Antti Tuomainen Pikku Siperia

Antti Tuomainen: Pikku Siperia 2018, s. 295

Tea: 

”Tämä on ylhäältä annettu.”Mies autossaan kiitää synkissä aikeissa lumisen Hurmevaaran syrjäisellä tiellä, kun taivas valaistuu ja autoon jysähtää arvokkaaksi osoittautuva meteoriitti. Samaan aikaan pastori Joel Huhta käy läpi elämänsä pahinta kriisiä, ja monet kylässä näkevät meteoriitissa tilaisuutensa muuttaa kohtalon kulku.Pikku Siperia on rikosromaani ja mustaakin mustempi komedia uskosta ja epäuskosta, inhimillisistä pyrkimyksistä ja ihmistä suuremmista kysymyksistä.

Luettuani Tuomaiselta kirjat Kaivos (2016) sekä  Mies joka kuoli (2017) , tunsin olevani koukussa ja odottavani lisää.
Samoin kuin kirja Mies joka kuoli nappasi pihteihinsä jo alkuasetelmista, samoin teki myös Pikku Siperia. Ollaan salaisuuksien äärellä, ja salaisuudet ovat aina kiehtovia.  Pastori Joel Huhta on jättänyt jotain olennaista kertomatta, ja Krista-vaimolla on taas jotain olennaista kerrottavana. Nämä kaksi asiaa eivät vaan summaudu yhteen, ei ainakaan oletetulla tavalla. 

Pienen paikkakunnan pastorin Itä-Suomen reunamilla on aika astua myös omaan Pikku Siperiaansa. On katsottava sellaisia maisemia, joita ei olisi koskaan luullut joutuvansa katsomaan.  Eikä vain katsottava, vaan oltava osa sitä. Mannerlaatat horjahtavat jalkojen alla.

Kylää kuohuttaa myös harvinaislaatuinen sattuma. Meteroriitti putoaa taivaalta alas ralliautoilija Tarvaisen autoon, kartturin puolelle.  Meteroriitti tulee kuin taivaan lahjana, sillä se on miljoonan arvoinen ja sitä on säilytettävä hetken aikaa Sotamuseossa, jota kyläläiset talkoovoimin valmistautuvat vartioimaan.
Arvokas meteoriitti on myös houkutin unelmille.  Tarvainenkin tajuaa, että ollaan äärilaidoilla. Se on hänelle  ralli tai kuolema. Unelma tallista ja ajamisesta tai sitten ei mitään. Mutta yhdellä jos toisellakin kyläläisellä ja kylän ulkopuolisella olisi miljoonalle ja unelmille käyttöä...

Alkaa ajojahti, jossa pastori Joel Huhta on pääosassa. Hän joutuu ylittämään omia rajojaan, miettimään pahaa itsessään ja ulkopuolellaan. 

Pastori Huhta on taistelukoulutuksineen mielenkiintoinen ja papiksi omintakeinen hahmo. Hänen pohdintansa uskosta ja epäuskosta sekä oikeassaolemisen problematiikasta laajentaa näkökulmia pappeuteen.  Hän ravistelee kliseet hartioiltaan ja uskaltaa olla tietämättä ja antamatta valmiita vastauksia. 

Tosin minua seurakunnan työntekijänä häiritsi se epäkohta, että pienen seurakunnan papin töiden kalenteroinnista vastaisi kanslisti. Ihan siten se ei mene seurakunnan työkulttuurissa,  mutta Tuomaisen innokkaana lukijana en toki kompastu moiseen.  

Tuomaisella on tarinan kertojan ja mustan huumorin taju ja taito.  Pikku Siperian Prologissa hän kuvaa taitavasti viinaan menevän ralliautoilijan intohimoa, niin ajamiseen kuin pulloonkin. Ja kirjan loppulauseissa nivoutuu ajamisen teema hellyttävään kuvaukseen... 

" Toisinaan rivien väleihin jää enemmän kuin mitä koskaan on sanottu. "

                                   

🍬🍬🍬🍬 

Salamurhaajan oppipoika (Näkijän taru #1) - Robin Hobb, 1995

"Hän ojensi sen minulle, ja minä otin kuoleman vastaan avoimelle kämmenelleni."

Miksi luin tämän kirjan: Robin Hobb. Ylistetty ja rakastettu fantasiakirjailija, jolta en ollut tähän  mennessä lukenut vielä yhtään kirjaa hänen neljästä trilogiastaan tai yhdestä tetralogiastaan. Hobb on aina ollut lukulistallani, joten kun huomasin, että Näkijan taru-sarjasta oli tänä vuonna ilmestymässä uudet suomennetut pokkariversiot brittikansia mukaillen, päätin vihdoin ostaa itselleni tämän klassikkosarjan ensimmäisen osan ja aloittaa kirjataipaleeni läpi Hobbin tuotannon.

Juoni: Kirjan päähenkilö on Fitz, prinssin äpäräpoika, joka hänen ensimmäisen lapsuusnmuistonsa mukaan viedään äidiltään ja jätetään loskan ja sateen sumussa isänsä linnakkeen ovensuulle, jotta prinssin suku ottaisi pojasta vastuun. Fitz päätyy Burrichin, hänen isänsä oikean käden huostaan ja tämä kasvattaa Fitzistä itselleen apupojan talleille ja kenneliin, jossa Fitz huomaa omaavansa Vaiston, muinaisen kyvyn kommunikoida eläinten kanssa. Kun prinssi kuolee pian tämän jälkeen, jää Fitz vaille päämäärää, kunnes Kuuden herttuakunnan kuningas vaatii Fitzin itselleen henkilökohtaiseksi salamurhaajakseen. Näin alkaa Fitzin koulutus kuninkaan senhetkisen salamurhaajan, Chaden, oppipoikana.
Kirjassa esiteellään myös kuninkaallisessa suvussa periytyvä Taito. Taidon avulla sen käyttäjälle aukeaa erilaisia kykyjä, mm. kyky vaikuttaa toisten ihmisten ajatuksiin ja uniin. Fitzilla on tämän lisäksi Vaisto, jota pidetään kamalana ja inhottavana Taitona.
Kirjan ajanjakso kattaa Fitzin kasvua levottomissa ja vaikeissa olosuhteissa kuuden vuoden ikäisestä pojasta viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi, minkä aikana hän on oppinut kuningashuoneen juonet ja toiminut kuninkaan miehenä osana kuningashuonetta, mutta myös varjoissa murhaajan roolissa.

