Tea:

2018, s. 3

 "Ja kun talvi joskus koittaa, kaivattu ja viimeinen, lehdettömät puut ja lunta pöllyävät tuulet, minä kävelen jäällä kumarassa, katson lyhentyneiden askelteni kiemuraista polkua takanani ja kaukaista vastarantaa edessäni, erehtymättömän suoraa taivaanviivaa, jota päin taaperran kunnes valo lakkaa, jonne raahustan yksin kunnes katoan, enkä pelkää mitään vaan olen loppuun saakka valmis. "

Valmis pitää olla, loppuun saakka valmis. Se on Pauliina Rauhalan ( s. 1977) uusimman teoksen Synninkantajat teema. Pohjois- Pohjanmaalaisessa kylässä odotetaan Jeesuksen toista tulemista ja silloin ei saa olla mitään syntiä tunnollaan. 

Pauliina Rauhala debytoi v. 2013 lestadiolaisyhteisön elämästä kertovalla kirjallaan Taivaslaulu. Siitä tuli arvostelu- ja yleisömenestys. Itsenäinen Synninkantajat- kirja jatkaa ja syventää samaa teemaa. Se kuvaa lukijan eteen sen, mitä on elää vahvassa yhteisössä, jossa tiukat hengelliset rajat ovat myös elämisen rajat. Mitä on olla vilpittömästi tosissaan.

Kirja sijoittuu 1970-luvulle pieneen kylään joen varrelle. Arkiseen elämään limittyy oikean ja väärän välinen rajataistelu. Rajojen vartijana toimii maallikkosaarnaaja Taisto. Hänen johdollaan vaalitaan seurakuntalaisten oikeanlaista tapaa olla ja elää. Väärään seuraan joutuneet, syntiä tehneet ja väärän hengen alle joutuneet poimitaan yksitellen esiin ns. hoitokokouksissa, joissa vaaditaan julkista katumusta ja rippiä.

Taisto ei ole paha ihminen. Hän käy kalassa, nauttii luonnosta, puhelee Luojan luomille kukille ja taivaan linnuille. Vilpittömästi hän haluaa ihmisille hyvää. Sielun pelastuminen on tärkeintä mitä hän tietää ja sen hyvän puolesta hän kokee yhteisöllistä vastuuta. Uskon opin hän iskostaa myös alakoulua käyvälle pojan pojalleen Aaronille, joka kilttinä ja herkkänä poikana ottaa pappansa sanat ja tahdon tosissaan. Ja miksei ottaisi, pappa on hänelle tärkeä, rakas ja turvallinen. 

" Niin kuin Jeesus pappa parantaa vahvalla kädellä sairaita kuoleman ja perkeleen vallasta. Pappa ei pidä kättä nyrkissä niin kuin Teräsmies eikä kanna pääkallomerkkiä niin kuin Mustanaamio. Hän ei tuuleta voittoa niin kuin Lasse Virèn eikä pullista lihaksia niin kuin Pertti Ukkola. Papan käsi on tavallinen käsi. Se ei lyö eikä taistele, siinä ei ole miekkaa eikä pyssyä, se on typpösen tyhjä ja sinisuoninen, mutta minä näen selvästi siitä lähtevän voiman. Se vetää puoleensa kuin jättimagneetti. Se tuhoaa synnin kuin lasersäde. Papan käsi avaa arkin oven, enkä minä huku, vaikka maailma on paha ja sateenkaari sammuu kohta.
Yhdellä käden liikkeellä pappa tekee terveeksi kymmeniä yhtä aikaa, se on ihme niin kuin viisi leipää ja kaksi kalaa. "

Aaronin äidin puolen mummu Aliisa on uskossaan armollisempi. Hän uskaltaa kyseenlaistaa liian tiukiksi puristuneet uskon käsitykset. Hän elää omaa uskoaan lähimmäisyytenä ja suvaitsevaisuutena, käy diakoniapiirissä ja kirkkokuorossa eikä koe tarpeelliseksi tehdä niistä parannusta, vaikka Taisto sitä vaatii. 

"Mummissa näkyy vierekkäin päivä ja yö, ranskanpulla ja pettuleipä, keveys ja vakavuus, enkä minä tiedä enää, onko hän oikeassa vai väärässä, perillä vai eksyksissä. Olen samaan aikaan helpottunut ja huolissani."

Aaron on kumpaisenkin isovanhempansa, niin Taiston kuin Aliisankin silmäterä ja jo hyvin pienenä Aaron tajuaa, että pahinta on se, jos lapsi pakotetaan valitsemaan. Tämän kivun hän kirjoittaa Tärkeiden Asioiden vihkoonsa.  Tämän kivun kanssa hän joutuu silmätyksin. Se on hintana kahdesta tärkeästä, mutta eri tavalla uskoaan ilmentävästä isovanhemmasta.

 Yksi kertojista Taiston, Aliisan ja Aaronin lisäksi on myös Aliisan tytär Auroora, jolla nuorena naisena on omat kaipuunsa, on tähtitaivas ja eräät silmät, joihin molempiin uppoutua.  Auroora on rakastunut mieheen, joka ei ole uskossa. Kivutonta se ei ole.  Kahleet, niin yhteisön asettamat kuin omantunnon ovat lujassa. Auroora juoksee metsissä,  oman mielensä metsissä ja talojen reunoilla etsien vastauksia joita ei ole. Hän juoksee pakoon ja kohti, unohtaakseen ja muistaakseen. 

Kertojan äänenä on yllättäen ja ehkä tarpeettomastikin myös fiktiivinen Synninkantajien tarinan kirjoittaja. Hänen pohdintojaan on päiväkirjamerkintöinä siroteltu muiden kertojien väliin. 


 Aikanaan Taivaslaulu imaisi mukaansa. Kauniin runollinen kieli kannatteli vahvaa ja vaikeaa tarinaa. Synninkantajissa minun oli vaikeampi päästä tarinan siivelle. Takeltelin alun kanssa pitkään.
 Kaunis kieli oli paikoitellen niin maalailevaa, että se miltei tukahdutti enemmän kuin avasi, mutta kirja palkitsi lukijansa. Helpolla se ei kuitenkaan päästänyt, sillä pitkin tarinaa mietin sitä, miten riipaisevaa on se, että vilpittömästi oikeaksi ja hyväksi koetun uskon ilmaisun edessä ei ole ollut sijaa myötätunnolle eikä armollisuudelle. Ne on katsottu vääränlaiseksi hengeksi, hempeämielisyydeksi, joka koettiin syntinä. Ja sen kaiken keskiössä yritti elämästä, uskosta ja läheisistään ottaa selkoa pieni herkkä poika...

Mitä kaikkea se oikeasti tarkoittaa, kun jokaisen usko on haluttu valaa samanlaiseen muottiin? Toki se on tuonut omanlaistaankin turvaa, on ollut selkeys, samuus ja rajat, oma paikka ja oma yhteisö, osallisuus ja kuuluminen, mutta samalla se on ollut tulenarkaa maata myös vallankäytön roihahtaa ihmistä polttavaan liekkiin.

Katsoin viime viikolla Yle Areenasta ruotsalaisen dokumenttisarjan, joka kertoi eri lahkojen ja vahvojen uskonnollisten yhteisöjen vallankäytöstä. Siinä oleellista oli se, että yhteisön sisällä olijat kokivat elämänsä turvalliseksi ja huolta pidetyksi, mutta sivusta katsottuna siihen liittyi hyvinkin räikeää manipulointia ja alistamista. Todella murheellista ja koskettavaa oli se miten yhteisö totaalisesti  hylkäsi sen jäsenen, joka ei enää katsonut pystyvänsä elämään niin tiukoissa raameissa.

Ja armo, se juoksee edelleen vapaana…on löydettävissä yhä, mutta sen löytääkseen pitäisi kumartua tallin hämärään.

Synninkantajissa todella kannettiin lain kirjaimen noudattamisen painolastia oman arkisen elämän keskellä. Silti: 

"Tuoreessa leivässä tuoksui koko elämä."




🍬🍬🍬½