  Vahvoilla väreillään ne ovat luomassa enemmänkin tunnelmaa kuin piirtämässä kuvaa. Pidin kovasti.


Klo.15 luen kaksi sellaista satukirjaa, jotka jo pitkään ovat olleet lukulistallani. Toinen näistä on aikanaan Ilonpolku- verkkokaupan sivuilta bongaamani Marjo  Nygård-Niemistön kuvittaman ja Tanja Poskelan sanoittaman kirja Joka kolkan kulkija.  Se kertoo opettavaisen tarinan siitä miten se hyvä, jonka annamme eteenpäin, ei ole antajaltaan pois. 

Runoilija kirja Tomi Kontio Koira nimeltään Kissa oli lumoavan koskettava. Kirja kertoo yksinäisyydestä, ystävyydestä  ja suvaitsevaisuudesta. Tässä ei siitä sen enempää, taidan tehdä kirjasta oman blogitekstinsä. 

Lukulauantain viimeiseen tuntiin jätin kirjan joka ilmestyttyään v. 2002, s.140  pysytteli  kotimaassaan kymmenen vuotta parhaiten myyvien kirjojen listalla. Se on etelä-koeralaisen, moninkertaisesti palkitun Sun-Mi Hwangin pienoisromaani Kana joka tahtoi lentää. Kirjan pohjalta on tehty myös Korean kaikkien aikojen menestynen animaatioelokuva.
Odotukseni olivat syystäkin korkealla. Mutta! Tarina joka sivujen sisältä kuoriutui oli mielestäni kaikkea muuta kuin se elämänmyönteinen ja sydämet sulattava maailmaahalaava tarina, joksi sitä kansitekstissä sanottiin.  Tarina Tähkä-kanasta joka kaipasi vapauteen. muualle ja äitiyteen oli paikoin ahdistava ja monin paikoin jopa kyseenalaistin kanan motiiveja ja valintoja. Se, mitä pidämme hyvänä ja tarpeellisena, ei välttämättä ole sitä. Ja tiedämmekö todellakaan mikä on tuon toisen hyvä, sen jonka hyvän luulemme esim. vanhempina tietävämme suhteessamme lapsiimme. 

Kokemuksena pienimuotoinen kuuden tunnin lukumaraton oli innostava. Minulle sopi tässä kohtaa se, että luettavaa oli monipuolisesti. Olin erityisesti valikoinut lukupinooni niitä kirjoja, jotka ovat liian kauan jo keikkuneet Must to be read- listallani. Silti viimeisimmän lukutunnin olisin mieluusti käyttänyt johonkin itsehoitokirjaan tai johonkin muuhun kuin sadunomaiseen tarinaan, mutta sitten Kana joka tahtoi lentää- kirja olisi jälleen kerran jäänyt hamaan huomiseen. 

Toki tällaisen tiiviin lukurupeaman voisi käyttää myös jonkin sellaisen vaikeahkon kirjan kahlaamiseen, johon ei niin helposti tule tartuttua, tai jonkin selllaisen klassikon, jonka on halunnut aina lukea, mutta johon ei ole edes uskaltanut tarttua tai siihen ei ole ollut aikaa. Tai kirjaan, joka vaatisi syventymistä ja paneutumista, mutta tänä lukulauantaina luin silppuja ja se tuntui hyvältä nyt. 

Seuraavan lukulauntain olemme Ida-Marian kanssa sopineet niin, että luemme molemmat tahoillamme samaa kirjaa ja postaamme sitten siitä. Mielenkiintoista! Odotan sitäkin jo innolla. 


Ida-Maria

Aloitan oman lukulauantaini kokoamalla lukulauantain aikana luettavaksi suunnittelemani kirjakasan aamiaiseni viereen. Puuroa banaanilla, vadelmilla ja lastenkirjoilla, lämmikkeeksi belgiansuklaakaakaota Herra Hakkarainen-mukista.

Halusin keskittyä lyhyisiin satutarioihin ja kirjakasastani löytyikin J.M.Barrien Peter Pan, Lewis Carrolin Alice in Wonderland ja Tove Janssonin Taikatalvi. 
                                   
Olin kokeilusta innoissani ja olin odottanut lauantaita koko edellisen viikon. Pohdin viikon kuluessa, keskittyisinkö lukemaan yhden pitemmän kirjan vai lukemaan loppuun paria aloittamaani kirjaa. Päädyin kuitenkin lukemaan lyhyempiä kirjoja, jotta saisin varmasti jotain luettua kokonaan. Päätös toimi, sillä lukupäivän jälkeen jäi onnistunut fiilis. 

Aloitin kuitenkin luku-urakkani jatkaen hieman eteenpäin kirjaa, jota olin lukenut edellisinä päiviä: Tolkienin elämänkertaa. Kuten näkyy, kirja on täynnä merkattuja sivuja sisältäen erilaisia Tolkienin viisauksia, runoja tai muuten hänen elämäänsä liittyviä mielenkiintoisia tai hauskoja tilanteita - tämän kirja on ollut ehdottoman upea! Tolkienin elämästä saa Humphrey Carpenterin kirjoittamana todella eläväisen ja elämänmakuisen kuvan. Olen saanut lukulauantain jälkeen kirjan päätökseen ja tulen kirjoittamaan siitä oman postauksen. Voin sen verran paljastaa, että kyseessä oli viiden karkin arvoinen luku! 

🍬🍬🍬🍬🍬

Ensimmäinen lukupinoni kirja, johon tartuin, oli J.M.Barrien Peter Pan. Olen pitkään halunnut lukea tämän lastenklassikon ja löydettyäni viime vuoden Helsingin kirjamessujen antikvariaattiosastolta kauniin kuvitetun version, on kirja odottanut hyllyssäni sopivaa lukuhetkeä. Tarina eteni hyvin samaan kaavaan kuin Disneyn elokuvaversio, ja alkoi mielestäni suloisesti. Barrie kertoo miten jokaisen lapsen mielessä on Mikä-Mikä-Maa, jossa kaikki lapset vierailevat mielikuvituksessaan. Jokaisella lapsella se on erilainen, vaikka yleisesti ottaen se ottaa saaren muodon. 

Tarinan alussa kolme Darlingin lasta elävät leikkisää elämää, vahtinaan lastenhoitajakoira Nana. Hekin ovat kaikki kuvitelleet itselleen oman Mikä-Mikä-Maansa ja eräänä iltana itse Peter Pan käy lapsien luona vierailulla ja unohtaa varjonsa lasten makuuhuoneeseen. Siitä lapset tempaistaan mukaan lapsellisen Peter Panin mukana seikkailuihin tapaamaan kadonneita poikia, "punanahkoja", merenneitoja ja merirosvoja.

Lopulta en pitänyt kirjasta juurikaan. Barriella oli upea ajatus lapsien mielikuvitusmaailman todellistamisesta ja lapsuuden ajan huolettomuuden kuvailusta, mutta toteutus tökki jokaisessa teemassa. Alun jälkeen ymmärsin, kuinka itserakas ja itsekeskeinen Peter Pan on hahmona. Toisaalta sen voisi ymmärtää, sillä Peter on päättänyt olla kasvamasta aikuiseksi, mutta tarinan päähenkilön viha äitejä kohtaan alkaa olla liioiteltua. Lisäksi tämä on aika isossa ristiriidassa, sillä Mikä-mikä-maahan Peterin mukana tullut Wendy leikkii koko satumaassaolonsa ajan äitiä kadonneille pojille. Yli puolet kirjasta Wendy leikkii siis aikuista siivoten ja antaen pojille leikkilääkettä, vaikka lapset voisivat olla tutkimassa Mikä-mikä-maan saaren saloja. 

Tarinassa on muutama kaunis sitaatti, mutta nekin menettävät hohtoaan, kun Barrie laukoo kummalisuuksia kesken kauniin tarinansa. Eräässä kohtaa esimerkiksi kerrotaan, että Mikä-Mikä-Maassa on sanonta: "Jokaisella syvällä hengenvedolla yksi aikuinen kuolee". Ja mitä tekee Peter kiukustuessaan? Hengittelee tahallaan oikein syvään ja "panee heitä lakoon minkä ehtii." Hyvin mielenkiintoinen tapa kertoa lapsille kasvamisesta ja empatiasta...

