Paula Nivukoski: Onnelliset aakkoset

Tea: 

Kirjoittanut Paula Nivukoski,
kuvat Tove Jansson
2021 , 64 sivua.  Otava.

" Pikkuinen hupsuus pitää pahan mielen poissa. "

Äkkiä, äkkiä! Kello juoksee pian puolenpäivään, jolloin omien lasteni yhteinen kummipoika tulee isoveljensä kanssa pihaamme virpomaan Tuoreeks, terveeks. Pienelle 2v.:lle  on virpomisnamujen lisäksi ostettu synttärilahja- kirjanen, jonka haluan ehtiä lukemaan ennen kuin kirja sujahtaa lahjapapereihin. 

Ja mikä nautinto Onnelliset aakkoset olikaan! Se pursusi Tove Janssonin iki-ihania, muumitarinoista tutuksi tulleita alkuperäiskuvia. Tekstit olivat niin ikään taitajan kynästä. Kaksi romaania kirjoittanut Paula Nivukoski (s.1985) on saanut paljon kehuja nimenomaan kielensä kauneudesta ja rikkaudesta. Se välittyi myös Onnellisista aakkosista, jossa hän leikitteli kirjaimilla ja äänteillä. Hän kirjoitti omat tekstinsä Tove Janssonin tarinoita kunnioittaen, mutta omalla äänellään, omista pyöräilyretkistään ja meren aalloilla keinumisistaan ammentaen. 

" Tarvitaan vain sana ja saat astua satuun.

    Hattarataivas.
           Mansikkamaa.
                     Ananasansa.

Varovainen askel, aavistuksen hassu ajatus. Humahdus salaiseen maailmaan. "

"Aamuauringon valo kutittaa nauruun saakka.
Sillan alla aallot kantavat kaarnalaivaa halki laakson.
Sata ihanaa asiaa saattaa sattua. "

Oi, sata ihanaa asiaa. Kyllä, kyllä! 

Haastatteluissa Paula Nivukoski on kertonut Onnellisten aakkosten kirjoittamisen olleen vimmaista ja ihanaa. Hän sai solahtaa Tove Janssonin luomaan valmiiseen muumimaailmaan, jossa hän ensin pohtikin:  "Voiko näin tehdä? Saanko? "Mutta koska Tove Jansson teki muumimaailman niin valmiiksi, sinne voi kuka tahansa astua, kulkea edes takaisin, kuulla ja kokea uudestaan tutut tarinat ja keksiä itse niitä lisää. 

Kirjoittamisestaan Paula Nivukoski sanoo: 
"Olen saanut valita jonkin pienen mönkijäisen näkökulman tai seistä varjossa, kun Nuuskamuikkunen on asettunut selälleen tähtitaivaan alle. Tuntuu onnelliselta kulkea kiemurtelevia polkuja ja poimia omenapuista pudonneita kirjaimia, järjestellä niistä uusia tarinoita. "

Onnelliset aakkoset- kirja on osa  Moomin Charactersin hanketta. (Moomin Charactersin taiteellisena johtajana toimii Tove Janssonin veljen tytär Sophia Jansson.) Hankkeessa yhteistyökumppaneiden kanssa, mm. Otava, kannustetaan lapsia ja aikuisia ympäri maailman lukemaan ja kirjoittamaan. Kirja ilmestyi myös Ruotsissa samaan aikaan, ja Onnellisten aakkosten teemalla on tehty myös värityskirja, lukupäiväkirja ja  onnellisuus- päiväkirja. Se on myös äänikirjana Olavi Uusivirran lukemana.
Upeasta visuaalisesta ilmeestä Onnellisissa aakkosissa vastaa suunnitteluyhtiö Kobra, jossa Sophia Janssonin poika on perustajajäseniä. 
Ja jotta muumihuuma ja lukuilo saisivat meitä sanojen syliin yhä syvemmälle, syksyksi on luvassa Paula Nivukoskelta pidempi lukukirja samaisissa muumimaisemissa. Wau!

On mahtavaa, miten korona-aikana lukemisestakin on tullut kutomisen ja muun DIY-tekemisen ohella yhtä lailla Old school- toimintaa. Joskus wanhat perusasiat täytyy vain keksiä uudestaan. Sukat, villapuserot, tapetointi ja tarinat . Tarinat, joko kansien sisältä tai äänikrjoina korvanapeista.  Ja vaikka netti ja Netflix kilpailee ajastamme, haluan uskoa, että  ihminen antaa aikaansa sille, mitä pitää tärkeänä. Ainakin pyrkii sitä kohti. 

Sekä Nivukosken että Sophia Janssonin toiveena on, että Onnellisia aakkosia luettaisiin ääneen ja yhdessä. Että perheissä voitaisiin löytää lukemisen nautinto, leikitellä kirjaimilla ja äänteillä, katsella kuvia ja uppoutua niiden tarinaan. 

" Hemulin huvipuistossa keinut nousivat hurjiin korkeuksiin. Homssu puristi keinulautaa, vauhti kauhistutti. Hauskuudessa sattui hupsu unohdus!
Huomisen huolet hupenivat tuuleen. "

Ööööö... Voinkin kuvitella miten pikkuinen kirjan omistaja-virpojapoika käpertyy ötökkänä äidin tai isän kainaloon ja maistelee omaa kirjaintaan kuin mansikkaa. Mmmm...! Miten makoisa mutusteltava M onkaan!
3- vuotias isoveljensä osaa jo ison kasan kirjaimia ja voi auttaa veljeään löytämään kaikkien rakkaiden kirjaimet, äidin ja isän, mummun ja enon ja kummitätien ja - sedän kirjaimet ja monia monia muita. Ne maistuvat kaikki eriltä ja niissä on jokaisessa oma tarinansa, niin Nivukosken loihtima kuin elämän itsensä nimen kantajalleen antama. 

5/ 5 

   

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love - omaa tietä etsimässä

 Tea:

" Kun on saanut elämän lahjaksi, on velvollinen (ja myös inhimillisenä olentona oikeutettu) etsimään elämästä kauneutta, vaikka miten pientä ja mitätöntä. " 

Tasan kaksi vuotta sitten luin kirjoittajakurssini ohjaajan suositteleman  selfhelp- kirjan Big Magic - uskalla elää luovasti. Sen on kirjoittanut amerikkalainen Elizabeth Gilbert, sama nainen,  jonka kynästä syntyi myös Eat, Pray, Love- omaa tietä etsimässä. 
Big Magicistä kirjoittamani pieni postauspalanen löytyy täältä.

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love - omaa tietä etsimässä
2007, 2017
476 sivua
 

Eat, Pray, Love- omaa tietä etsimässä on kirjoittajansa elämäkerrallinen teos. Se keskittyy yhteen merkittävään vuoteen. Kirja alkoi siitä, kun toimittajana työskentelevä Gilbert oli eroamassa aviomiehestään ja ottaakseen itsestään ja elämästään selvää, hän päätti lähteä matkalle. Matkat kohdistuivat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan ja olivat kukin neljän kuukauden mittaisia. 

" Minun oli helppo jättää kaikki, kun ei ollut juuri mitä jättää."

