Tea :
 |
| Lapsuuden rajamaat, 1990 , 254 s. |
Jotain hellänhaikeaa läikähtää aina, kun tulee puhe lapsuuden kirjoista! Koska minulle ei ole lapsena luettu, muistoissani lämmittävät omien lasteni tärkeät kirjat ja yhteiset lukuhetket. Miten monta kertaa ompelimmekaan kirjan sivuilla Miler Zdenekin Myyrälle housuja yhdessä Kaislakerttusen kanssa tai valitsimme makean himoomme karkkeja Millan ja Mimosan seurana Gunilla Bergströmin kirjassa Milla karkkisotasilla.
Käsissämme kuluivat Maikki Harjanteen Minttu- ja Vanttu-sarja, Kristiina Louhin Aino-kirjat, Nopoloitten Risto Räppääjät, Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarja. Niin ikään iltaisin CD:inä pyörivät Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin iki-ihanat, sekä monia, monia muita.
Omasta lapsuudestani löydän vain yhden haalistuneen muistikuvan iltasatuhetkestä. Pieni tatinmallinen yövalo on päällä ja kuulen nukkuma-alkoviini isän äänen, kun hän olohuoneesta lukee Tuhannen ja yhden yön tarinoista Ali Babasta ja neljästäkymmenestä rosvosta. Muistan miten kinusin vielä yhtä tarinaa, sitä seuraavaa, Aladdinin taikalamppua. Ilokseni isä luki vielä sen.
Omaa poikaani kiinnosti Ali Baban ja Aladdinin sijaan merenkulkija Sinbadin retket. Ne hurjat, joissa purjehdettiin läpi vaarojen ja tehtiin vieraissa maissa kauppaa pippurilla ja aloepuulla.
Ismo Loivamaan, Marjo Parttin ja Ritva-Liisa Pilhjertan toimittama Lapsuuden rajamaat- kirja marssittaa v.1990-luvulta esiin 26 tunnettua kirjoittajaa, jotka kertovat lapsuuden lempikirjoistaan ja niiden merkityksestä. Kertojana on monta nimekästä kynän käyttäjää, mm. Bo Carpelan, Kaarina Helakisa, Tove Jansson, Hannele Huovi, Marjatta Kurenniemi, Kari Levola, Hannu Mäkelä, Kaija Pakkanen.
Oli todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan näiden ammattikirjoittajien lapsuuden kirjamaailmaan. Heidän lapsuudessaan 1930- 50- luvuilla valinnanvara ja kirjoihin käsiksi pääseminen ei ollut sellaista kuin nyt, jolloin napsautamme korvanappeihimme satojentuhansien tarinoiden valikoimasta haluamamme!
Sotien jälkeen iso merkitys oli niillä kirjoilla, joita kotoa löytyi ja oli lahjaksi saatu. Kirjastojenkaan lasten- ja nuortenkirjahyllyt eivät kovin pitkiä olleet.
Moni kertoi lapsuuden kirjan olleen puuttuvan ystävän tai sisaruksen korvike. Välimatkat olivat mailla pitkiä eikä leikkikavereita niin vaan ollut saatavilla. Kirjan maailma täytti sitä aukkoa, mitä yksinäisyys toi. Mm. Bo Carpelan kertoi kirjojen olleen hänen lapsuuden- ja nuoruutensa parhaita ystäviä. Hän kertoi lukeneensa sen, mitä käsiinsä sattui saamaan. Lauantaisin hänellä oli tapana mennä kirjastoon ja lainata sieltä kuuden - kahdeksan kirjan pino, joka viikon aikana tuli luetuksi. Tärkeimpänä kirjanaaan hän mainitsi kirjan nimeltä Peik.
"Ja parhaitten ja korvaamattomimpien matkatoverien joukossa olivat Peik, Kotihiiri ja Metsähiiri, mutta ennen muita Ondursen. Hän, jonka pysyvissä muistoissa ei ole Ondursenia, on niin paljon turvattomampi.
Ellei Ondursen ole todellinen, niin ei ole todellisuuskaan. "
Tove Janssonin kotona kirjoja oli valtavasti ja koska hänen taiteilija-äitinsä piirsi kirjan kansia ammatikseen, kirjoja tuli koko ajan lisää.
"Kun ryhdyin lukemaan tosissani, maailma muuttui kokonaan, ja suurin muutos oli, että tavalliset vaarat hävisivät äkkiä; ne olivat muuttaneet kirjaan ja saaneet nimen. "
Kuten Tove Jansson, moni muukin lapsuuden kirjoistaan kertonut toi esille sen, mikä lempikirjojen kautta tuli mahdolliseksi. Yhtäkkiä maailma avartui ja aukeni, löytyi samaistuspintaa ja vertaisuutta. Kirjan sisällä saattoi rauhassa tarkastella maailmoja ja sitä kautta itseään. Sai seikkailla, osallistua, olla mukana, sekä leikeissään ja mielikuvituksessaan jatkaa siitä, mitä hyvä kirja oli antanut.
Tove Jansson mainitsi Tarzanin tärkeimmäksi kirjakseen, sillä se lahjoitti hänelle aarniometsän ja seikkailut. Tarzanin kautta löytyi ensi kertaa oma uskallus ja voima. Kesälomilla saaressa liianit ilmestyivät puihin ja viidakkohuudot raikuivat. Uusia Tarzaneita odotettiin innolla.