Muutenkin Peterin typerä esimerkki ikuisesta lapsesta taitaa olla vain keino kertoa lapsille, että aikuiseksi kasvaminen on vain hyvä asia. Minun mielestäni kuitenkin tällaisella tarinalla pitäisi olla sellainen päähenkilö, joka kannustaa lapsia elämään lapsuuttaan nauttien sen ainutlaatuisuudesta, mutta myös lohduttaa kasvamisen olevan osa elämän kauneutta. Toisin kuin tarinassa todella on, sillä Peter mm. lentää ennen lapsien kotiinpaluuta heidän kotitalonsa ikkunaan rakentaen siihen kalterit, jotta lapset huomaisivat takaisin lennettyään, että heidän vanhempansa eivät enää rakasta heitä ja ovat unohtaneet heidät. 

Lisäksi tarina on kummallisen väkivaltainen. Moni on varmasti nähnyt Disneyn version tarinasta ja juonivaroitus, tarinan lopussa merirosvot häviävät taistelun viekkaille lapsille. Lapset häätävät merirosvot laivasta, Peter Pan voittaa Kapteeni Koukun armahtaen tämän ja merirosvot soutavat tiehensä. 

Barrien tarinassa merirosvot häviävät oikein kunnolla, sillä lapset tappavat heidät kaikki. Yhden lapsen tehtävä taistelussa onkin laskea kuolleet ja huutaa kaikille senhetkinen määrä. Kaiken taistelun jälkeen Wendy-äiti käskee lapsia menemään nukkumaan surmattujen merirosvojen vuoteisiin ja ompelee Peterille uuden puvun kuolleen Kapteeni Koukun vaatteista. Hiphei.

Katselin kuitenkin lukemiseni jälkeen videon, jossa analysoitiin Barrien tarinaa syvemmin ja ymmärrän sen psykologisen arvon nyt paremmin. Video on booktubettaja Jen Campbellin, jossa hän antaa todella mielenkiintoisia tulkintoja tarinasta. Hänen mukaansa Wendy ja Peter Pan ovat sama henkilö, mutta Peter Pan esiintyy tarinassa aikuisuuden kynnyksellä olevan tytön lapsuutena, johon hän heittäytyy vielä mukaan tutkien omaa persoonaansa. Hänellä on selitys todella moneen mielenkiintoiseen asiaan ja jokainen Mikä-Mikä-Maan hahmo edustaa vain puolia Wendyn persoonasta. Esimerkiksi Kapteeni Koukku kuvattaisiin tarinassa heijastuksena hänen isästään ja Helinä-Keiju hänen seksuaalisuutenaan. Jos kiinnostus heräsi, niin käy ihmeessä katsomassa video täältä. 

Kuitenkin en itse voi antaa kirjalle kahta karkkia enempää. Lähestyin kirjaa lastensatuna, enkä aikuisille tarkoitettuna allegoriatarinana. Osaan nyt arvostaa tarinan syvyyttä, mutta jäin silti lukemiseni jälkeen hämmilleni. Tämä taitaa vaatia joskus syvemmän uudelleenluvun.

🍬🍬

Vietin kauppareissutauon kolmen aikaan ja sain samalla tuuletettua itseäni kymmenen asteen pakkasen happihyppelyllä. Takaisin sisälle päästyäni söin rauhassa ja töllöttelin telkkarista muutaman jakson Frasieria. Sitten jatkui luku!

Toisena ja viimeisenä lukulauantaimme kirjana luin vuodenaikaan sopivan Tove Janssonin Taikatalven. Muumit pääsevät aina jotenkin todellä lähellä ihmisen sydäntä ja Jansson osaa luoda kirjoihinsa kauniisti upottavan tunnelman. Taikatalvi imaisi sisäänsä ja päästi irti vasta viimeisellä sivulla, kun kevät oli saapunut.