Kirja jakaantuu matkojen mukaan kolmeen osaan, jossa kaikissa on 36 kertomusta kustakin matkasta. Italiassa Gilbert halusi keskittyä nautintoon mm. hyvän ruuan ja italian kielen opiskelun parissa. Intiassa hän halusi tavoitella hartautta meditaatioiden muodossa ja Indonesiassa löytää tasapaino näiden kahden välillä. 
" Minun matkani alkoi sarjasta kysymyksiä. Siten kaikki matkat alkavat. Matkani muotoutui sen mukaan, mitä minä niihin kysymyksiin vastasin.Ne ovat ihmiselon suurimpia kysymyksiä:
¤ Kuka minä olen?
¤ Kenelle minun elämäni kuuluu?
¤ Millainen suhde minulla on jumaluuteen?
¤ Mitä minä olen tullut tänne tekemään?
¤ Onko minulla oikeus valita oma polkuni? Kenen kanssa haluan jakaa polkuni? 
¤ Onko minulla oikeus etsiä nautintoa ja rauhaa? Jos on, niin mikä minulle tuottaa nautintoa ja rauhaa? "

Vuoden 2017 painos on kirjan 10-vuotis juhlapainos, jossa on kirjoittajan uusittu esipuhe ja johdanto. Esipuheessaan Gilbert sanoi, että Eat, Pray, Love on kirja, joka kysyy: - Entä jos sinun elämäsi onkin sinun? Että, kun ihminen tekee tilaa itselleen, se on elvyttävä, voimistava ja pyhä teko. 

Eat, Pray, Love on huumorilla ja itseironialla höystetty matkakertomus. Se on myös kirjoittajansa vahva sisäinen prosessi. Tunteet, teot ja tapahtumat ovat amerikkalaiseen tyyliin ylitsepursuavia ja latautuneita. 

Parhaiten viihdyin kirjan ensimmäisellä matkalla eli Italia-osiossa. Tuntui upealta, miten Gilbert väsymyksensä ja masennuksen jälkimainingeissa pystyi suomaan itselleen moisen irtioton, levon ja leppoistamisen. Italia oli hänelle intohimo. Meni hän siellä minne tahansa, hän halusi tilata sen paikan parasta ruokaa ja nauttia siitä. Valkosipulia, sitruunaa, pippuria, juustoa toinen toistaan herkullisemmissa annoksissa, illan lempeä hämy, puheen sorina, korkojen kopse asfalttia vasten...

Italien kuukausiensa aikana Gilbert pohti, miten hänen kotimaassaan Amerikassa ihmiset ovat kyvyttömiä rentoutumaan ja heittäytymään silkkaan nautiskeluun. Vaikka Amerikan kansa janoaa viihdettä, niin nautinnosta se ei juurikaan tiedä. Jäin tätä pohtimaan. Miten paljon me syötämme itseemme asioita, jotka eivät juurikaan ruoki sielua tai mieltä. Tai elämme autopilotilla ja multitaskaamme arjessa ja työssä. Miten syömme maistamatta, kohtaamme kuulematta. Miten juoksemme kangastuksien perään. Miten emme edes huomaa tekevämme niin. Virta vie ja juoksuhiekka upottaa. 

Gilbert kertoi: 
"Minun vanhemmillani oli maatila, ja siskoni ja minä kasvoimme töitä tehden. Meidät opetettiin luotettaviksi, vastuullisiksi, luokkamme priimuksiksi ja kaupungin suunnitelmallisimmiksi ja tehokkaimmiksi lastenvahdeiksi, ahkeran maanviljelijä-sairaanhoitaja äidin miniatyyreiksi, pieniksi Sveitsin linkkuveitsiksi, valmiiksi toimeen kuin toimeen."

Italiassa on sanonta: l´arte d´arangiarsi- tyhjästä loihtimisen taito. Se on taito, jossa muutamasta vaatimattomasta aineksesta loihditaan juhla-ateria ja muutamasta yhteen kokoontuneesta ystävästä saadaan aikaan festivaalit.  Että on halu ja kyky vaalia hyviä asioita elämässä. Se on opettelemisen arvoinen asia. Niin kuin se, mitä Gilbert Italiassa oppi: " Attraversiamo Mennään yli "ja Intiassa "Päästetään irti. "

Minulle Gilbertin Italian aika puhui vakuuttavammin levosta kuin hänen varta vasten hiljaisuudelle pyhittämänsä Intian matka. Italiassa lepo limitttyi arkisen elämän lomaan ja itselleen hyvää suoden. Vaikkakin kivun ja prosessoinnin keskellä, mutta enemmän uskottavasti kuin valtameren kokoiset kokemukset Intiassa.

Lukijana minua hämmensi epäsuhta, tai se suuri harppaus Italian ja Intian matkojen tarpeiden välillä. Hädin tuskin olivat huulilta hiipuneet Italian viihtyisien trattorioiden mehukkaat pizzat, kun pienen yskimisen jälkeen jo istuttiin tunteja askeettisen ashramin marmorilattioilla kaipaamassa täysillä ja täysin jotain aivan muuta. Toki lukijalle annettiin ymmärtää, että juuri hartauden harjoitusta Gilbert lähti Intiaan hakemaan, mutta miksi se kaipaus ei minua vakuuttanut, vaikka hän oli lähes äärimmäisyyteen saakka tosissaan? 

Minä olin suorastaan kompastua Gilbertin Intian matkaan, vaikka siinä oli kyllä antoisat hetkensä. Hänen kokemuksensa siellä tuntuivat liiotelluilta ja hänen seikkaperäiset selostuksensa gurujen opetuksista, kundalini shaktasta ym. kuulostivat minulle suoritukselta. Siltä kuin hänen olisi pitänyt pakolla löytää avain ja suuri merkitys, jotta siitä voi ylipäänsä kertoa. 

Ashramissa eli luostarin kaltaisessa meditaatiokeskuksessa osallistuttiin tuntikausien pituisiin meditaatiohetkiin. Joka aamu oli myös puolentoista tunnin mittainen ns. Guru-gita. Se on 182-säkeistöinen sanskriitinkielinen laulu. Gilbert kertoi sen olevan pitkästyttävää ja kaikin tavoin sietämätöntä. Hänen kuvaamansa reaktiot näissä anivarhaisissa (herätys klo. 3) lauluhetkissä olivat lähes äärimmäisiä. Hän kertoi menevänsä laulusta pois tolaltaan, vihaavansa sitä, ja suu vaahdossa hikoilevansa, vaikka yleensä aamuisin häntä paleli.
Ja silti: "Fyysiset reaktiot ovat lieviä verrattuna kuumiin tunneaaltoihin, jotka vellovat sisälläni yrittäessäni laulaa."

Hämmentävää oli lukea, kun Gilbert kertoi miten hän eräänä aamuna jäätyään lukkojen taakse huoneeseensa, hyppäsi ikkunasta, 5-6 metriä päästäkseen Guru-gitaan! Hypätessään hän vielä osui johonkin, joka repäisi kaistaleen ihoa pois, mutta hän ei välittänyt. Verta vuotavana hän sitten istui laulamassa inhoamaansa laulua! 5-6 metrin tiputus betonille takaperin ... ! 

Siinä, missä minä lukijana vielä haukoin henkeäni Gilbertin mahdottomalta tuntuvan hypyn jälkeen, hän kertoi (ikään kuin metrien hyppy ei tuntuisi missään), että nyt hän tajusi miten hänen tulee vain muuttaa suhtautumistaan Guru-gitaan. Hän nimittäin oivalsi, että koska Guru-gita on rakkauden hymni, hän voisi kohdistaa sen laulamisen 8- vuotiaalle siskon pojalleen. Niin hän alkoikin tehdä ja kappas - ongelma Guru-gitan suhteen suli pois.

Tämän kaltaiset ylilyönnit eivät osu maaliin, vaikka ne miten koittaisi huumoriksikin kääntää. En haluaisi olla tosikko lukija, mutta kirjan Intia-jakso oli minulle uskottavuudessaan muutenkin vaikea pala. Että ihminen voi neljässä kuukaudessa lähes tulkoon kokea valaistuksen ja mukautua mieleltään niin, että hän ei muuta kaipaakaan kuin gurunsa läsnäoloa. 
 Kirjoittaja oli juuri ja juuri toipunut masennuksestaan ja ihmissuhdetraumoistaan, ja silti hän pystyy meditoimaan tunnista toiseen. Viisi, kuusikin tuntia! 
Lukijana minulle tuli väistämättä tunne kuin Intiassa olisi ollut eri ihminen mitä Italiassa. 