Ajatukseni kirjasta: Kirjaa lukiessani pohdin, että koskahan tarinan todellinen juoni lähtee kunnolla liikkeelle. Pohjustusta oli paljon, mutta en kuitenkaan pitänyt tätä huonona asiana, sillä pohjustus oli tehty todella hyvin ja tarina tempaisee helposti mukaansa. Kirjassa riitti tapahtumia ja selitetyt asiat olivat todella mielenkiintoisia, joten kuiva sarjan avaus kirja ei todellakaan ollut.

Hobbin kirjoitustyyli on samaan aikaan yksinkertaista, mutta kaunista. Kaikista lyyrisinta kirjoitus ei ole, mutta se sopii Fitzin karun elämän kerrontaan. Kirja on kuitenkin sellainen, että uudelleenlukeminen voisi avata tarinasta lisää, sillä ensimmäisellä kerralla alku oli hieman sekava. Lisäksi loppua rakennettiin suurella voimalla, mutta se tuntui hieman jäävän kesken. Voin silti sanoa nyt rakastavani Hobbin luomaa maailmaa ja hahmoja.

Huomaan palaavani kirjan hahmoihin ja tarinaan yhä uudelleen nyt kirjan luettuani, mikä kokemukseni mukaan tarkoittaa, että olen todella pitänyt lukemastani. Olen nyt aloittanut uuden kirjan, mutta samaan aikaan haluaisin juosta kirjakauppaan hakemaan Näkijän tarun seuraavat osat ja lukea ne välittömästi.

Kenelle: Salamurhaajan oppipoika on klassista tarinankerrontaa rakastaville. Kirjan alussa Fitz on hyvin tietämätön maailmasta, joten lukija oppii yhdessä Fitzin kanssa, keräten tiedonmurusia ja oppimalla Fitzin eri mentorien kautta. Jos haluat hieman erilaisen näkökulman kuninkaallisten poliittiseen juonitteluun, epätoivotun äpärän silmin katsottuna niistä voi selvitä enemmän. Toisaalta kirjan tunnelma on todella harmaa ja Fitzille tuntuu sattuvan koko ajan raskaita ja traumaattisiakin asioita, joten joitakin lukijoita se voi alkaa ärsyttämään. Politiikka on myös suuressa osassa kirjaa ja valtakunnan asioihin keskitytään paljon. Sarjan pituus voi myös kauhistuttaa, pelkästään Fitzin tarina on kolme trilogiaa pitkä. Ensimmäisiä fantasiakirjoja kokeileville suosittelisin aloittamaan muualta sarjan pituuden takia, mutta muuten suosittelen Hobbia lämpimästi.

Arvosanani kirjalle: 🍬🍬🍬🍬 ½

Samanlaisia kirjoja: Itse lukemiani: Tuulen nimi - Patrick Rothfuss, Valtaistuinpeli - George R.R.Martin, Viimeinen valtakunta - Brandon Sanderson.

Muiden lukijoiden mukaan: The Painted Man (Demon Cycle) - Peter V. Brett, The Way of Shadows (The Night Angel trilogy) - Brent Weeks, The Ship of Magic (The Liveship Traders trilogy)- Robin Hobb, Vaarojen taival (Ajan pyörä-sarja) - Robert Jordan, Brandon Sanderson

Robin Hobbin Realm of the Elderlings-sarja (suomeksi tällä hetkellä suomennetut kirjat):
Näkijän taru-trilogia: Salamurhaajan oppipoika, Kuninkaan salamurhaaja, Salamurhaajan taival
The Liveship Traders-triloy: Ship of Magic, The Mad Ship, Ship of Destiny
Lordi Kultainen-trilogia: Narrin marka, Narrin palvelija, Narrin kohtalo
The Rain Wild chronicles: The Dragon Keeper, Dragon Haven, City of Dragons, Blood of Dragons
Narri ja näkijä-trilogia: Narrin salamurhaaja, Fool's Quest, Assassin's Fate

Hobbin massiivisessa 16. kirjan sarjassa keskitytään Kuuden herttuakunnan tapahtumiin, jotka alkavat kirjalla Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru, Lordi Kultainen ja Narri ja näkijä ovat trilogioita, jotka keskittyvät Fitzin tarinaan. Kaksi muuta trilogiaa keskittyvät toisiin hahmoihin Kuudessa herttuakunnassa. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1995 ja viimeinen, Assassin's Fate, vuonna 2017. Lisäksi Hobb on kirjoittanut sarjaan muutamia novelleja.

Hyviä lukuhetkiä!
Ida-Maria

Lukuvuoden puolessavälissä OSA 2

Tea:


Kulunut lukuvuosi on ollut minulle poikkeuksellinen. Sairausloman myötä sain kosolti aikaa ja olen pystynyt lukemaan paljon ja erilaista. Kirjat ovat olleet matkakumppanina, neuvonantajina ja rohkaisijana. Ne ovat avanneet portteja  uusiin maailmoihin ja syventäneet jo tutuksi tulleita maisemia.