"Silloin asun auringonkukassa
ja makaan vatsallani lämpimällä hiekalla
ja kaiken päivää saa ikkuna oll auki
puutarhaan ja mehiläisiin päin
ja kohti kirkkaansinistä taivasta
missä on minun oma
appelsiininkeltainen aurinkoni!"

Tarina on varmasti tuttu Muumilaakson tarinoita katsoneelle. Muumipeikko herää kesken talviuniensa ja lähtee tutkimaan lumen peittämää avaraa maata, tuntien itsensä ensin hyvin yksinäiseksi ja vieraaksi tuossa uudessa valkeudessa. Hän törmää vaelteluillaan Pikku-Myyhyn sekä Tuu-tikkiin, jotka pitävät Muumipeikolle seuraa talven aikana ja auttavat tätä voittamaan epäluulonsa talvea kohtaan. Kevään tullen Muumipeikko on karaistunut talven seikkailuista ja sanoo Niiskuneidille, joka laittaisi lasin maasta puhjenneen pienen krookuksen päälle: "Älä pane, anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia."

🍬🍬🍬🍬🍬 


Lewis Carrolin Alice in Wonderland jäi siis minulta tällä lukukerralla lukematta. Eikä se haittaa, sillä olen lukenut kirjan kyllä aikaisemmin. Keskityin lukemattomiin tarinoihin ja kesken olleeseen herkulliseen elämänkertaan.  Lukulauantai oli onnistunut kokeilu ja josta nautin erityisen paljon. Kannattaa ehdottomasti kokeilla ja asettaa itselleen sopiva aikaraja. Tai päättää aikarajaksi yhden viikonlopun, jonka aikana yrittää mahduttaa lukemista sopiviin väleihin. Minulle sopi etukäteen sovittu aika, jolloin keskittyi lukemiseen syvemmin ja pitemmän aikaa kerrallaan. Olemme suunnitelleen jo seuraavaa, mutta se tulee olemaan yhteisesti valitusta kirjasta. Sitä odotellessa!

Astrid Lindgren & Sara Schwardt : "Kätken kirjeesi patjani alle".Kirjeenvaihto 1971- 2002, 2017, s. 199

Tea: 

Peppi-kirjojen ilmestyttyä 1940-luvulla se räjähti: Astrid Lindgrenin postilaatikkoon alkoi sataa ihailijapostia. Kirjeitä tuli niin paljon, että niistä oli muodostua taakka ahkeralle kirjailijalle, joka kirjoitti omia kirjojaan aamuisin ja iltapäivät ahersi kustantamossa lukemassa toisten tekstejä ja kirjoja. 
1970-luvulla Astrid Lindgrenin jäädessä eläkkeelle kirjeiden virta paisui paisumistaan ja kirjailija joutui palkkaamaan sihteerin hoitamaan ihailijapostiaan.

Tähän kirjeiden tulvaan oli kolme syytä: Veljeni, Leijonamielen ilmestyminen (1973), niin kutsuttu Pomperipossan jupakka (1976) jossa Astrid Lindgren nousi kapinaan Ruotsin veropolitiikkaa vastaan, sekä Saksan kirjakauppiaiden rauhanpalkinto (1978), jonka saatuaan pasifisti Astrid Lindgren julisti kiitospuheessaan kaikkien aseistariisuntapuheiden keskellä, että taistelu rauhan puolesta alkaa lastenhuoneesta, tulevien sukupolvien kasvatuksesta. (ote kirjasta Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä, toim. Jens Andersen, 2014 )

Pitkään Astrid Lindgren pyrki vastaamaan saamiinsa kirjeisiin. Hän vastasi parilla rivillä, mutta näön heiketessä ja kirjemäärän paisuttua vuoreksi 1980- luvun puolivälissä, hän teetätti valmiita kortteja, jotka sihteeri lähetti eteenpäin. Arkistossa on 30 000-35 000 kirjettä, joita lapset ja nuoret maailman eri kolkista, n. 50 maasta lähettivät.