Joka tapauksessa parasta antia Gilbertin Intian matkalla oli mielestäni hänen teksasilainen ystävänsä Richard, jolla oli suuri suuri ja viisas sydän. 
" Anna asioiden selvittää itte ittensä täällä Intiassa" (Richard)

Indonesian matka toi Italiasta tutun arkisuuden takaisin. Matka keskittyi Balilla asuviin  ihmisiin ja heidän elämäänsä. Gilbert tapasi lähes päivittäin ystäväänsä parantaja Ketut Lieyeriä, iätöntä ja vaatimattomalla tavalla karismaattista miestä, johon hän oli työmatkallaan joskus tutustunut. Hurmaava ja hyväntahtoinen Ketut Lieyer antoi Gilbertille meditaatioharjoituksia ja muita vanhan miehen viisaudella patinoituja elämän ohjeita. 

" Mutta sinun on lakattava katsomasta maailmaa pääsi kautta, sen sijaan on katsottava sydämesi kautta. Siten opit tuntemaan Jumalan. " (Ketut Lieyer)

Gilbert tutustui myös toiseen parantajaan Wayan Nuriyasihiin ja tämän ihastuttavaan tyttäreen Tuttiin, joka haaveili sinilattiaisesta talosta. Mutta Wyan, oliko hän lopulta lintu vai kala...
Indonesiasta löytyi myös se suuri asia, joka paradoksinomaisesti löytyy kun sitä ei hae. Rakkaudeksikin sitä kutsutaan, turvapaikaksi ja kiinnekohdaksi. 

Uskon Gilbertin saaneen vastauksia suuriin kysymyksiinsä matkojensa aikana. Jotakin hänessä ja hänelle asettui kohdilleen nimenomaan sen myötä, että hän oli uskollinen itselleen ja omille tarpeilleen. Ja vaikka elämä ja ihminen ei koskaan tule valmiiksi, niin jo se, että uskaltaa kysyä ja lähteä etsimään vastauksia, on jo perille pääsyä. 

Kun ei kompastu siihen, että Eat, Pray, Love on amerikkalaisittain kirjoitettu ikään kuin isoilla kirjaimilla, niin kirja palkitsee ja viihdyttää kyllä. Sieltä löytyi paljon tähtinä tuikkivaa viisautta ja ajattelemisen aihetta. 
Lukukokemuksena on toki harmi, että kirjoittaja itse söi kirjaansa sortumalla turhaan mahtipontisuuteen ja äärimmäisiin kokemuksiin. Tarina olisi kantanut ilman niitäkin.  

3½ / 5

 

Lapsuuden rajamaat

 Tea : 

Lapsuuden rajamaat, 1990 , 254 s. 

" Lapsuuden kirjoilla on syvä vaikutus. Kuinka paljon tulevaisuudestamme piileekään kirjahyllyssä."  - Graham Greene

Jotain hellänhaikeaa läikähtää aina, kun tulee puhe lapsuuden kirjoista!  Koska minulle ei ole lapsena luettu, muistoissani lämmittävät omien lasteni tärkeät kirjat ja yhteiset lukuhetket. Miten monta kertaa ompelimmekaan kirjan sivuilla Miler Zdenekin Myyrälle housuja yhdessä Kaislakerttusen kanssa tai valitsimme makean himoomme karkkeja Millan ja Mimosan seurana Gunilla Bergströmin kirjassa Milla karkkisotasilla. 
Käsissämme kuluivat Maikki Harjanteen Minttu- ja Vanttu-sarja, Kristiina Louhin Aino-kirjat, Nopoloitten Risto Räppääjät, Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarja. Niin ikään iltaisin CD:inä pyörivät Tove Janssonin ja  Astrid Lindgrenin iki-ihanat, sekä monia, monia muita. 

Omasta lapsuudestani löydän vain yhden haalistuneen muistikuvan iltasatuhetkestä. Pieni tatinmallinen yövalo on päällä ja kuulen nukkuma-alkoviini isän äänen, kun hän olohuoneesta lukee Tuhannen ja yhden yön tarinoista Ali Babasta ja neljästäkymmenestä rosvosta. Muistan miten kinusin vielä yhtä tarinaa, sitä seuraavaa, Aladdinin taikalamppua. Ilokseni isä luki vielä sen. 
Omaa poikaani kiinnosti Ali Baban ja Aladdinin sijaan merenkulkija Sinbadin retket. Ne hurjat, joissa purjehdettiin läpi vaarojen ja tehtiin vieraissa maissa kauppaa pippurilla ja aloepuulla. 

Ismo Loivamaan, Marjo Parttin ja Ritva-Liisa Pilhjertan toimittama Lapsuuden rajamaat- kirja marssittaa v.1990-luvulta esiin 26 tunnettua kirjoittajaa, jotka kertovat lapsuuden lempikirjoistaan ja niiden merkityksestä. Kertojana on monta nimekästä kynän käyttäjää, mm. Bo Carpelan, Kaarina Helakisa, Tove Jansson, Hannele Huovi, Marjatta Kurenniemi, Kari Levola, Hannu Mäkelä, Kaija Pakkanen. 

Oli todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan näiden ammattikirjoittajien lapsuuden kirjamaailmaan. Heidän lapsuudessaan 1930- 50- luvuilla valinnanvara ja kirjoihin käsiksi pääseminen ei ollut sellaista kuin nyt, jolloin napsautamme korvanappeihimme satojentuhansien tarinoiden valikoimasta haluamamme!
Sotien jälkeen iso merkitys oli niillä kirjoilla, joita kotoa löytyi ja oli lahjaksi saatu. Kirjastojenkaan lasten- ja nuortenkirjahyllyt eivät kovin pitkiä olleet. 

Moni kertoi lapsuuden kirjan olleen puuttuvan ystävän tai sisaruksen korvike. Välimatkat olivat mailla pitkiä eikä leikkikavereita niin vaan ollut saatavilla. Kirjan maailma täytti sitä aukkoa, mitä yksinäisyys toi. Mm. Bo Carpelan kertoi kirjojen olleen hänen lapsuuden- ja nuoruutensa parhaita ystäviä. Hän kertoi lukeneensa sen, mitä käsiinsä sattui saamaan. Lauantaisin hänellä oli tapana mennä kirjastoon ja lainata sieltä kuuden - kahdeksan kirjan pino, joka viikon aikana tuli luetuksi. Tärkeimpänä kirjanaaan hän mainitsi kirjan nimeltä Peik. 
"Ja parhaitten ja korvaamattomimpien matkatoverien joukossa olivat Peik, Kotihiiri ja Metsähiiri, mutta ennen muita Ondursen. Hän, jonka pysyvissä muistoissa ei ole Ondursenia, on niin paljon turvattomampi.
Ellei Ondursen ole todellinen, niin ei ole todellisuuskaan. "

Tove Janssonin kotona kirjoja oli valtavasti ja koska hänen taiteilija-äitinsä piirsi kirjan kansia ammatikseen, kirjoja tuli koko ajan lisää. 
"Kun ryhdyin lukemaan tosissani, maailma muuttui kokonaan, ja suurin muutos oli, että tavalliset vaarat hävisivät äkkiä; ne olivat muuttaneet kirjaan ja saaneet nimen. "
Kuten Tove Jansson, moni muukin lapsuuden kirjoistaan kertonut toi esille sen, mikä lempikirjojen kautta tuli mahdolliseksi. Yhtäkkiä maailma avartui ja aukeni, löytyi samaistuspintaa ja vertaisuutta. Kirjan sisällä saattoi rauhassa tarkastella maailmoja ja sitä kautta itseään. Sai seikkailla, osallistua, olla mukana, sekä leikeissään ja mielikuvituksessaan jatkaa siitä, mitä hyvä kirja oli antanut. 

