Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love - omaa tietä etsimässä

 Tea:

" Kun on saanut elämän lahjaksi, on velvollinen (ja myös inhimillisenä olentona oikeutettu) etsimään elämästä kauneutta, vaikka miten pientä ja mitätöntä. " 

Tasan kaksi vuotta sitten luin kirjoittajakurssini ohjaajan suositteleman  selfhelp- kirjan Big Magic - uskalla elää luovasti. Sen on kirjoittanut amerikkalainen Elizabeth Gilbert, sama nainen,  jonka kynästä syntyi myös Eat, Pray, Love- omaa tietä etsimässä. 
Big Magicistä kirjoittamani pieni postauspalanen löytyy täältä.

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love - omaa tietä etsimässä
2007, 2017
476 sivua
 

Eat, Pray, Love- omaa tietä etsimässä on kirjoittajansa elämäkerrallinen teos. Se keskittyy yhteen merkittävään vuoteen. Kirja alkoi siitä, kun toimittajana työskentelevä Gilbert oli eroamassa aviomiehestään ja ottaakseen itsestään ja elämästään selvää, hän päätti lähteä matkalle. Matkat kohdistuivat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan ja olivat kukin neljän kuukauden mittaisia. 

" Minun oli helppo jättää kaikki, kun ei ollut juuri mitä jättää."

Kirja jakaantuu matkojen mukaan kolmeen osaan, jossa kaikissa on 36 kertomusta kustakin matkasta. Italiassa Gilbert halusi keskittyä nautintoon mm. hyvän ruuan ja italian kielen opiskelun parissa. Intiassa hän halusi tavoitella hartautta meditaatioiden muodossa ja Indonesiassa löytää tasapaino näiden kahden välillä. 
" Minun matkani alkoi sarjasta kysymyksiä. Siten kaikki matkat alkavat. Matkani muotoutui sen mukaan, mitä minä niihin kysymyksiin vastasin.Ne ovat ihmiselon suurimpia kysymyksiä:
¤ Kuka minä olen?
¤ Kenelle minun elämäni kuuluu?
¤ Millainen suhde minulla on jumaluuteen?
¤ Mitä minä olen tullut tänne tekemään?
¤ Onko minulla oikeus valita oma polkuni? Kenen kanssa haluan jakaa polkuni? 
¤ Onko minulla oikeus etsiä nautintoa ja rauhaa? Jos on, niin mikä minulle tuottaa nautintoa ja rauhaa? "

Vuoden 2017 painos on kirjan 10-vuotis juhlapainos, jossa on kirjoittajan uusittu esipuhe ja johdanto. Esipuheessaan Gilbert sanoi, että Eat, Pray, Love on kirja, joka kysyy: - Entä jos sinun elämäsi onkin sinun? Että, kun ihminen tekee tilaa itselleen, se on elvyttävä, voimistava ja pyhä teko. 

Eat, Pray, Love on huumorilla ja itseironialla höystetty matkakertomus. Se on myös kirjoittajansa vahva sisäinen prosessi. Tunteet, teot ja tapahtumat ovat amerikkalaiseen tyyliin ylitsepursuavia ja latautuneita. 

Parhaiten viihdyin kirjan ensimmäisellä matkalla eli Italia-osiossa. Tuntui upealta, miten Gilbert väsymyksensä ja masennuksen jälkimainingeissa pystyi suomaan itselleen moisen irtioton, levon ja leppoistamisen. Italia oli hänelle intohimo. Meni hän siellä minne tahansa, hän halusi tilata sen paikan parasta ruokaa ja nauttia siitä. Valkosipulia, sitruunaa, pippuria, juustoa toinen toistaan herkullisemmissa annoksissa, illan lempeä hämy, puheen sorina, korkojen kopse asfalttia vasten...

Italien kuukausiensa aikana Gilbert pohti, miten hänen kotimaassaan Amerikassa ihmiset ovat kyvyttömiä rentoutumaan ja heittäytymään silkkaan nautiskeluun. Vaikka Amerikan kansa janoaa viihdettä, niin nautinnosta se ei juurikaan tiedä. Jäin tätä pohtimaan. Miten paljon me syötämme itseemme asioita, jotka eivät juurikaan ruoki sielua tai mieltä. Tai elämme autopilotilla ja multitaskaamme arjessa ja työssä. Miten syömme maistamatta, kohtaamme kuulematta. Miten juoksemme kangastuksien perään. Miten emme edes huomaa tekevämme niin. Virta vie ja juoksuhiekka upottaa. 