Tarinat ovat vieneet ja tuoneet. Olen kirjojen lehdillä istunut terapiahuoneessa ja sirkuksen humussa. Olen  kuljeskellut Seilin saarella ja vastarakennetun Helsingin pölyisillä teillä. Olen päässyt kirjojen kautta Ranskaan ja Italiaan, joissa ihastella Isenheimin alttaritaulua ja Ellen Thesleffin Tyttöä kukkaniityllä. Ja millaista olikaan kerjätä leipää veljessodan riehuessa hurjana ympärillä ja kulkea yhtä matkaa Satu Hassin kanssa pää samalla lailla paljaaksi ajeltuna...

Välillä olen hakenut lähes kuumeisesti lohdullisia sanoja sieluni pitimiksi. Niihin hetkiin löytyi toivon näköalat  Raamatusta sekä Anna-Maija ja Kaisa Raittilalta, A.J. Russelilta, Joyce Meyeriltä,  Henri.J. Nouwenilta. Ne ovat olleet suden hetkieni siltoja, tuoneet valoa ja voimaa.

Toisinaan olen vain hengitellyt kirja avoimena edessäni. Pysähtymiseen ja yksinkertaiseen elämään johdattelevat kirjat kuluivat käsissäni, tuudittelivat tyyneyden tilaan. Ja ylipäänsä terveellisen elämän, hyvinvoinnin ja hengellisyyden äärellä oleminen, niistä lukeminen ja oppiminen oli hyvin antoisaa.  Ne boostasivat eteenpäin ja viitoittivat tietä päivittämään omia elintottumuksia ravinnon ja levon osalta sekä myös hengellisesti.

Vaikka aikaa oli, en kuluneen puolivuotiskauden aikana tarttunut suuriin klassikoihin tai uppoutunut kirjasarjoihin vaan luin mitä mieli teki ja sielu huusi.
 Halusin koluta myös oman kirjahyllyni uumenia, mutta herkästi olin nappaamassa myös uusinta luettavaa kirjaston nettisivujen kautta.

Paras lukemani kirja : 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, 2018  Suositun ranskalaisen v.1970 syntyneen Anna Gavaldan seitsemästä novellista koostuvat teos johdatteli ennen kaikkea ihmisyyteen ja ihmismielen syvyyksiin, yksinäisyyteen, menetyksiin, ihmissuhteisiin. Novelleissa huokuu pariisilainen tunnelma ja elämän rosoisuus, löytyypä ihastuttava yllätyskin novellista Happy Meal. Erityisesti ajatuksiini jäi koulumaailmaan sijoittuva viisas ja herkkä novelli Minun kestopisteeni.

Lukiessa tajusin miten paljosta olen jäänyt paitsi, kun en ole aikaisemmin Gavaldan kirjoihin tarttunut,  niin vahva ja taitava ihmismielen kuvaaja hän on.

 Kaksi tärkeintä kirjaa : 

Olli Sovijärvi- Teemu Arina- Jaakko Halmetoja: Biohakkerin käsikirja

Terveellinen elämä ja ravinto on kiinnostanut minua jo pitkään ja  koska olen paraillaan toipumassa toisesta syövästäni, olen halunnut tehdä ryhtiliikkeitä tervellisen ja levollisemman elämän suuntaan. Siksi innostuin  kahlaamaan yli 500-sivuisen  terveystiedon jättiläisen, vaikka se ensin tuntui lähes vuoren korkuiselta järkäleeltä. Mutta kahlaaminen kannatti. Se innoitti päivittämään joitakin juttuja mm. ravinnon ja ravintolisien osalta.

Toinen tärkeä ja viisaudessaan innostava kirja minulle oli  Henry Cloudin & John Townsendin teos Rajat. 

Kirja kertoo monin esimerkein siitä, miten rajat ovat terveen ja tasapainoisen elämän edellytys. Rajat suojelevat elämää ja jaksamista. Ne määrittävät sen, kuka ja mitä olen ja mitä en ole. Rajat määrittelevät vastuuni myös suhteessa toisiin ja työhöni.
 Monesti turhaa hämmennystä ja sekasortoa tuo se, että esim. työssä rajoja ei ole määritelty tarpeeksi selvästi, tai että niitä ei edes ole, tai että joku ei suostu rajoihin ja yhdessä sovittuihin asioihin. Kirja neuvookin, että meidän ei tule ottaa vastuuta toisen puolesta eikä olla jatkuvasti pelastamassa jotakuta, joka laistaa vastuunsa. Rajoista kiinnipitäminen on rakkautta ja viisautta.
Meillä on valta muuttaa vain itseämme ja suhtautumistamme, ei toista ihmistä.

Ihan pakko vielä mainita, että  Joyce Meyerin 100 tapaa helpottaa elämää oli ja on minulle myös hyvin tärkeä kirja.


Kirja johon petyin:

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä.  Vaikka kirja oli kielellisesti hyvin kirjoitettu ja kuvailtu, sen maailma oli minulle tässä kohtaa liian outo enkä jaksanut innostua monista takaa-ajokohtauksista ja muotoaan muuttavista kissoista. Muistamisen ja muistamattomuuden teema oli silti kiehtova. ¨









Kirja joka yllätti:

   

Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet, sekä Valkoista valoa. Minulle tuli kaikkinensa yllätyksenä, että Björkman on jotain kirjoittanut. Eikä vain kirjoittanut vaan että hän ajattelee, katsoo ja näkee asioita, elämää, kulttuuria ja uskoa niinkin syvällisesti ja viisaasti.
Ilahduin suuresti hänen kirjoistaan, ja kun luin Kadonneet askeleet, se sai etsimään lisää. On aina suuri ilo löytää ihminen, joka osaa katsoa kohti.