Tove Jansson mainitsi Tarzanin tärkeimmäksi kirjakseen, sillä se lahjoitti hänelle aarniometsän ja seikkailut. Tarzanin kautta löytyi ensi kertaa oma uskallus ja voima. Kesälomilla saaressa liianit ilmestyivät puihin ja viidakkohuudot raikuivat. Uusia Tarzaneita odotettiin innolla. 
"Isä ja äiti työskentelivät kaupungissa , mutta tulivat joka perjantai pitkän matkan luoksemme ja melkein joka kerralla heillä oli mukanaan uusi Tarzan. Me istuimme ja odotimme kauimmaisella niemenkärjellä mistä maa ulottui  asumattomana niin pitkälle kuin pystyi näkemään, odotimme tuntikausia kunnes soutuvene näkyi pienenä pisteenä hyvin kaukana, löimme vetoa kumpi näkisi sen ensin. Ja olisiko heillä mukanaan Tarzan vai ei... "

Kaarina Helakisa löysi Lewisin Narniat teini-iässä. 1960-luvulla niistä oli suomennettu neljä osaa ja hän luki ne moneen kertaan löytäen niistä yhä uusia tasoja. 1970-luvulla Helakisan toinen matka Narniaan alkoi kustantajan kysyessä josko hän suomentaisi koko seitsenosaisen sarjan uudelleen. Tähän työhän Helakisa ryhtyikin. Vaivatonta se ei suinkaan ollut, sillä Lewisin käyttämä kieli oli oppineen professorin eleganttia opistoenglantia ja ilmaisut ja sanaleikit työläitä kääntää. 
Mutta vaikka Narnioista tuli Helakisalle osa työtä, niiden viehätys ei väistynyt. Hän luki ne myös lastensa muistoihin. 

Samaistumisen merkitys lapsuuden lukukokemuksissa on valtava. Moni Lapsuuden rajamaat-kirjan kertoja ilmaisi miten tärkeänä linkkinä lapsuuden lempikirja oli siinä, kun pohti omia vaillejäämisen kokemuksiaan, orpoutta, sukulaisten luona asumista, sairautta jne. 
Joutuessaan asumaan perheestään erossa, Marja-Leena Mikkola sai äidiltään lahjaksi  Montgomeryn Runotyttö-trilogian. Isättömänä Mikkola samaistui vahvasti kirjan päähenkilöön Emiliaan, sillä elämän olosuhteet vastasivat vahvasti toisiaan. Kirjasarjaa vasten hän pystyi peilaamaan omia tuntojaan ja saamaan vertaisuuden kautta tarvitsemaansa. 
 Ja kukapa meistä ei olisi painautunut lapsuuden lempikirjaan kuin lohtuun. Tarkastellut sankarinsa tai samaistuksensa silmillä omaa elämäänsä. Tai lähtenyt Lokki Joonatanina lentoon, hakenut Huckleberry Finninä vapauttaan, Prinssi Kaspianina maailman rajoja...

Monet Lapsuudet rajamaat- kirjassa tärkeiksi tulleet lapsuuden kirjat ovat niitä, jotka meidän nykyisessä kirjallisuuden kaanonissa ovat muodostuneet jo klassikoiksi. Niiden lukeminen on ollutkin kertojille eräänlainen sukupolvikokemus. Näitä kirjoja ovat mm. Kiven Seitsemän veljestä, Burroughsin Tarzan, Montgomeryn Pieni Runotyttö-trilogia, Lewisin Narniat, Grahamen Kaislikossa suhisee, Barrien Peter Pan,  A.A. Milnen Nalle Puh, Tuhannen ja yhden yön tarinat, Topeliuksen tuotanto ja H.C. Andersenin sadut. 

Lapsuuden lempikirjoihin palataan myös aikuisena. Niitä luetaan itselle ja omille lapsille. Niitä vaalitaan, varjellaan ja niistä pidetään kiinni. 
 Arja Kanerva näki valtavan vaivan metsästäessään lapsuutensa lempikirjaa Kerttu Mustosen Maaäidin lapset. Alkaessaan etsimisen Kanervalla oli vain hiutunut muistikuva kirjasta, ei sen nimeä, ei kirjailijaa. Hän kyseli kustantajien arkistoista, kansalliskirjastosta, soitteli sinne ja tänne, myös Toivo Kärjelle. Tiedon murusten karttuessa kirja alkoi saada yhä enemmän muotoa. Mutta todellinen yllätys löytyi sattumalta  Frankfurtin kirjamessuilta, kun Kanerva siellä törmäsi lempikirjansa saksalaiseen versioon! Yhtäkkiä Maaäidin lapsien juuret ja esikuva oli löytynyt. Siinä ne olivat taas - lapsuudesta tutut aukeamat! Ne samat pienet maaemon juurilapset valmistaututumassa heräämään talviunilta maanalaisista onkaloistaan...
Kyllä, lapsuuden kirjoissa, niiden kansien sisällä sekä ulkopuolella, mahdoton käy mahdolliseksi! 

Niin. Vaikka minulle ei lapsena ole luettu, opin silti rakastamaan lukemista.  9- vuotiaana olen kirjoittanut päiväkirjaani, miten koulussa tiistain viimeiset tunnit olivat kaikista kivoimpia. Niinä tunteina oli lukemista ja kirjoittamista. 

"Näen nuoren pojan istumassa huoneen nurkassa kirjan yli kumartuneena. Hän kuulee susien ulvonnan nevalta, näkee vesipatsaan kevätauringon kimalteessa. Hänen ei tarvitse eritellä lukemaansa, hänellä on lapsen etuoikeus elää se. " 
                 - Pentti Lyly, lempikirja Alfred Emil Ingmanin Rimpisuon usvapatsas

4/5 

Kansainvälisenä naistenpäivänä : Maria Pettersson: Historian jännät naiset

 Tea:

v.2020, 502 sivua

Sain kuunneltua juuri parahiksi Kansainvälisen naistenpäivän mietteisiin Maria Petterssonin tietokirjan Historian jännät naiset. Teos sai alkunsa Petterssonin Twitter-sarjasta, joka laajeni kirjaksi. Kirja ilmestyi viime elokuussa ja loppui kustantajalta (Atena) heti samana päivänä! 
Maria Pettersson (s.1984) on Journalisti-lehden päätoimittaja ja historianharrastaja, jonka unelma-ammatti  lapsena oli kansainvälinen seikkailijatar.

Kirjansa esipuheessa Pettersson kertoo: 

 " Lapsena rakastin historiaa, mutta petyin siihen uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin maailmaa olisivat ennen 1970-lukua kansoittaneet pelkät miehet. Kahlasin vimmaisella intohimolla kirjoja, elokuvia, lehtiä ja radio-ohjelmia. Niinä harvoina kertoina, kun niissä välähti satunnainen kirjailijatar tai keisarinna, olin haltioissani. Silti osasin ala-asteella nimetä varmaankin satoja suurmiehiä ja vain kourallisen naisia. Heitä oli niin vähän, että muistan heidät yhä: Kleopatra, Jeanne d`Arc, Katariina Suuri, Marie Antoinette, Marie Curie ja muutama Englannin kuningatar. 

Aikuisena aloin kirjata muistiin historian naisia ja heidän tarinoitaan. En etsinyt maailmanhistorian vaikutusvaltaisimpia naisia - etsin mielenkiintoisia, hurjia, erikoisia ja jänniä naisia. "

Ja näitä erikoisia ja hurjia, rohkeaakin rohkeampia naisia kirjasta löytyy yli sadan elämän tarinan verran. Heidät löytää seitsemän kategorian alta : tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat ja urheilijat, aktivistit ja toisinajattelijat, rikolliset ja virkavalta, sotilaat ja vakoojat sekä tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret. 