Gilbert kertoi: 
"Minun vanhemmillani oli maatila, ja siskoni ja minä kasvoimme töitä tehden. Meidät opetettiin luotettaviksi, vastuullisiksi, luokkamme priimuksiksi ja kaupungin suunnitelmallisimmiksi ja tehokkaimmiksi lastenvahdeiksi, ahkeran maanviljelijä-sairaanhoitaja äidin miniatyyreiksi, pieniksi Sveitsin linkkuveitsiksi, valmiiksi toimeen kuin toimeen."

Italiassa on sanonta: l´arte d´arangiarsi- tyhjästä loihtimisen taito. Se on taito, jossa muutamasta vaatimattomasta aineksesta loihditaan juhla-ateria ja muutamasta yhteen kokoontuneesta ystävästä saadaan aikaan festivaalit.  Että on halu ja kyky vaalia hyviä asioita elämässä. Se on opettelemisen arvoinen asia. Niin kuin se, mitä Gilbert Italiassa oppi: " Attraversiamo Mennään yli "ja Intiassa "Päästetään irti. "

Minulle Gilbertin Italian aika puhui vakuuttavammin levosta kuin hänen varta vasten hiljaisuudelle pyhittämänsä Intian matka. Italiassa lepo limitttyi arkisen elämän lomaan ja itselleen hyvää suoden. Vaikkakin kivun ja prosessoinnin keskellä, mutta enemmän uskottavasti kuin valtameren kokoiset kokemukset Intiassa.

Lukijana minua hämmensi epäsuhta, tai se suuri harppaus Italian ja Intian matkojen tarpeiden välillä. Hädin tuskin olivat huulilta hiipuneet Italian viihtyisien trattorioiden mehukkaat pizzat, kun pienen yskimisen jälkeen jo istuttiin tunteja askeettisen ashramin marmorilattioilla kaipaamassa täysillä ja täysin jotain aivan muuta. Toki lukijalle annettiin ymmärtää, että juuri hartauden harjoitusta Gilbert lähti Intiaan hakemaan, mutta miksi se kaipaus ei minua vakuuttanut, vaikka hän oli lähes äärimmäisyyteen saakka tosissaan? 

Minä olin suorastaan kompastua Gilbertin Intian matkaan, vaikka siinä oli kyllä antoisat hetkensä. Hänen kokemuksensa siellä tuntuivat liiotelluilta ja hänen seikkaperäiset selostuksensa gurujen opetuksista, kundalini shaktasta ym. kuulostivat minulle suoritukselta. Siltä kuin hänen olisi pitänyt pakolla löytää avain ja suuri merkitys, jotta siitä voi ylipäänsä kertoa. 

Ashramissa eli luostarin kaltaisessa meditaatiokeskuksessa osallistuttiin tuntikausien pituisiin meditaatiohetkiin. Joka aamu oli myös puolentoista tunnin mittainen ns. Guru-gita. Se on 182-säkeistöinen sanskriitinkielinen laulu. Gilbert kertoi sen olevan pitkästyttävää ja kaikin tavoin sietämätöntä. Hänen kuvaamansa reaktiot näissä anivarhaisissa (herätys klo. 3) lauluhetkissä olivat lähes äärimmäisiä. Hän kertoi menevänsä laulusta pois tolaltaan, vihaavansa sitä, ja suu vaahdossa hikoilevansa, vaikka yleensä aamuisin häntä paleli.
Ja silti: "Fyysiset reaktiot ovat lieviä verrattuna kuumiin tunneaaltoihin, jotka vellovat sisälläni yrittäessäni laulaa."

Hämmentävää oli lukea, kun Gilbert kertoi miten hän eräänä aamuna jäätyään lukkojen taakse huoneeseensa, hyppäsi ikkunasta, 5-6 metriä päästäkseen Guru-gitaan! Hypätessään hän vielä osui johonkin, joka repäisi kaistaleen ihoa pois, mutta hän ei välittänyt. Verta vuotavana hän sitten istui laulamassa inhoamaansa laulua! 5-6 metrin tiputus betonille takaperin ... ! 