" Talvinen puistokatu ja jugend-talo ovat kadonneet. Tiedän nyt, että ne kulkivat mukanani tiettyyn pisteeseen saakka. Tilalla on toinen, todellinen kuva. Siitä on puhaltanut raikas tuuli kasvoilleni, kun olen tuijottanut väsyneenä teatterin  lavalta pimeyteen. Kuva on Lintulan luostarista Koskijärven rannalta. Suomessa on luultavasti tuhansia samankaltaisia maisemia. Pieni järvi, metsäiset rannat, pala jääkauden  lohkomaa kalliota. Yksinäisen talon katto pilkottaa kuusien takana vastapäisellä rannalla. Ja kivi jolla istun. Tuo näky on nytkin mukanani. Kevein matkatavarani. Sielun paikka. "











Mitä haluan kesän aikana vielä lukea: 

Intensiivisen ja innokkaan lukupuolivuotisen jälkeen lukemiseni tahti on hidastunut huomattavasti. Kesällä  lukuaikaani on syönyt futiksen MM- kisat, pihatyöt, marjojen säilöminen, podcastit sekä  töihin paluu. Luen silti päivittäin ja paljon sellaista, jota en tule merkanneeksi mihinkään.

Biohakkerin stressikirja  ilmestyy tässä kuussa joten ehdottomasti haluan lukea myös sen, ja odotankin sen saamista innolla.

Lukuvuoden puolessavälissä OSA 1

Helteinen heinäkuu on tuonut meidät lukuvuoden 2018 puoliväliin. Kumpainenkin lukulakupussiin kirjoittavista on lukenut paljon ja nostelemme vuorollamme esiin niistä herkullisimpia ja kirpeimpiä!


IDA-MARIA

Olen ehtinyt lukea tänä vuonna 21 kirjaa ja olen ollut tyytyväinen lukutahtiini sekä niihin kirjoihin, joita olen saanut luettua. Lukuhaasteiksi itselleni vuoden alussa olin asettanut seuraavia:
lue 30 kirjaa, lue sarjoja eteenpäin, lue enemmän oman hyllyn kirjoja, kokeile lukumaratonia ja käy kirjamessuilla. Lisäksi olen täyttänyt Helmet-kirjastojen lukuhaastetta, joka löytyy blogin yläpalkista.

Uskon, että ehdin lukea enemmänkin kuin 30 kirjaa vuoden loppuun mennessä, joten asetin uudeksi tavoitteeksi 40 opusta. Käytän paljon Bookbeat-äänikirjasovellusta, jonka kautta tulee luettua helposti muutamakin kirja lisää kuukaudessa. Eri kirjasarjojakin olen lukenut kiitettävästi eteenpäin ja niistä on tulossa postauksia! Omassa hyllyssä jo olemassa olevia kirjoja on tullut luettua kyllä vähemmän, joten syksylle on yksi haaste vielä täytettäväksi. Lukumaraton tuli testattua helmikuussa, kun pidimme yhteisen lukulauantain. Tämä pitää ehdottomasti pitää toisenkin kerran, postausta päivästä oli ihanaa tehdä ja samaan aikaan toisen kanssa lukeminen yhden päivän aikana oli todella hauskaa! Kirjamessuilla ei ole vielä tullut käytyä, mutta suunnitelmissa olisi käydä joko Turun tai Helsingin messuilla lokakuussa.

Vielä ennen kirjoihin paneutumista haluaisin mainita upeasta näytelmästä, jossa käväisin maaliskuussa. Kävin katsomassa Turun kaupunginteatterin näytelmäsovituksen Tolkienin Taru Sormusten Herrasta ja neljän tunnin mittainen esitys oli aivan omaa luokkaansa! Lavastus oli, kirjaimellisesti, kuin toisesta maailmasta ja näyttelijöiden roolisuoritukset olivat uskomattomia! Klonkku oli hahmoista onnistunein, vaikka varmasti haastavin toteutettava. Lavasteet olivat niin perusteellisia, että hobitit todella näyttivät mekaanisten ja liikkuvien enttien sylissä pienokaisilta ja tultasyöksevä balrog täytti näyttämöllä koko Morian pimeyden. Näytelmää on mahdollista käydä katsomassa vuoden 2018 loppuun asti ja suosittelen esitystä lämpimästi!

Sitten kirjoihin:

Paras lukemasi kirja

Waking Gods - Sylvain Neuvel (Themis Files #2)

Themis-kansiot jatkuvat vakuuttavimmalla mahdollisella tavalla trilogian toisessa osassa (suomeksi Heräilevät jumalat). Kuuntelin kirjan Bookbeat-sovelluksella, joka on jo elämys itsessään. Äänikirja on pikemminkin kuunnelma, sillä kirjalla on yli kymmenen henkilön ääniroolitus ja taustalle on liitetty kohtauksiin sopivat äänimaisemat: jos tarinassa haastateltu henkilö on uutisreportteri helikopterissa, taustalla on helikopterin ääntä ja reportterin ääni kuuluu kuin headsetista kuunneltuna. 

Tarina jatkuu räjähdysmäisellä toiminnalla läpi koko toisen kirjan, sillä tällä kertaa ihminen ei ole löytänyt lisää robotinosia maapallolta, vaan keskelle Lontoota on materialisoitunut Themisin kaltainen robotti ulkoavaruudesta. Ja ihmisten reagointi on arvattavissa: alun rauhallisuuden jälkeen kaaos ottaa vallan.

Coldmaker - Daniel A.Cohen
Tämäkin oli äänikirjaluku, jonka kuuntelin jo aikaisin tammikuussa ja edelleen tarina muistuu mieleeni. Kirjailijan debyyttiteos on vakuuttava fantasiakertomus, jossa on todella mielenkiintoinen asetelma. Maailma, jossa päähenkilö Micah elää, on niin kuuma, ettei vettä voi sellaisenaan juoda joista. Selviytymiseen tarvitaan kylmää ja erilaisia kylmää kerääviä ja säilyttäviä laitteita, joita vain ylimystöllä on hallussaan. Micah kuuluu jadanilaisiin, jotka tarinan mukaan loukkasivat Itkijää kahdeksansataa vuotta sitten. Itkijä otti jadanilaisilta pois kaiken kylmän ja rankaisi heidät työskentelemään orjina. Kuumuus muistuttaa heitä jokainen päivä heidän rikkomuksistaan, mutta pimeyden viileyden turvin Micah livahtaa autiomaahan kuumista slummeista etsimään romuja, joista hän rakentelee salaa hyötyesineitä kylmän varastoimiseksi. Sitten joku tuntematon uhmaa kaupungin aatelisia ja kapinan aalto alkaa väreillä jadanilaisten keskuudessa.