He ovat naisia, joista me emme ole historian tunneilla kuulleet, tai muutenkaan heistä juurikaan tienneet. He ovat naisia, jotka kukin omalla erityislaatuisella ja sinnikkäällä tavallaan ovat jättäneet historiaan oman jälkensä. Helppoa se ei ole suinkaan ollut, sillä miehisessä maailmassa  naisen äly ja lahjakkuus ovat aina olleet jonkinlainen uhka.
Oman jäljen jättäminen on vaatinut naisilta uskomattomia ponnistuksia ja valtavirtaa vastaan taistelua. Se on ollut päämäärätietoista  kohottautumista  maskuliinisen vallan alta.  Sitä, että uskoo asiaansa eikä alistu kohtaloonsa.

 Joukossa on huippuälykkäitä tutkijoita, mm. itävaltalainen radioaktiivisuutta maineikkaasti tutkinut ydinfyysikko Lize Meitner. Hän keksi miten ydinreaktio toimii ja selitti asian kollegalleen Otto Hahnille. Mutta koska Lize Meitner oli juutalainen, hän ei voinut julkaista tutkimustaan. Se julkaistiin Otto Hahnin nimissä ja niinpä tämä myös pokkasi Nobel-palkinnon ydinfission keksimisestä. Lize Meitnerin palkinnotta jättämistä pidetäänkin yhtenä Nobel-komitean suurimmista virheistä. 

Minulle ainoa ennestään tuttu nainen Petterssonin kirjassa oli yhdysvaltalainen sokea ja kuuromykkä  kirjailija Helen Keller ( s.1880 - 1968).  Hän oli myös aktivisti, radikaali sosialisti sekä  vammaisten ja työväenluokan puolustaja.  Hän valmistui ensimmäisenä kuurosokeana yliopistosta ja kiersi maailmaa ympäriinsä luennoiden  vammaisten elämästä ja oikeuksista. Hän keräsi rahaa 50 maassa vammaisjärjestöjen perustamista varten. 

Keller osasi seitsemää eri kieltä ja käänteentekevänä asiana hänen opiskelussaan oli se, kun hänen opettajansa Anne Sullivan, joka itsekin oli näkövammainen, kaatoi Helenin kädelle vettä ja viittoi toisella kädellä "vesi". Siinä eleessä kielen salaisuus paljastui Helenille ja hän pyysi opettajaansa niemeämaan samalla tavalla hänelle kaikki tärkeät sanat. 
Helen Keller oli poliittisesti erittäin aktiivinen ja FBI tarkkailikin häntä radikaaliuden takia. 
Hän vieraili Suomessa 76-vuotiaana v. 1957.

Mieleeni jäi myös taiwanilaisen pakolaisen Sanmaon tarina. Hän seikkaili Länsi-Saharassa ja kirjoitti uudenlaista matkakirjallisuutta tullen lopulta kiinankielisen maailman supertähdeksi. Yläasteikäisenä Sanmaon koulu ei sujunut. Koulun kuri oli kovaa ja siellä Sanmaota häpäistiin siitä, että hän sai matikan kokeesta nolla pistettä. Opettaja rankaisi ja nöyryytti Sanmaota piirtämällä hänen silmiensä ympärille nollat ja pakottamalla hänet kävelemään ympäri koulun pihaa. 
Koulun sijaan Sanmao alkoi viettää aikaansa mielipuuhassaan eli kiinalaisen ja länsimaisen kirjallisuuden lukemisessa. Länsimaisen kirjallisuuden rakastaminen johdatti Sanmaon Madridin yliopistoon sekä Saksaan ja lopulta hän palasi Taiwaniin. Monien vaiheiden jälkeen Sanmao asettui miehensä kanssa 1930-luvulla keskelle aavikkoa, nykyiseen Länsi-Saharaan josta hän kirjoitti valtavan suosittuja artikkeleita lehteen. Artikkeleista koottiin kirja, joka myi miljoonia kappalaieta monilla eri kielillä. 

Petterssonin kirjan sivuilta nousee myös naisia, jotka ovat sokeeranneet aikalaisiaan ja sokeeraavat ehkä lukijaakin. Kaikkien naisten tarinahan ei suinkaan ole salonkikelpoinen, kaunis tai yleisesti hyväksyttävä. Kirjan sivuilta putkahtavat esiin hurjaluontoiset, estottomia naiset, jotka intohimoisesti ovat heittäytyneet boheemiin ja moraalitomaan elämään. He eivät ole kaihtaneet keinoja pitääkseen kiinni unelmistaan.

Tällainen nainen oli mm. Caresse Crosby (s.1891), rintaliivit patentoinut keksijä ja valtiontaloudelle vaaralliseksi julistettu boheemi hurjastelija. Hän eli huikentelevaista elämää, pukeutui mitä eriskummallisempiin asuihin, tuhlasi huippumuotiin, juhliin ja  huumeisiin. Hän kirjoitti runoja ja perusti kustannusyhtiön. Toisen maailmansodan jälkeen poliittisen herätyksen saaneena Crosby perusti järjestön nimeltä Women Against War, Naiset sotaa vastaan.

Petterssonin kirjassa vilisee terroristejä, sotakirjeenvaihtajia, agentteja, tekopartaan tai valepukuun sonnustautuneita urheilijoita jne. Minulle mielenkiintoisimpia olivat tarinat  tiedenaisista. On pöyristyttävää miten eriarvoisessa asemassa naisen osaavuus ja älykkyys on ollut miehiin nähden. Jos huippuälykäs nainen halusi edetä, hän saattoi joutua tekemään työnsä miehensä nimiin. Myöskään opiskelu ei ollut itsestäänselvyys. Lahjakas nainen saattoi joutua kerjäämään yliopiston professorilta yksityistunteja tai muuttamaan maasta. 

Yhteistä näille kaikille naisille on se, että he ovat kieltäytyneet siitä naisille varatusta roolista, jossa heillä ei ole sijaa sille, mitä he oikeasti ovat ja osaavat. 

En saanut Historian jänniä naisia käsiini printtiversiona. Kirjaston varauksissa olisin ollut pitkälle yli sadan sijalla joten päädyin äänikirjaversioon sekä E-kirjaan. Äänikirjan on lukenut Satu Paavola. Äänikirjana teos toimii erittäin hyvin, sillä suht lyhyet kappaleet palvelivat minua  myös kotitöissä, koiralenkeillä ja yöllä nukahtamistarkoituksessa. Lyhyisiin tarinoihin oli helppo palata, joskin  niitä on niin paljon, että helposti muutoin sekoittuvat. Printtikirjan kuvat olisivat varmasti antaneet myös paljon. 

Osuva ja edelleen ajankohtainen on Maria Petterssonin kysymys "Miksi naisen historia jää usein kirjoittamatta siinäkin tapauksessa, että he ovat tehneet merkittäviä tekoja?"

Nimenomaan, sillä: 

Naisten elämäkerroista puhuttaessa ja näin naistenpäivänä asiaa ajatellessa on silmiinpistävää, myös meillä Suomessa, että miesten elämäkertoja julkaistaan suhteesa enemmän kuin naisten. Helsingin Sanomien toimittaja Arla Kanerva toi Hesarissa esille tämän epäsuhdan artikkelissaan v.2017:

v. 2015 Suomessa julkaistiin miesten elämäkertoja 15 , naisten 9. Seuraavana vuonna miesten elämäkertoja julkaistiin 30 ja naisten 5. Ja v. 2017 luvut olivat miesten hyväksi 56 ja 5! 
Mistä kertoo moinen laskusuhdanne? Entä miten jakauma on tänä päivänä?