Siinä, missä minä lukijana vielä haukoin henkeäni Gilbertin mahdottomalta tuntuvan hypyn jälkeen, hän kertoi (ikään kuin metrien hyppy ei tuntuisi missään), että nyt hän tajusi miten hänen tulee vain muuttaa suhtautumistaan Guru-gitaan. Hän nimittäin oivalsi, että koska Guru-gita on rakkauden hymni, hän voisi kohdistaa sen laulamisen 8- vuotiaalle siskon pojalleen. Niin hän alkoikin tehdä ja kappas - ongelma Guru-gitan suhteen suli pois.

Tämän kaltaiset ylilyönnit eivät osu maaliin, vaikka ne miten koittaisi huumoriksikin kääntää. En haluaisi olla tosikko lukija, mutta kirjan Intia-jakso oli minulle uskottavuudessaan muutenkin vaikea pala. Että ihminen voi neljässä kuukaudessa lähes tulkoon kokea valaistuksen ja mukautua mieleltään niin, että hän ei muuta kaipaakaan kuin gurunsa läsnäoloa. 
 Kirjoittaja oli juuri ja juuri toipunut masennuksestaan ja ihmissuhdetraumoistaan, ja silti hän pystyy meditoimaan tunnista toiseen. Viisi, kuusikin tuntia! 
Lukijana minulle tuli väistämättä tunne kuin Intiassa olisi ollut eri ihminen mitä Italiassa. 

Joka tapauksessa parasta antia Gilbertin Intian matkalla oli mielestäni hänen teksasilainen ystävänsä Richard, jolla oli suuri suuri ja viisas sydän. 
" Anna asioiden selvittää itte ittensä täällä Intiassa" (Richard)

Indonesian matka toi Italiasta tutun arkisuuden takaisin. Matka keskittyi Balilla asuviin  ihmisiin ja heidän elämäänsä. Gilbert tapasi lähes päivittäin ystäväänsä parantaja Ketut Lieyeriä, iätöntä ja vaatimattomalla tavalla karismaattista miestä, johon hän oli työmatkallaan joskus tutustunut. Hurmaava ja hyväntahtoinen Ketut Lieyer antoi Gilbertille meditaatioharjoituksia ja muita vanhan miehen viisaudella patinoituja elämän ohjeita. 

" Mutta sinun on lakattava katsomasta maailmaa pääsi kautta, sen sijaan on katsottava sydämesi kautta. Siten opit tuntemaan Jumalan. " (Ketut Lieyer)

Gilbert tutustui myös toiseen parantajaan Wayan Nuriyasihiin ja tämän ihastuttavaan tyttäreen Tuttiin, joka haaveili sinilattiaisesta talosta. Mutta Wyan, oliko hän lopulta lintu vai kala...
Indonesiasta löytyi myös se suuri asia, joka paradoksinomaisesti löytyy kun sitä ei hae. Rakkaudeksikin sitä kutsutaan, turvapaikaksi ja kiinnekohdaksi. 

Uskon Gilbertin saaneen vastauksia suuriin kysymyksiinsä matkojensa aikana. Jotakin hänessä ja hänelle asettui kohdilleen nimenomaan sen myötä, että hän oli uskollinen itselleen ja omille tarpeilleen. Ja vaikka elämä ja ihminen ei koskaan tule valmiiksi, niin jo se, että uskaltaa kysyä ja lähteä etsimään vastauksia, on jo perille pääsyä. 

Kun ei kompastu siihen, että Eat, Pray, Love on amerikkalaisittain kirjoitettu ikään kuin isoilla kirjaimilla, niin kirja palkitsee ja viihdyttää kyllä. Sieltä löytyi paljon tähtinä tuikkivaa viisautta ja ajattelemisen aihetta. 
Lukukokemuksena on toki harmi, että kirjoittaja itse söi kirjaansa sortumalla turhaan mahtipontisuuteen ja äärimmäisiin kokemuksiin. Tarina olisi kantanut ilman niitäkin.  

3½ / 5