2 tärkeintä lukemaasi kirjaa

Tolkien: elämänkerta - Humphrey Carpenter
Tästä elämänkerrasta tuli lämmin olo lukemisen aikana ja sivujen loppumisen jälkeenkin. Tuntui hassulta, kun muutamissa kohdin Carpenter puhutteli lukijaa pohtimalla, oliko Tolkienin arkielämästä lukeminen mielenkiintoista, toisin kuin hänen kirjojensa julkaisuprosessin vaiheista ja Tolkienin kuuluisuudeksi tulemisesta. Päinvastoin, juuri ne asiat olivat mielenkiintoisia, joissa kerrottiin Tolkienin kaveriporukan saaganlausuntakerhosta, puutarhanhoidosta, yliopistoluentojen suunnittelusta tai kaikesta siitä valvomisesta aamun tunneille, jolloin hänellä oli vihdoin aikaa kirjoittaa omia kirjojaan eteenpäin. Todella mukaansatempaava, hyvänmielen elämänkerta!

Tuulen nimi - Patrick Rothfuss
Nimeni on Kvothe. Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Trebonin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat päästetään sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja, jotka saavat trubaduurit itkemään. Olet saattanut kuulla minusta.

Jos tuo esittelyteksti kirjan takakannessa ei herätä mielenkiintoa, niin ei sitten mikään. Luin Rothfussin Tuulen nimen englanniksi muutamia vuosia sitten ja se nousi heti yhdeksi lempikirjakseni. Tässä on ehkä kauneimmin koskaan kirjoitettu fantasiakirja. Trilogia Kuninkaansurmaajan kronikat on rakennettu kolmen päivän mittaiseksi, sillä tarinan legendaarinen päähenkilö Kvothe on antanut kronikoitsijalle kolme päivää aikaa kirjoittaa hänen muistelmansa. Tuulen nimi on ensimmäinen päivä, jonka aikana Kvothe kertoo elämäntarinaansa lapsuudesta yliopistoaikaan saakka. Luin kirjan toiseen kertaan alkuvuodesta, ensimmäistä kertaa suomeksi, ja rakastuin tarinaan uudelleen.

Kirja, johon petyit

Pimeää ainetta - Blake Crouch
Uusi scifikirja, jossa matkustetaan ajasta ja rinnakkaisesta todellisuudesta toiseen. Teema, jonka luulisi olevan minulle varma vähintään neljän tähden luku, mutta ei tällä kertaa.

Kirja alkaa, kun päähenkilö Jason kidnapataan ja herättyään hän huomaa olevansa toisessa versiossa elämästään. Siinä versiossa, josta hän lapsen saamisen takia luopui. Hän ei olekaan "vain" yliopiston fysiikanopettaja, vaan arvostettu tutkija. Jason ei silti pysty tuosta vain jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä tässä unelmamaailmassa, sillä rinnakkaistodellisuus on tuonut mukanaan painajaismaisen kissa-hiiri-leikin. Jason yrittää paeta jahtaajiaan, jotka ovat itse asiassa tuhansia ja taas tuhansia mahdollisia versioita hänestä itsestään. Jasonin on tämän lisäksi myös löydettävä tuhansista ja taas tuhansista mahdollisita maailmoista se omansa, josta hän alunperin lähtikin, päästäkseen irti tästä hulluudesta. Hieman sekavaa, voisiko sanoa. Sekään ei vielä ole tämän tarinan kompastuskivi, vaan ajatuksen toteutus on tehty todella tylsästi. Kirjoitustyyli on lyhytlauseista ja hyvin yksinkertaista. Jason oikeastaan vain juoksee rinnakkaistodellisuudesta toiseen (jotka eivät edes ole kovinkaan mielikuvituksellisia) ja epäselväksi jää sekin, miksi juuri tämä Jason olisi näistä kaikista kirjassa esiintyvistä Jasoneista se paras mahdollinen versio. Kirjassa esiintyy silti hienoja ajatuksia olemaan tyytyväinen juuri siihen elämään, mitä elät. Muuten kirja jää todella vaisuksi.

Kirja, joka yllätti

The Ship Beyond Time - Heidi Heilig (The Girl From Everywhere #2)
Heidi Heiligin kirjaparissa seurataan kapteenin tytärtä, Nixiä, joka on viettänyt koko elämänsä isänsä laivalla. Nix on kehittänyt itselleen perusteellisen taidon kartantuntemukselle, sillä jos Nix löytää isälleen aidon ja alkuperäisen kartan, hänen isänsä voi seilata sinne. Ajasta ja kuvitelmasta riippumatta. He ovat näin matkanneet ympäri maailmaa eri aikakausina, etsien arvokkaita ja myyttisiä tavaroita myyntiin. Erityisesti he etsivät karttaa Honolulusta vuonna 1868, sillä Nixin isällä on epätoivoinen halu päästä pelastamaan Nixin äiti, joka kuoli tämän synnyttäessä Nixiä. Kirjassa seurataan Nixin isän laivan miehistön matkaa kohti tuota karttaa ja 1800-luvun Honolulua, vaikka he eivät edes ole varmoja, pyyhkiikö sinne pääseminen Nixin maailmasta kokonaan.