Sitä suuremmalla ilolla luin tänään Satakunnan Kansasta, että syksyllä ilmestyy tietokirjailija Pertti Rajalalta ja tutkija Susanna Virkiltä tietokirja nimellä Annetaan tytön yritää - Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia.  Kirjan nimi tulee Elisabeth Rehnin kuulemasta toteamuksesta hänen pyrkiessään aikanaan puolustusministeriksi. 
Nimityksen jälkeen jotkut epäilivät, miten Rehn selviytyy naisena puolustusministerin tehtävästä. Epäilijöille kenraali Adolf Ehrnrooth vastasi: Annetaan tytön yrittää, arvostellaan vasta myöhemmin. 

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

 Tea:

Aleksis Kivi (1834-1872)
Seitsemän veljestä
 2010 v.painos 

            
                  Seitsemän veljestä 1923 v.painos
                  Somistanut Akseli Gallen-Kallela (1865-1931)

" Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheinen ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. " 

Näin alkaa Aleksis Kiven, ensimmäisen suomenkielisen ammattikirjailijan pääteos Seitsemän veljestä. Lukioaikana teos uinui katseeni alla, mutta ei herännyt henkiin. Luetuksi en sitä saanut, enkä liioin Aapelin Pikku Pietarin pihaakaan. Kaikkea muuta luin kyllä paljon, mutta äidinkielen opettajien pakottamat klassikot jäivät suljettuihin kansiinsa. Joskus se vaan on niin, että hyväkin herkku hukkaantu, jos se tarjoillaan väärään aikaan. 

Helmikuun pakkasissa tuli oikea hetki nautiskella suomalaista kansallisjärkälettä. Ja nautiskella on tässä kohtaa juuri oikea verbi, sillä Aleksis Kiven kieli viehätti minua. Se on omintakeista ja mielenkiintoista. Ja etenkin, kun hän kirjoitti aikana, jona nykysuomen kieli vasta etsi muotoaan. Paikoitellen sanonnat tuntuivat outoudensa tähden tuoreilta, kuin uudissanoilta. Kuin olisi suuhun osunut maukas ja maistuva sattuma siitä sekametelisopasta, jossa suloisesti oli sekaisin Raamatun runollisuutta ja etelähämäläistä kansankieltä ja murretta. 

Erityisesti ihailen ilmaisuja : Aatamin frakki eli iho ja keittokonsti lauseessa "Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin kuuluvia kappaleita. "
" Miksi et pysynyt tuolla vuortesi komeroissa...?"
" Mutta koivu kellastui, purppura-hameessaansa seisoi haapa..."
Niin kuvaavaa ja runollista ollakseen erämiehen kynästä, vai juuri siksikö  - ! 

Mehukasta oli myös huomata, että  taannoin sketsisarja Kummelien parilla hahmollaan käyttämä Älämölö-sana on sekin Seitsemästä veljeksestä! Samaten vanha vitsi: Niin, suodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi? 

Seitsemään veljeksen tarinan oheen on ripoteltu lauluja ja runoja, mm. alakoulun musiikkitunneilla tutuksi tulleet  Seitsemän miehen voima sekä Makeasti oravainen. Runoista tunnetuin on Sydämeni laulu. (Tuonen lehto, öinen lehto! Siell on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan. )

Kivi kuvailee tapahtumia ja tunnelmia dialogin muodossa ja kuin näytelmän tapaan. Liekö vaikutusta ollut silläkin, että hän mielellään luki Shakespearen näytelmiä. 
Juhani.   Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta kohden. Ah!

Jokaisella veljeksellä vanhimmasta nuorimpaan Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero on tasaveroinen vaikkakin luonteensa mukainen ääni olemus. Juhani oli tuima ja tulinen, Tuomas vahva ja fyysinen. Aapo oli tarinankertoja ja myös veljesten useaan otteeseen kiittämä järjen ääni. Pitkin teosta olikin ripolteltu Aapon muistelemana enolta kuultuja kertomuksia. Simeoni oli uskonnollinen joskin ajoittain viinaan menevä, Timo taas kovapäinen. Lauri oli veljeksistä hiljaisin ja Eero nuorimpana nokkela ja sarkastinen. 

Kymmenen vuoden aikajanalle sijoittuvan tarinan alussa Juhani oli 25-vuotias ja nuorin Eero 17-vuotias. Elettiin 1800- luvun puoltaväliä, aikaa, jona lukutaito ei ollut maaseudun väestölle  itsestäänselvyys. Mutta koska naimisiin ei päässyt ilman rippikoulua ja rippikoulu vaati lukutaitoa, oli lukutaidon hankkiminen tärkeää. Koska kansanopetus oli kirkon tehtävänä ,veljekset päätyivät pakon sanelemina lukkarin oppiin aapisen ääreen. Hyvin lyhyeen jäi veljesten koulu. Lukkarin kurista ja omasta oppimattomuudestaan  suivaantuneina veljekset jättivät mokoman  A:n tavaamisen sikseen ja lähtivät kotiin. Ja, kun ovi oli säpissä, ei auttanut kuin rikkoa ikkuna ja luikkia siitä vapauteen...

Veljekset olivat perineet vanhemmiltaan Jukolan talon ja tilan, mutta poikien laiskuutta huusivat viljelemättömät pellot ja ruokkoamattomat nurkat. Kun eräänä yönä veljesten juopoteltua sauna paloi ja vielä lautamies Mäkeläkin siihen ilmaantui  muistuttamaan lukemaan oppimisen pakosta, päättivät veljekset jättää Jukolan ja paeta kaikkia pakkoja,  ihmisiä ja yhteiskuntaa Impivaaran korpeen.

Niin läksivät veljekset entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin vaikeasta, kivstä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä länteen juoksi jo auringon pyörä. 

Jukolan talonsa veljekset vuokrasivat kymmeneksi vuodeksi nahkapeitturille ja rakensivat itselleen uuden asumuksen Impivaaraan. Eräänä jouluiltana syttyi tuleen myös uusi talo. Poikien ei siinä hädässä auttanut muu kuin juosta avojaloin pakkasen ajamina kohti Jukolaa. Sinne he asettuivat nahkapeitturin nurkkiin talveksi ja kevään koitettua palasivat Impivaaraan takaisin. Jälleen oli käärittävä hihat ja rakennettava uusi pirtti. 

Mutta tultuansa ylös töyrylle, laskivat he, Juhanin huudon mukaan, yht`aikaa taakkansa alas, ja putosi hirsi jyrinällä, että maa tömähti, ja kohahtaen vastasi korpi. Niin laajeni heidän niittunsa korven rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia huoneita varten. 

Käänteentekeväksi veljesten elämässä osoittauti tapahtumasarja, joka alkoi eränkävijä Taula-Matin vierailulla. Hänen  kertomustensa innostamina veljet päättivät lähteä miehissä metsälle, mutta karhun kaadettuaan joutuivat samalla Viertolan isännän härkien piirittämäksi Hiidenkivelle. Muutaman päivän kivellä nälässä värjöteltyään veljet ampuivat kaikki kolmisenkymmentä härkää. 

Lopulta he myös päättivät suostua korvaamaan aiheuttamansa vahingon. He alkoivat viljellä maata ja maksoivat viljana härkien hinnan. Viljan, joka jäi yli tarpeen, he polttivat viinaksi ja siitäkös alkoi alamäki! Eero ja Simeoni palasivat rukiin myyntireissulta huonossa kunnossa, ryöstettyinä ja rahattomina. Simeoni näki humalapäissään näkyjä itsestään Lusifeeruksesta ja sen pelottamina veljekset päättivät lopettaa viinan polton ja aloittaa raittiin elämän ja tilansa laajentamisen. 
Tuomas.  Somasti sinä puhut ja oikein, ja minä suostun tahtoos. Veljet! Kuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava, se synnyttää elämämme uudestaan, kohottaa metsien reunalle aamun koin. Minä suostun!
Timo.  Niin minäkin.
Simeoni.   Jumala on kuullut meitä, ja elomme valkenee. Minä suostun Aapon ihanaan tuumaan. 
Eero.  Minä suostun myös sillä otammehan miehukkaan askeleen nyt. 