Keväällä 1971 Astrid Lindgren sai kirjeen smoolantilaiselta tytöltä, 12- vuotiaalta Sara Ljungcrantzilta, joka pyysi ihailemaansa Astrid Lindgreniä toteuttamaan unelmaansa: päästä seuraavaan Astrid Lindgren elokuvaan näyttelijäksi. Kirje oli räiskyvä ja temperamenttinen kuten Sara itsekin ja sen ylälaitaan oli haastavasti kirjoitettu: Haluatko tehdä minut ONNELLISEKSI?

Tästä kysymyksestä alkoi pitkällinen kirjeenvaihto maailmankuulun, silloin 63-vuotiaan kirjailijan ja itsensä juurettomaksi ja ulkopuoliseksi kokevan nuoren tytön välillä.

 Ensimmäinen kirje ei ollut Astridin mieleen, sillä siinä Sara itsevarmana haukkui Peppi-elokuvan näyttelijät ja arvosteli kovin sanoin Eemeli- kirjan kuvitusta. Mutta Astrid Lindgren oli suuri- ja lämminsydäminen, viisas ihminen. Hän näki rivien taakse, näki senkin, mitä ei kirjoitettu. Astrid osasi asettaa sanansa niin, että nuori hapuileva tyttönen tajusi ja ymmärsi. Sara katui kovaa ensimmäistä kirjettään ja Astrid otti Saran katumuksen hellin käsin vastaan.

Kirjeenvaihdosta tuli vuosikausien pituinen, Astrid Lindgrenin kuolemaan asti. Välillä kirjoitettiin tiiviimmin, toisinaan oli pitkiäkin taukoja, mutta aina, joka kirjeessä Astrid halusi sanoa Saralle, miten hän toivoi edes paria riviä Saralta, jotakin sanallista yhteydenottoa, ja vielä ja etenkin: kaikkea hyvää Saran elämään. Hän halusi seurata Saran elämän vaiheita, olla tukemassa, ohjaamassa ja kannustamassa kaikin tavoin.  Ei ylhäältä alas ja moralisoiden vaan läsnä ollen ja ymmärtäen.

Sara, pikku ystäväni ja loistotyttö, kiitos kirjeestäsi! …kirjeesi oli tosiaan oikein hieno ja koskettava huuto, ja minuun koskee se että sinulla on niin vaikeaa- tosin tiedän miten vaikeaa on olla nuori (ja vanha! )…

Ystäväiseni, toivon ettei sinulla ole sietämätöntä. Toivon että sinulla on edes pikkuisen ihanaa. Että kestät ja kasvat ja tulet vahvaksi kuin en tiedä mikä.
Kerro minulle miten menee!

Kirjeensä Saralle Astrid aloitti aina hyvin lämpimästi:
Sara, tyttöni Sara tai Hei sinulle, loistotyttöni, Hei pikkuystäväni…

Kirjeiden kautta pohdittiin ihmisen osaa, elämää, yksinäisyyttä, pelkoja, kasvamisen kipuja. Astrid kuunteli herkällä korvalla Saran tunnekuohuja ja kannusti tätä elämässä eteenpäin. Hän näki Sarassa paljon sellaista hyvää, mitä Sara ei itse kyennyt itsessään näkemään tai tunnistamaan. Astrid tavallaan piirsi vahvoja ääriviivoja tytölle, jonka käsitys itsestä oli lattian rajassa. Kaiken tämän Astrid teki rakastaen ja lämmöllä. Keskinäinen kunnioitus huokui kirjeistä, aito välittäminen ja kiinnostus.

Myös Sara kyseli kirjeystävänsä elämästä ja ahmi hänen teoksiaan.
Luin hiljattain Kati Italiassa, ja luoja kuinka se on hyvä, ajatella että annoit sen minulle ja kaksi muuta, sitä en voi käsittää.

Se tyttö olen minä, ja minä istun huoneessa ja kirjoitan. Kasvoni ovat niin märät ja haluaisin mennä isäni luo ja kertoa kaiken, mutta en voi. Kerron sen sijaan sinulle, etkä sinä vain saa nauraa.
Vain sinä saat tietää, Astrid Lindgren.  