Ensimmäinen kirjaparin kirja, The Girl From Everywhere, oli niinkin uniikista ideastaan huolimatta sellainen ihan kiva, kolmen tähden arvoinen lukukokemus. Tuntui, että kirjan tarina ei mennyt niin pitkälle, minne sen mahdollisuudet olisivat antaneet sille tilaa. Laiva ja miehistö, joka pystyy matkustamaan ajassa ja kuvitelmissa, vaikka Atlantikseen, jos oikeanlainen kartta löytyy, keskittyy koko kirjan ajan pääsemään vain Honoluluun. Onneksi tämä äskettäin lukemani toinen osa, The Ship Beyond Time, oli aikamoinen harppaus kohti juuri tuota juonenkehittymistä ja mahdollisuuksia, joita kaipasin ensimmäiseltä kirjalta. Olen todella iloinen, että jatkoin sarjan lukemista kirjaparin päätösosalla, sillä se pelasti tarinaa kokonaisuudessaan. Toisen kirjan kautta siitä tuli juuri se ainutlaatuinen tarina, jota siltä alunperin odotinkin. Hahmot olivat sävykkäämpiä, tapahtumat olivat nopeatempoisempia ja hienoja juonenkääteitä oli paljon enemmän. Useat hahmojen väliset suhteet olivat loogisempia ja parempi kirjaparin päätösosassa. Toivotaan, että joku kustantamo ottaa tämän suomennukseen!

Mitä haluan kesän aikana lukea?

Aloitin kesällä kirjaston poistomyynnistä löytämäni nuoremmille suunnatun, lohikäärmeistä kertovan fantasiakirjasarjan Lumotun metsän kronikat lukemalla sarjan ensimmäisen osan, Lohikäärmeen prinsessa. Aikomuksenani olisi ehtiä kesän aikana lukea sarjan loput kolme osaa. Ostin myös kesälukemiseksi sarjakuvia, uskomattoman kauniilla kuvituksella kerrotun tarinan soturihiiristä armottoman luonnon keskellä, nimeltään Mouse Guard. Lisäksi haluaisin lukea Siilo-saagan kaksi viimeistä osaa. Siilo on näin vaatimattomasti sanottuna parhain dystopiakirja, jonka olen tähän mennessä lukenut. Ensimmäisen osan olen lukenut nyt kaksi kertaa ja toisen osan kerran, joten haluaisin saada trilogian vihdoin päätökseen. Hävettää, etten ole päätöskirjaa päässyt lukemaan, vaikka ennakkotilasin sen vuonna 2015, jotta se olisi julkaisupäivänä käsissäni...

Sitten olisi tänä kesänä ostamani Star Wars tarina, Phasma, Ray Bradburyn Fahrenheit 451, ensimmäinen Robin Hobb lukukokemukseni The Ship of Magic sekä kasa äänikirjoja.

Olisihan näitä vaikka kuinka ja paljon, mutta pitäähän sitä säästää syksyllekin lukemista, eikös?

Tea:

2018, s. 3

 "Ja kun talvi joskus koittaa, kaivattu ja viimeinen, lehdettömät puut ja lunta pöllyävät tuulet, minä kävelen jäällä kumarassa, katson lyhentyneiden askelteni kiemuraista polkua takanani ja kaukaista vastarantaa edessäni, erehtymättömän suoraa taivaanviivaa, jota päin taaperran kunnes valo lakkaa, jonne raahustan yksin kunnes katoan, enkä pelkää mitään vaan olen loppuun saakka valmis. "

Valmis pitää olla, loppuun saakka valmis. Se on Pauliina Rauhalan ( s. 1977) uusimman teoksen Synninkantajat teema. Pohjois- Pohjanmaalaisessa kylässä odotetaan Jeesuksen toista tulemista ja silloin ei saa olla mitään syntiä tunnollaan. 

Pauliina Rauhala debytoi v. 2013 lestadiolaisyhteisön elämästä kertovalla kirjallaan Taivaslaulu. Siitä tuli arvostelu- ja yleisömenestys. Itsenäinen Synninkantajat- kirja jatkaa ja syventää samaa teemaa. Se kuvaa lukijan eteen sen, mitä on elää vahvassa yhteisössä, jossa tiukat hengelliset rajat ovat myös elämisen rajat. Mitä on olla vilpittömästi tosissaan.

Kirja sijoittuu 1970-luvulle pieneen kylään joen varrelle. Arkiseen elämään limittyy oikean ja väärän välinen rajataistelu. Rajojen vartijana toimii maallikkosaarnaaja Taisto. Hänen johdollaan vaalitaan seurakuntalaisten oikeanlaista tapaa olla ja elää. Väärään seuraan joutuneet, syntiä tehneet ja väärän hengen alle joutuneet poimitaan yksitellen esiin ns. hoitokokouksissa, joissa vaaditaan julkista katumusta ja rippiä.

Taisto ei ole paha ihminen. Hän käy kalassa, nauttii luonnosta, puhelee Luojan luomille kukille ja taivaan linnuille. Vilpittömästi hän haluaa ihmisille hyvää. Sielun pelastuminen on tärkeintä mitä hän tietää ja sen hyvän puolesta hän kokee yhteisöllistä vastuuta. Uskon opin hän iskostaa myös alakoulua käyvälle pojan pojalleen Aaronille, joka kilttinä ja herkkänä poikana ottaa pappansa sanat ja tahdon tosissaan. Ja miksei ottaisi, pappa on hänelle tärkeä, rakas ja turvallinen. 