Pikkuhiljaa poikien ajatuksissa alkoi kasvaa myös halu oppia lukemaan. He lähettivät Eeron lukuoppiin ja palattuaan tämän oli määrä takoa aapiskukko veljiensä päähän. Ja näin todella tapahtui. Myös kovapäisimmät Timo ja Juhani oppivat sinnikkään harjoittelun tuloksena lukemisen jalon taidon. 

Ja, kun kymmenen vuoden vuokra-aika meni nahkapeitturilta umpeen, veljekset palasivat uusina miehinä Jukolaan. Sen kunniaksi he halusivat järjestää sovinnon juhlan ja kutsua sinne rauhan tekoon myös riitapukarinsa Toukolan pojat. Myös lukkarin kanssa veljet tahtoivat  selvittää välinsä, mutta sen verran oli heillä hampaankoloon jäänyt, että ilman pientä jäynää se ei tapahtuisi.
Juhani.  ... ja niin on välimme kuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä oppilaita, joiden kovia kalloja vasten hänen kärsimyksensä rintarauta väkistenkin särkyi. 

Ilkikurisina veljekset päättivät laittaa lukkarin Raamattutietouden koetukselle: 
Juhani.  Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä parastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä kysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä häneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla.

Eero.   Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokitiin viidellätuhannella leivällä. 

(En ole aikoihin nauranut kirjan äärellä ääneen, mutta tässä kohtaa osui niin makeasti huumorisuoneen, että olin tipahtaa tuolilta !)

Kirjan loppupuolella oli vielä kuvaukset veljien elämästä vaimoineen. Vain Simeon jäi ilman vaimoa ja hän eleli Juhanin ja tämän vaimon Männistön Venlan hoteissa.

On sanottu, että Seitsemässä veljeksessä on yhtymäkohtia Aleksis Kiven omaan elämään. Hän kasvoi Etelä-Hämeessä Nurmijärvellä, jossa tavallisen kansa arki, elämisen tapa ja tarinat tulivat tutuiksi.
Seitsemän veljestä on lohdullinen kasvutarina kohti aikuisuutta, vastuuta ja yhteiskuntakelpoisuutta. Vaikka veljekset orvoiksi jäätyään elivät kuin pellossa, valtoimenaan ja villeinä tapellen, heillä oli silti taitoa puhua ja päättää yhdessä asioista. Heillä oli herkkä omatunto ja äidin opit ja rukoukset syvällä sydämessä. Siitä oli hyvä ponnistaa kohti totista miehuutta. 

Kiitos Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia. Hänen lauseistansa painui aina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati kuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon. 

Lukukokemuksena Seitsemän veljestä oli huikea. Samalla, kun se kielen takia oli paikoitellen haastavaa luettavaa, hankalaakin, se samasta syystä myös kiehtoi. Kielen vastakohtaisuudet; lyyrinen kauneus ja ärripurrinen ronskius, eloisuus, miltei vimma ja lähes melankolinen hartaus kuvasivat hyvin tapahtumia, tunnelmia, maisemia niin luonnon kuin sielunkin osalta. 

Tässä postauksessa olevat kuvat ovat Akseli Gallen-Kallelan somistuksia v.1923 painoksesta. Kirja on wanha ja hellästi lehteiltävä. Siksi nautiskelin siitä vain kuvat, tosin lukemaan en olisi taipunut wanhojen kirjasimienkaan takia. Kiehtovia teoksessa olivat myös piirtäen koristellut isot alkukirjaimet kappaleiden välissä. 

Aikanaan v. 1870 Seitsemän veljeksen kertomus julkaistiin neljänä vihkosena. Suomen kielen ja kirjallisuuden professori, kirjallisuuskriitikko  August Ahlqvist lyttäsi ne juonettomana, rumana ja  lapsellisena. Hän jopa sanoi Kiven Seitsemän veljeksen olevan häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Se, että Ahlqvistilla oli paljon valtaa kirjallisuuspiireissä, vaikutti siihen, että vihkosten myynti keskeytettiin ja niiden painatus yhdeksi kirjaksi jäädytettiin kolmen vuoden ajaksi.  
Aikalaiskriitikon tyrmäävä ja jatkuva kritiikki musersi Kiven palasiin. Kirjallisuuden professori Yrjö Vaipio kertoo Aristoteleen kantapää- äänitteessä, että Ahlqvistin kritiikki Kiveä kohtaan oli jopa pakkomielteistä. Ahlqvist teilasi kaiken Kiven kynästä lähteneen tuotannon, myös Kullervo-näytelmän. Kiven kuoleman jälkeen hän julkaisi tästä pilkkarunon. 

Onneksi ajat muuttuivat ja väärinymmärretyn kansalliskirjailijamme asema ja arvo suomalaisessa kirjallisuudessa tunnistettiin. Seitsemästä veljeksestä on ansaitusti tullut yksi kulttuurimme kulmakivistä. 

Tammi kustansi Seven Brothers-version v.1970 jolloin kansalliskirjamme alkoi levitä myös kansainvälisesti.  60-70-luvuilla Seitsemää veljestä painettiin myös kätevinä taskukirjoina. Tänä päivänä Seitsemän veljestä on Suomen yksi myydyimmistä kaunokirjallisista teoksista ja sitä on käännetty lähes 40 kielelle. 

 

                             

4/ 5

HELMIKUUN LUKUPIIRIKIRJA LUKULAKUSSA: Thomas Taylor - Malamanteri

 

Thomas Taylor: Malamanteri, 2020, 289 s.

Kirjailijasta ja kuvittajasta:

Thomas Taylor on brittiläinen kirjailija ja taiteilija.

Malamanteri- kirjan viimeinen sivu esittelee hänet merimiesten sukuun kuuluvana miehenä, joka on aina asunut meren rannalla. 
Taylorista tuli kuvittaja ja hänen ensimmäinen tilauksensa oli englanninkielisen Harry Potter ja viisasten kivi-kirjan kansikuva. Myöhemmin Taylor alkoi kirjoittaa myös tarinoita ja hän on itsekin kuin luomansa hahmo; Fossiili-rouva, joka on innokas aarteenetsijä! 

Lyhyt kuvaus kirjasta tai takakannen teksti:

Malamanteri aloittaa trilogian,jossa salaisuudet ja legendat huuhtoutuvat merenrantakylän rannoille. Siellä monet vannovat nähneensä mystisen kiehtovan merihirviö malamanterin...

Herbert Sitrus on Hotelli Nautiluksen löytötavarapisteen hoitaja. Kun Orvokki Parma ilmestyy etsimään hotellista kaksitoista vuotta aiemmin kadonneita vanhempiaan, lapset lähtevät kiehtovalle arvoitusten polulle, joka ei väistä merihirviö malamanteria.

1. Ennakkoajatukset /odotukset kirjasta: 
    Tea: Kansikuva hiveli silmää joten se herätti heti kiinnostusta. Samaten tieto siitä, että kirjan kääntäjänä on Potterit ansiokkaasti suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Muutoin olin hiukan skeptinen jaksanko innostua Merihirviö-tarinasta. Tosin nyt on tuntunut juuri oikealta ajalta mennä omissa lukemisissa mukavuusalueiden ulkopuolelle. 

 Ida-Maria: Kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa suomalaisen kirjatubekanava "Bibbidi Bobbidi Bookin" videosta kanavan toiselta vetäjältä Lauralta, jossa hän kehui kovasti Malamanteria. Kiinnostuin jo tuolloin kirjan ideasta ja Tean tavoin myös siitä, että kirjan on suomentanut Kapari-Jatta. Nevermoor on toinen Jaana Kapari-Jatan suomentama tuore nuortenkirjasarja, josta olen pitänyt kovasti ja Malamanteri muistutti sävyltään tuota sarjaa, vaikka on teemaltaan hyvin erilainen. 