Kirjeenvaihtokokoelma on ainutlaatuinen ja se käsittää yli 80 kirjettä. 

Viimeisen kirjeen Sara kirjoitti v. 2012 kommenttina kirjeenvaihtoon.

Ja vaikka Astrid ja Sara liikkuivat ja matkustelivat paljon, he eivät koskaan tavanneet toisiaan! 

Kun Jens Andersenin toimittama elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä Astrid Lindgrenistä suomennettiin v. 2014,ostin, ahmin ja alleviivasin kirjan välittömästi. Kirja oli todella huikaiseva ja jäin sen pauloihin pitkäksi aikaa. Lähes samalla intensiteetillä hotkin Kätken kirjeesi patjani alle- teoksen, ja vaikutuin siitä, miten herkällä sydämellä Astrid ja Sara toisiaan kirjeitse kuuntelivat. He jaksoivat huomata, tarkistaa ja kysyä. He olivat kaikin tavoin sitoutuneita olemaan läsnä. Nöyrinä ja haavoittuvina. 

Ja niin kuin hyvissä kirjoissa aina, myös tässä kirjassa on yllättävä ja hieno loppu... 




Peppi Pitkätossu Etelänmerellä- kirjan viimeisellä sivulla Tommi ja Annikka katselevat Peppiä, kun tämä istuu illalla yksinään palavan kynttilän ääressä. Sinä, Astrid, joka kirjoitit kaikille joilla on lapsi sisällään: minä olen se lapsi joka sai tulla hetkeksi sisälle istumaan palavan kynttilän ääreen. Toisinaan istun siellä vieläkin.

🍬🍬🍬🍬🍬 

Johanna Holmström : Sielujen saari

Tea: 

Johanna Holmström Sielujen saari, 2017, s. 365

Kun kadottaa valon, kadottaa sen mukana kaiken muunkin. Jää vain musta autio taivas vailla tähtiä tässä tiivistunnelmaisessa Johanna Holmströmin (s. 1981) kirjassa Sielujen saari. 

Kristina soutaa ruuhtaan, kamppailee aaltoja ja arjen painoa vastaan. Elämä 1890-luvun lopun ankeudessa on köyhää, yksinäistä ja toivotonta. Se on täynnä raatamista ja jaksamisen viimeisiä pisaroita. Mies Einari on lähtenyt hakemaan elantoa kauas meriltä. Hän toisi hyvän mukanaan, vaimolle ja lapsille, sitten kun palaa. Sitten – kun – palaa - .
Mutta Kristinan elämässä ei ole enää aikoja. Ei ole mitään sitten tai mitään kun. Ei ole enää vuosiin ollut, mutta Einari ei sitä näe. Kaikki on Kristinalle vain yhtä ja samaa päivää, ikuista jatkumoa. Vain se, että vuodenajat vaihtuvat, erottaa päivät toisistaan. 

Mutta mökki oli kuin ruuvipenkki, jonka ruuvit vain kiristyivät, niin että Kristina vaikeroi. 

Ja mökin seinät lähenivät toisiaan päivä päivältä, puristuivat häkiksi ympärille. 

Sielujen saari kertoo Kristinan tarinaa paikasta, jossa saa lakata taistelemasta vastaan. Saa antaa periksi ja olla kerrankin heikko. Tämä paikka on pahamaineinen Seilin saari jonne historian mukaan jo 1600- 1700-luvulla eristettiin leprasairaita. Lepran hävitessä Suomesta, hospitaalista tehtiin ” hourujenhuone", paikka jonne pääsivät kaikista heikoimmat, ne joilla ei ollut sijaa missään muualla.