" Niin kuin Jeesus pappa parantaa vahvalla kädellä sairaita kuoleman ja perkeleen vallasta. Pappa ei pidä kättä nyrkissä niin kuin Teräsmies eikä kanna pääkallomerkkiä niin kuin Mustanaamio. Hän ei tuuleta voittoa niin kuin Lasse Virèn eikä pullista lihaksia niin kuin Pertti Ukkola. Papan käsi on tavallinen käsi. Se ei lyö eikä taistele, siinä ei ole miekkaa eikä pyssyä, se on typpösen tyhjä ja sinisuoninen, mutta minä näen selvästi siitä lähtevän voiman. Se vetää puoleensa kuin jättimagneetti. Se tuhoaa synnin kuin lasersäde. Papan käsi avaa arkin oven, enkä minä huku, vaikka maailma on paha ja sateenkaari sammuu kohta.
Yhdellä käden liikkeellä pappa tekee terveeksi kymmeniä yhtä aikaa, se on ihme niin kuin viisi leipää ja kaksi kalaa. "

Aaronin äidin puolen mummu Aliisa on uskossaan armollisempi. Hän uskaltaa kyseenlaistaa liian tiukiksi puristuneet uskon käsitykset. Hän elää omaa uskoaan lähimmäisyytenä ja suvaitsevaisuutena, käy diakoniapiirissä ja kirkkokuorossa eikä koe tarpeelliseksi tehdä niistä parannusta, vaikka Taisto sitä vaatii. 

"Mummissa näkyy vierekkäin päivä ja yö, ranskanpulla ja pettuleipä, keveys ja vakavuus, enkä minä tiedä enää, onko hän oikeassa vai väärässä, perillä vai eksyksissä. Olen samaan aikaan helpottunut ja huolissani."

Aaron on kumpaisenkin isovanhempansa, niin Taiston kuin Aliisankin silmäterä ja jo hyvin pienenä Aaron tajuaa, että pahinta on se, jos lapsi pakotetaan valitsemaan. Tämän kivun hän kirjoittaa Tärkeiden Asioiden vihkoonsa.  Tämän kivun kanssa hän joutuu silmätyksin. Se on hintana kahdesta tärkeästä, mutta eri tavalla uskoaan ilmentävästä isovanhemmasta.

 Yksi kertojista Taiston, Aliisan ja Aaronin lisäksi on myös Aliisan tytär Auroora, jolla nuorena naisena on omat kaipuunsa, on tähtitaivas ja eräät silmät, joihin molempiin uppoutua.  Auroora on rakastunut mieheen, joka ei ole uskossa. Kivutonta se ei ole.  Kahleet, niin yhteisön asettamat kuin omantunnon ovat lujassa. Auroora juoksee metsissä,  oman mielensä metsissä ja talojen reunoilla etsien vastauksia joita ei ole. Hän juoksee pakoon ja kohti, unohtaakseen ja muistaakseen. 

Kertojan äänenä on yllättäen ja ehkä tarpeettomastikin myös fiktiivinen Synninkantajien tarinan kirjoittaja. Hänen pohdintojaan on päiväkirjamerkintöinä siroteltu muiden kertojien väliin. 


 Aikanaan Taivaslaulu imaisi mukaansa. Kauniin runollinen kieli kannatteli vahvaa ja vaikeaa tarinaa. Synninkantajissa minun oli vaikeampi päästä tarinan siivelle. Takeltelin alun kanssa pitkään.
 Kaunis kieli oli paikoitellen niin maalailevaa, että se miltei tukahdutti enemmän kuin avasi, mutta kirja palkitsi lukijansa. Helpolla se ei kuitenkaan päästänyt, sillä pitkin tarinaa mietin sitä, miten riipaisevaa on se, että vilpittömästi oikeaksi ja hyväksi koetun uskon ilmaisun edessä ei ole ollut sijaa myötätunnolle eikä armollisuudelle. Ne on katsottu vääränlaiseksi hengeksi, hempeämielisyydeksi, joka koettiin syntinä. Ja sen kaiken keskiössä yritti elämästä, uskosta ja läheisistään ottaa selkoa pieni herkkä poika...

Mitä kaikkea se oikeasti tarkoittaa, kun jokaisen usko on haluttu valaa samanlaiseen muottiin? Toki se on tuonut omanlaistaankin turvaa, on ollut selkeys, samuus ja rajat, oma paikka ja oma yhteisö, osallisuus ja kuuluminen, mutta samalla se on ollut tulenarkaa maata myös vallankäytön roihahtaa ihmistä polttavaan liekkiin.

Katsoin viime viikolla Yle Areenasta ruotsalaisen dokumenttisarjan, joka kertoi eri lahkojen ja vahvojen uskonnollisten yhteisöjen vallankäytöstä. Siinä oleellista oli se, että yhteisön sisällä olijat kokivat elämänsä turvalliseksi ja huolta pidetyksi, mutta sivusta katsottuna siihen liittyi hyvinkin räikeää manipulointia ja alistamista. Todella murheellista ja koskettavaa oli se miten yhteisö totaalisesti  hylkäsi sen jäsenen, joka ei enää katsonut pystyvänsä elämään niin tiukoissa raameissa.

Ja armo, se juoksee edelleen vapaana…on löydettävissä yhä, mutta sen löytääkseen pitäisi kumartua tallin hämärään.

Synninkantajissa todella kannettiin lain kirjaimen noudattamisen painolastia oman arkisen elämän keskellä. Silti: 

"Tuoreessa leivässä tuoksui koko elämä."




🍬🍬🍬½ 

Joyce Meyer: 100 tapaa helpottaa elämää

 Tea: 

Puulieden lämmössä tätä kirjoittelen, edessäni on iso mukillinen haudutettua oolong-teetä, ulkona keikkuu aurinko kevättä lupaillen.  Ikkunan takaa näen miten terassin nahistuneet pääsiäisnarsissit kurkottuvat korin reunan yli, roikottavat keltaista valoa. Kaikki tarvittava on tässä.
Yksinkertainen aamu.

Yksinkertaiseen ihastuin myös Joyce Meyerin kirjassa 100 tapaa helpottaa elämää. 
Joyce Meyer on yksi maailman tunnetummista käytännöllisen kristillisyyden opettajista.  Hänen innostavia puheitaan on kuunneltavissa TV 7:n arkistossa 600 ohjelman verran otsikolla Iloa arkeen. Kirjoja hän on kirjoittanut n. 70 joista osa löytyy myös suomennettuna.

Kirjassaan 100 tapaa helpottaa elämää Joyce Meyer haastaa miettimään omaa suhtautumistapaa elämään. Voisiko se olla avain siihen lukkoon, jossa kipuilemme monimutkaisen ja liian täyden elämän vaatimuksissa? 

”Monet ihmiset viettävät tänä päivänä mutkikasta elämää, joka tekee heistä turhautuneita ja hämmentyneitä, uupuneita ja loppuun ajettuja. ”

”Elämä ei voi olla koskaan yksinkertaista, jos emme opi suhtautumaan kaikkiin asioihin mutkattomasti, ja ellemme tavoittele yksinkertaisuutta päättäväisesti ja lannistumatta. ”

Kirjansa johdannossa Joyce Meyer kertoo miten hän aikanaan nurisi siitä, että kaiken aikaa on kiire. Aikataulut pullistelivat niin tiukkoina, että kukaan ei pysty sellaista hallitsemaan.  Lopulta Meyer oivalsi, että ei tarvitsekaan. Hän tajusi, että koska hän itse laatii oman elämänsä aikataulut, hän itse voi ne myös muuttaa. Pelkkä nuriseminen, isoon ääneen valittaminen ja toivominen, että asiat ja aikataulut olisivat toisin, ei auta. On myös tehtävä jotakin.
Voi päättää miten asioihin suhtautuu, voi opetella sanomaan Ei kaikelle sille, joka lisää elämässä turhaa juoksemista ja ryntäilemistä. Niinpä Meyer otti aikataulut tarkastelun alle, karsi ja järkeisti niitä. Valittamisen sijaan hän otti vastuun omasta hyvinvoinnistaan ja näin elämään palasi jälleen ilo ja liikkumatila.

Joyce Meyer kertoo myös miten hän kerran päätti kutsua muutamia ystäviä luokseen viettämään leppoisaa iltapäivää hyvän ruuan ja hauskanpidon parissa. Ajatus yhteisestä hetkestä yksinkertaisen ruuan äärellä tuntui houkuttelevalta; grillattaisiin hotdogeja, syötäisiin sipsejä ja haudutettuja papuja. Mutta kuinka ollakaan: mitä lähemmmäs h- hetki koitti, sitä enemmän Meyer panikoi ja alkoi levollisuuden sijaan touhuta ja touhottaa.  Hän teki mutkattomasta tapaamisesta painajaisen ylettömiksi paisuneilla valmisteluillaan. Hodogien sijaan hän paistoikin kalliita pihvejä, perunasalaatti vaihtui isoon kulholliseen itse tehtyä perunasalaattia, haudutetuttujen papujen tilalle tuli lukuisat lisukkeet.
Lisäksi piti siivota ja puunata, vaihtaa vanhat kuluneet puutarhatuolit uusiin, luoda ja tehdä vaikutusta.
Ja kun ystävät tulivat, Meyer näytteli väsähtäneenä ja kireänä iloista emäntää kykenemättä nauttimaan ystävistään ja yhteisestä hetkestä.
Ja miksi näin? Siksi, että hän ei kyennyt luottamaan yksinkertaiseen, ei pystynytkään seisomaan sen takana.
Uskon, että moni naisihminen tunnistaa ja tunnustaa tämän saman.  Kautta aikain emännät ovat vertailleet kahvipöydän antimia, panneet parasta tarjolle ja anteeksi pyydellen selitelleet kun on vain tämmöistä… Lopulta yhteiset tapaamiset kuivuvat kokoon liian suuriksi kasvaneiden tarjoamis- ja siivoamisvelvotteiden takia. Ei enää rohjeta, ei jakseta, ei koeta järkeväksi. Heitetään lapsi  pesuveden mukana.

100 tapaa helpottaa elämää- kirja ei sinänsä tuo mitään uutta, mutta se innostavalla tavalla herättelee huomaamaan:

¤ Ota yksi asia kerrallaan
¤ Ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on
¤ Anna menneiden olla
¤ Opettele sanomaan Ei
¤ Vedä rajat
¤ Valitse itse taistelusi
¤ Päivitä sitoumuksesi
¤ Älä pelkää sitä mitä ihmiset ajattelevat
¤ Älä kanna väärää vastuun tunnetta
¤ Kutsu kurinalaisuus ystäväksesi
¤ Jätä se Jumalalle
Ja näiden lisäksi 89 muuta tapaa...

100 tapaa helpottaa elämää sopii paitsi arkisen elämän ja ihmissuhteiden tarkasteluun myös hengellisen elämänsä inventaarioon. Kannanko hengellisyydessäni turhia painolasteja ja pakkoja? Voisiko enemmän jättää Jumalan harteille? Voisiko taakkojen kantamisen sijaan kulkea kevyemmällä repulla? 

" Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon. " Matt.11: 28

 Minulle Meyrin kirja oli iso ilo. Siitä löytyi paljon ammennettavaa ja opittavaa. Tässä kiihkeässä maailmassa voi helposti ja huomaamattaan tehdä elämästään liian vaikeaa,  paitsi kiireellä ja liialla suorittamisella myös jumittamisella ja junnaamisella, puhki pohtimisella, turhan tai liian haalimisella.
Jospa kevään tullen voisi aukaista myös sielunsa ikkunat ja tuulettaa asenteitaan ja suhtautumistapojaan. Voisi hyvällä tavalla antaa joidenkin asioiden vain levätä ja olla, kankeamatta niitä väkisin mihinkään suuntaan. Ja joidenkin asioiden kanssa tehdä voitavansa ja luottaa siihen, että oma leiviskä riittää. 

"Jos et pidä jostakin asiasta, muuta sitä; jos et voi muuttaa sitä, muuta tapa, jolla sitä ajattelet. " ( Mary Engelbreit ) 

🍬🍬🍬🍬🍬