2. Kuvaile kirjaa kolmella sanalla:
    Tea: mukaansatempaava, koukuttava, kiehtova. 

    Ida-Maria: tunnelmallinen, jännittävä, kekseliäs 

3. Millainen lukukokemus oli?
    Tea: Thomas Taylor on taitava tarinan punoja ja hän tuntee sen, mistä kirjoittaa: meren ja merenrantamiljöön! Merihirviö-tarina oli sidottu hienosti paikkakunnan historiaan ja taruihin, sekä niistä kirjoittamiseen. Se teki tarinasta erityisen mielenkiintoisen ja ahmittavan. Lisäplussana Taylorin oma kuvitus mm. lukujen alussa, sekä ne pikki-riikkiset kalanruotosöpöliinit erottamassa uutta asiaa lukujen sisällä. 

   Ida-Maria: Kuuntelin kirjan äänikirjana ja se toimi sellaisena oikein hyvin, lukijana toimii onnistuneesti Jukka Pitkänen. Olen samaa mieltä siitä, että kirjan miljöö oli todella taitavasti rakennettu ja se olikin kirjan onnistuneimpia elementtejä. Tapahtumapaikat ja tunnelma olivat todella eläviä ja saivat lukijan itsekin haistamaan meren ja tuntemaan lämpimät ranskikset sormissaan talvi-iltana. Kirja oli yllättävänkin jännittävä, joissain kohdissa oli jopa kauhukertomuksen piirteitä. Nautin kirjan tarinasta, mutta se ei itselleni yltänyt aivan parhaimpien joukkoon. 

   4. Mitä mieltä kerrontatyylistä, henkilöhahmoista tai juonesta  ?
      Tea: Taylor osaa luoda juonikuvioita ja jännitteitä siten, että mielenkiinto säilyi aikuisellakin tasaisesti läpi kirjan. Henkilöhahmot olivat kiinnostavia ja salaperäisiä. Tarinan seikkailijakaksikko, 12-vuotiaat Herbie ja Orvokki ovat ihastuttava parivaljakko, kuin suolaa ja sokeria. 

    Ida-Maria: Tarina oli ehdottoman mukaansatempaava! Alku oli todella vahva ja se kantoi pitkälle, mutta mielestäni lopun kaikki juonikuviot eivät olleet enää yhtä kiinnostavia mitä alun asetelmat ja ilmaan jätetyt kysymykset loivat. Hahmot olivat kuitenkin todella toimivia ja herttaisia, nimineen ja kummallisine harrastuksineen. Esim. päähenkilön ammatti hotelli Nautiluksen kadotettujen tavaroiden hoitajana oli mahtava idea juonenkin kannalta. Muinainen taru piti juonta hyvin kasassa ja se toi siihen kutkuttavuutta.  

5. Mielenkiintoinen henkilö, asia, yksityiskohta, paikka tms.?
   Tea: Aaveen kirja-apteekissa oleva Merenapina, joka kirjoittaa sinulle reseptin kirjaan, jota et ehkä halunnut tai olettanut saavasi, mutta jonka tarvitset. 

   Ida-Maria: Samaa mieltä, kirja-apteekki on aivan uskomattoman upea idea! Eikö sellaisia voisi olla todellisuudessakin? 

6. Ruusuja: 
   Tea: Mielestäni kirjaan kuin kirjaan tulee erityinen lisämauste ja kiehtovuus, kun siihen saadaan elementiksi kirjoihin, kirjoittamiseen tai lukemiseen liittyvä juttu tarinan sisälle. Malamanterissa nämä elementit olivat mukana kaikki. 

   Ida-Maria: Taylorilla oli tarina kokonaisuudessaan koko ajan upeasti hallussa ja sai sen toimimaan täysin meriteemaisena todella hyvin! Kaikki pienet viittaukset tähän teemaan toivat aina hymyn huulille tarinaa kuunnellessa, näitä olivat esim. hotelli Nautilus (mm. Jules Vernen tarinoiden kapteeni Nemon alus), taistelulaivan hylky Leviatan (mytologinen vesihirviö), Lady Kraken (Kraken on myös mytologinen vesihirviö) ja eräs huone oli nimeltään Jules Verne-huone (kuuluisa tieteiskirjailija, joka kirjoitti mm. meritutkimusmatkoista). 

7. Risuja: 
   Tea: Lady Kraken kameraluna, jolla hän katseli ulkomaailmaa kuin salaa jäi tarinan kannalta ohueksi. Mutta koska Malamanteri aloittaa sarjan, saattaa olla, että kyseisellä kapistuksella on paikkansa jatkon kannalta.

   Ida-Maria: Samaa mieltä myös tässä, kameraluna kuulosti todella kiehtovalta laitteelta, mutta sen merkitys jäi oikeastaan vain tämän erään hahmon stalkkauslaitteeksi. Aika hämmentävää, että yhdellä kylän asukkaalla on mahdollisuus nähdä mitä ihmiset tekevät. Lisäksi kirjan loppussa muutamat loppuratkaisun seikat jäivät ohuiksi ja jotkin asiat eivät minusta selvinneet täysin. Toisaalta, kyseessä on sarjan aloitusosa.

8. Oliko kirjassa jokin sanoma?
   Tea: Ei sinänsä, mutta tiettäväksi tuli miten tärkeää on perehtyä oman asuinpaikkansa historiaan ja taruihin. 

  Ida-Maria: Ei varsinaisesti. Päähenkilöiden orpous ja Herbertin tyytyväisyys siihen, että koko kylä otti hänen kasvattaakseen oli lohduttava ja kaunis teema ja voisi toimia yhtenä sanomana. 

9. Lause, joka jäi mieleen: 
   Tea: "Kirjasto lainaa sinulle haluamasi kirjan, kun taas kirjakauppa myy sen maksua vastaan. Täällä kuitenkin kirja valitsee sinut. "

   Ida-Maria: "'Ei vesirajassa voi olla tuntikausia kaikissa säätiloissa ilman, että tuntee outoja asioita tai kuulee outoja ääniä. Sumu varsinkin sekoittaa aisteja, saa lähellä olevat asiat näyttämään kaukaisilta ja kaukaiset niin lähellä olevilta että ne voivat melkein..." "...purra käden irti", sanon täydentäen lauseen hänen puolestaan.'"   

10. Mihin kohtaan laitoit kirjan Helmet- lukuhaasteessa tai Porin kirjaston lukuhaasteeseen? 
 Tea: Laitoin Malamanterin Porin lukuhaasteeseen kohtaan 20 : Kirjassa on muinaisesine tai fossiili. Nimittäin Rouva Fossiili keräsi koproliittia eli fossiloitunutta dinosauruksen ulostetta ym. 💩

 Ida-Maria: Helmet-lukuhaasteen kohtaan 9: Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella 

11. Arvio asteikolla 1-5
  Tea: 4½ /5

  Ida-Maria: 3 / 5

Tea:
Niin ikään viime vuonna ilmestynyt sarjan kakkososa Gargantis jatkaa Herbertin ja Orvokin seikkailuja ja tutkimuksia mystisessä merenrantakaupungissa. 
"Meri huuhtoo rantaan muinaisen, ihmeellistä valoa hehkuvan esineen, joka tuodaan Hotelli Vanhan Nautiluksen löytötavaratoimistoon. Pian yksi jos toinenkin kaupunkilainen havittelee löytöä itselleen. Samaan aikaan Aaverantaa riepottelee ennennäkemätön rajuilma, ja on syytä epäillä, ettei sen alkuperä ole tästä maailmasta.Onko legendaarinen Gargantis tulossa etsimään aarrettaan, ja sitä raukkaa, joka sen alunperin vei:"