Holmströmin teos on fiktiivinen, mutta samoin kuin Katja Kallion Yön kantaja, se antaa tarkan kuvan mielisairaanhoidon historiasta ja asenteista.  Ajan kuva on raskas ja painostava, sillä moni potilas joutui elämään koko elämänsä eristyksissä paitsi ulkomaailmasta myös läheisistään. Diagnoosit potilailla saattoivat vaihdella, mutta hoito oli aina samaa; kylmiä kylpyjä ja kuukautiskierron kyttäämistä.  Ja ennen kuin hoitajilta ymmärrettiin edes vaatia koulutusta, riitti meriitiksi se, että hoitotyöhön pyrkivä nainen on riuska ja vahva. 

Puku on kuin toinen iho, suojaväri jonka hän vetää ylleen joka aamu ja joka erottaa hänet potilaista.

Mutta onneksi joukkoon mahtui myös hoitajia, joilla vahvuuden lisäksi on myös sydämen viisautta: 

Kun hän tuntee Kristinan nukahtaneen, hän siirtää tämän varovaisesti sängylle ja kuiskaa ” hyvää yötä”. Sitten hän kääntyy ja jatkaa viivästynyttä kierrostaan ja ajattelee, että joskus tarvitaan vain vähän, kovin vähän, jotta ihminen saadaan taas oikeille urille, jos tämä on kääntynyt harhaan.

Sielujen saari ei seuraa vain Kristinan tarinaa vaan Holmström juoksuttaa sivuillaan myös porvarisperheen helmoista näyttävästi karannutta Elliä, sekä Karinia, hoitaja Sigridiä ja monia muita.

Muistot ovat veitsiä. Elli kerää ne kokoon ja pudottaa mereen. Hän kohottaa katseensa kohti kirkonmäkeä, mistä vaaleapukuiset hahmot kiiruhtavat häntä vastaan harmaanvihreän kevätpäivän taustaa vasten.

Kristinan tarina on vahva ja verevä. Se on niin vahva, että mielestäni Ellin sinänsä mielenkiintoista tarinaa ei olisi tarvinnut siihen oheen niin isosti tarjoilla. Kristinan tarina jää Ellin tarinan alle. Se on sääli, sillä siinä olisi riittänyt mielenkiintoa ja kerrottavaa enemmänkin. Kirjan edetessä Kristina ohenee ja hiipuu, jää turhaan varjoihin. 

Ja monenlaisia ihmiskohtaloita Sielujen saarella on: 

”Pahimman lajin sairauksia ovat ne, jotka huijaavat ihmisen kuvittelemaan, että hän on terve. Sairaudet, jotka jäljittelevät tervettä käytöstä niin hyvin, että potilas onnistuu huijaamaan lääkäriäkin. Sellaiset potilaat ovat kaikkein vaarallisempia…” tohtori sanoi kerran.

Johanna Holmström on taitava kertoja. Kiinnitin häneen jo huomiota lukiessani hänen kolmannen novellikokoelmansa Camera Obscuran jokunen vuosi sitten. Tästä kokoelmasta hän sai Svenska Dagbladetin, Ruotsin kirjallisuussäätiön ja Ruotsinkielisen radion kirjallisuuspalkinnot. Novelleissa oli omanlaatuisensa tunnelma ja kerronta oli psykologisesti tarkkanäköistä ja omintakeista.

Sielujen saaressa on myös psykologista otetta ja hyviä viilattuja ajatuksia. Se on realistinen kirja hyvin herkästä aiheesta. Silti kirja oli lukukokemuksena minulle hyvin kahtiajakoinen. Se oli mielenkiintoinen, mutta samalla minun makuuni liian tiivis ja runsas. Myös kirjan ulkoasu oli miltei ahdas, sivut lähes yhtä täysiä kuten tarinakin. 

Sielujen saari oli minulle kirja myös jaksamisesta, naisen osasta sekä äiti-tytär-suhteesta. Siitä miten avuttomia ja kömpelöitä me ihmiset haluamattammekin saatetaan olla tärkeimmissä ihmissuhteissamme. Ei vain osata, huomata, ehditä tulla ajoissa tykö tai ollenkaan, tarjota apua, kysyä kuulumisia.Ja sitten tuo toinen onkin jo kadottamassa valon, eikä mitkään juoksuaskeleet enää riitä, ei mikään tuikku. 

🍬🍬🍬 ½