"Isä ja äiti työskentelivät kaupungissa , mutta tulivat joka perjantai pitkän matkan luoksemme ja melkein joka kerralla heillä oli mukanaan uusi Tarzan. Me istuimme ja odotimme kauimmaisella niemenkärjellä mistä maa ulottui asumattomana niin pitkälle kuin pystyi näkemään, odotimme tuntikausia kunnes soutuvene näkyi pienenä pisteenä hyvin kaukana, löimme vetoa kumpi näkisi sen ensin. Ja olisiko heillä mukanaan Tarzan vai ei... "
Kaarina Helakisa löysi Lewisin Narniat teini-iässä. 1960-luvulla niistä oli suomennettu neljä osaa ja hän luki ne moneen kertaan löytäen niistä yhä uusia tasoja. 1970-luvulla Helakisan toinen matka Narniaan alkoi kustantajan kysyessä josko hän suomentaisi koko seitsenosaisen sarjan uudelleen. Tähän työhän Helakisa ryhtyikin. Vaivatonta se ei suinkaan ollut, sillä Lewisin käyttämä kieli oli oppineen professorin eleganttia opistoenglantia ja ilmaisut ja sanaleikit työläitä kääntää.
Mutta vaikka Narnioista tuli Helakisalle osa työtä, niiden viehätys ei väistynyt. Hän luki ne myös lastensa muistoihin.
Samaistumisen merkitys lapsuuden lukukokemuksissa on valtava. Moni Lapsuuden rajamaat-kirjan kertoja ilmaisi miten tärkeänä linkkinä lapsuuden lempikirja oli siinä, kun pohti omia vaillejäämisen kokemuksiaan, orpoutta, sukulaisten luona asumista, sairautta jne.
Joutuessaan asumaan perheestään erossa, Marja-Leena Mikkola sai äidiltään lahjaksi Montgomeryn Runotyttö-trilogian. Isättömänä Mikkola samaistui vahvasti kirjan päähenkilöön Emiliaan, sillä elämän olosuhteet vastasivat vahvasti toisiaan. Kirjasarjaa vasten hän pystyi peilaamaan omia tuntojaan ja saamaan vertaisuuden kautta tarvitsemaansa.
Ja kukapa meistä ei olisi painautunut lapsuuden lempikirjaan kuin lohtuun. Tarkastellut sankarinsa tai samaistuksensa silmillä omaa elämäänsä. Tai lähtenyt Lokki Joonatanina lentoon, hakenut Huckleberry Finninä vapauttaan, Prinssi Kaspianina maailman rajoja...
Monet Lapsuudet rajamaat- kirjassa tärkeiksi tulleet lapsuuden kirjat ovat niitä, jotka meidän nykyisessä kirjallisuuden kaanonissa ovat muodostuneet jo klassikoiksi. Niiden lukeminen on ollutkin kertojille eräänlainen sukupolvikokemus. Näitä kirjoja ovat mm. Kiven Seitsemän veljestä, Burroughsin Tarzan, Montgomeryn Pieni Runotyttö-trilogia, Lewisin Narniat, Grahamen Kaislikossa suhisee, Barrien Peter Pan, A.A. Milnen Nalle Puh, Tuhannen ja yhden yön tarinat, Topeliuksen tuotanto ja H.C. Andersenin sadut.
Lapsuuden lempikirjoihin palataan myös aikuisena. Niitä luetaan itselle ja omille lapsille. Niitä vaalitaan, varjellaan ja niistä pidetään kiinni.
Arja Kanerva näki valtavan vaivan metsästäessään lapsuutensa lempikirjaa Kerttu Mustosen Maaäidin lapset. Alkaessaan etsimisen Kanervalla oli vain hiutunut muistikuva kirjasta, ei sen nimeä, ei kirjailijaa. Hän kyseli kustantajien arkistoista, kansalliskirjastosta, soitteli sinne ja tänne, myös Toivo Kärjelle. Tiedon murusten karttuessa kirja alkoi saada yhä enemmän muotoa. Mutta todellinen yllätys löytyi sattumalta Frankfurtin kirjamessuilta, kun Kanerva siellä törmäsi lempikirjansa saksalaiseen versioon! Yhtäkkiä Maaäidin lapsien juuret ja esikuva oli löytynyt. Siinä ne olivat taas - lapsuudesta tutut aukeamat! Ne samat pienet maaemon juurilapset valmistaututumassa heräämään talviunilta maanalaisista onkaloistaan...
Kyllä, lapsuuden kirjoissa, niiden kansien sisällä sekä ulkopuolella, mahdoton käy mahdolliseksi!
Niin. Vaikka minulle ei lapsena ole luettu, opin silti rakastamaan lukemista. 9- vuotiaana olen kirjoittanut päiväkirjaani, miten koulussa tiistain viimeiset tunnit olivat kaikista kivoimpia. Niinä tunteina oli lukemista ja kirjoittamista.
"Näen nuoren pojan istumassa huoneen nurkassa kirjan yli kumartuneena. Hän kuulee susien ulvonnan nevalta, näkee vesipatsaan kevätauringon kimalteessa. Hänen ei tarvitse eritellä lukemaansa, hänellä on lapsen etuoikeus elää se. "
- Pentti Lyly, lempikirja Alfred Emil Ingmanin Rimpisuon usvapatsas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti