Katja Kallio: Yön kantaja
2017, s. 380


Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.

Irtolainen, naisen muottiin huonosti istuva, köyhä ja isättömänä kasvanut nuori nainen Amanda Fredrika Aaltonen ( s.1864 ) päättää jättää kaiken taakseen. Ranskalaisen Duplessisin mukana hän lentää kuumailmapallolla  Pariisiin.
Elämä Pariisissa ei kuitenkaan osoittaudu unelmaksi, vaikka sinne lentäminen oli sitä hetken:

Kun pallo kohosi ilmaan Amanda itki.
Jokainen joka huomasi heidät alkoi huutaa ja vilkuttaa heille.Kaikki tulivat heistä onnellisiksi ja halusivat tervehtiä heitä. Heitä rakastettiin ensisilmäykselä ja ehdoitta. Hän vilkutti jokaiselle ihmiselle takaisin kunnes ei enää erottanut heitä.

Pariisissa Amanda elelee toisten nurkissa ylimääräisenä vaivana ja joutuu lopulta palaamaan takaisin Suomeen Cèlinen ikkunan lasimurskaa sielussaan, ei enää ilmojen halki hulppeasti kuumailmapallolla vaan Hampurista laivalla kuten kuka tahansa muukin kuolevainen.

Turun lääninvankilan ja lääninsairaalan kautta Amanda passitetaan lopulta Seilin saarelle "houruinlaitokseen " v. 1891 diagnoosilla "kuukautishullu". Muuta paikkaa hänelle ei keksitä, ei muuta diagnoosiakaan.

Sitten kaikki ajatukset katoavat yhtäaikaa. Jäljelle jää pelkkiä riakaleita. Pitkät eristykset ja unettomuus ja kaikki ne lääkkeet. Sitten riekaleetkin katoavat. Hän istuu auringonpaisteessa elottomana kuin täytetty eläin, siniset lasinpalat silminä. 


Seilin saarella eletään muusta maailmasta irrallaan. Turku meren yllä häämöttävine valon kajastuksineen on lähellä, mutta silti tavoittamattomissa. Saarella on omat sääntönsä, hierarkiansa ja tapansa. Jokaisella työhön kykenevällä potilaalla on oma leiviskänsä, jota tehdä palkatta yhteiseksi hyväksi. Ja jos tottelee ja on kuten olla kuuluu, saa vapaakävelijän osan. Ja Amanda saa.

Amanda on fiksu nainen, hän osaa lukea ja kirjoittaa, paremmin kuin osa hoitajista. Hoitajat ovat eri puolilta Suomea tulleita kouluttamattomia naisia, mutta eivät potilaat sitä ajattele. Maalaisjärki on riittävää valuuttaa. Sen varassa eletään vuodesta toiseen. Arjen askareet toimitetaan ja elämä nivoutuu niiden lomaan.

Kukin potilas Seilin saarella kantaa omaa yötään. Sen kanssa on elettävä kuin mikä tahansa taudin. Joku on syntymästään säikky, joku työn ja elämän raskauttama, joku ei sopudu, jollakulla on epilepsia, ja joku on saarella siksi, että mitään muuta paikkaa hänelle ei ole keksitty.
Amanda elättelee sydämessään haavetta päästä pois, mutta hoitaja-Sofian pehmeässä valon läikässä Amanda taipuu siihen, että  Selin saarelta ei päästetä pois. Sinne ollaan tultu jäädäkseen. Seilin saari on elämäksi naamioitu säilö.

Seili yksin jatkaisi ikuista, loputonta olemistaan, seilaisi muuttumattominen maisemineen paikoilleen pysähtyneessä ajassa. He jatkaisivat loputtomia päiviään täällä, näillä teillä ja näissä rakennuksissa, uurastaisivat ja nukkuisivat näiden puiden alla ja näiden tähtien; nyt vain ainoina maailmassa. 

Minä pidin Katja Kallion tavasta kertoa todellisen ihmisen fiktiivistä  tarinaa. Hänen sanoilla piirtämä nsä Amanda on persoonallinen ihminen, ei kuka tahansa vaan herkkä ihminen, joka näki ja ymmärsi, pystyi unelmoimaan. Hän oli enemmän ja syvempi kuin levottomuutensa, kuin mitä päälle päin näytti.
Todellinen Amanda Aaltonen eleli Seilin saarella aikana, jolloin psykiatrinen hoito oli Suomessa vielä lapsen kengissään. Ei ollut tietoa eikä taitoa. Hänen elämänsä on hyvinkin voinut olla sellaista kuten Katja Kallio sen kuvaa.  Ja oli ilmapallolento totta tahi tarua, sen verran salaisuuksia sallittakoon jokaisen elämään.

Amanda oli ainoa, joka oli kuvitellut että pajukon ja kissankellojen valtaama autiotalo olisi muuttunut Isakssonin kanssa lehtimajaksi. Kuin jokin niin kaunis ja kiitollinen vaikkakin hatara olisi aina ollut tarkoituskin. Kuin tähtien olisi kuulunut näkyä katon läpi. 





Älä kerro kenellekään. Niin Amanda on tottunut sanomaan puhuessaan asioistaan. Älä kerro kenellekään. Mutta pitäiskö Julialle sanoa niin? Pitäisikö sen sijaan sanoa: Kerro kaikille.

Mitä piti kaikille kertoa?

Tähdet kitisevät katon läpi kuin jäästä kiikkerä ovi.
Että kauan sitten eräs ihminen rakasti minua jollakin tavoin. 


⭐⭐⭐⭐

* Tea 

Mila Teräs : Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä

Minä elän silmilläni, katselemalla.

Ei minulla ole muuta kotia kuin työni.

Olen pyydystänyt kuvia kuin hämärässä lepattavia yöperhosia. Olen etsinyt hetkiä, näennäisen merkityksettömiä, mutta sellaisia, joissa häivähtää laimentamaton elämä.


Värit marssivat mieleeni vuorotellen, vihreä, violetti, punainen. Värit hyräilevät, rukoilevat, runoilevat, itkevät,nauravat, ovat kylmiä, kuumia,makeita, suolaisia,sileitä ja karkeita. Jos löytäisin heti oikean, voisin kai laskea siveltimeni lopullisesti. 


Orimattilainen kirjailija Mila Teräs ( s.1975) häikäistyi Ateneumissa syksyllä 2012 kiertäessään Helene Schjerfbeckin 150-vuotis juhlanäyttelyssä. Näyttely jätti häneen jäljen. Tätä jälkeä oli sisäisesti pakko seurata, ottaa selvää miten ja miksi se tuli, ja ennen kaikkea: kuka ja mitä on tämä taiteilija, joka edelleen vaikuttaa näin syvästi?
Kirjailija tunsi tarvetta lähteä seuraamaan Schjerfbeckin jälkiä ulkomaita myöden. Hän lähti Pariisiin, Bretagneen, Cornwallin St Ivesiin ja Saltsjöbadeniin Ruotsiin ja näillä matkoillaan hän piirsi itselleen kuvaa Helene Schjerfbeckistä, sanoitti sitä, mitä hänestä lukuisista lähteistä löysi.
Näin syntyi Mila Teräksen toinen aikuisromaani Jäljet, 2017, s. 277

Lasten- ja nuortenkirjoillaan  esim. Telma-sarja)  tutuksi tullut Mila Teräs on silkkaa silkkiä ja samettia loihtiessaan lukijan eteen kuvaa aikamme rakastetuimmasta taiteilijasta. Hän maalaa sanoillaan, taitavasti sommitetuilla lauseillaan, jotka jo itsessään ovat kuin taideteos.


Taikuri on lyhdynsytyttäjä. Hän ripustaa kaupungin kaasulyhtyihin valot kuin yötaivaalta poimitut tähdet. Monena iltana olen imenyt näkyä itseeni, sitä, kuinka valot syttyvät yöhön pehmeänä nauhana. Katulyhtyjen hohde leviää notkeana iltaan ja maalaa uudestaan kadut ja rakennukset, koko Helsingin. Valo virtaa ikkunasta sisään, kurottuu hellästi ylleni, jättää hohteensa minuun ja lohduttaa niin kuin ajatus kukista nyt.


Mila Teräs avaa lukijalle Schjerfbeckin sielunmaisemaa ja hänen loputonta kipeää kaipuutaan saada vain maalata, maalata, maalata. Mutta taiteilijalla on paitsi palettinsa ja maalaustelineensä myös äiti, joka on kuin lukki. Jos yritän liikahtaa omaan suuntaani, hän rientää paketoimaan minut seittiinsä.
Ja on myös arki, se suuri lähes hallitsematon, jolle ei voi mitään, on ne naisen työt:

- Oletko unohtanut, että meillä on siivouspäivä?


Schjerfbeck yritti koko elämänsä sukkuloida arjen realiteettien ja vaatimusten sekä luomisvimman ristitulessa. Se oli kuin ratkaisematon yhtälö, joka ei antanut rauhaa vaan pakeni sitä mukaa, kun sitä yritti selättää. Mukana kulkivat myös lonkkavamma, taulunostajien odotukset, oma sisäinen kuohunta, suhde äitiin, ja  maailman meno ylipäänsä. Elettiin nälän ja sodan aikoja. Maailma nyrjähteli monin tavoin.






Helene Schjerfbeck maalasi ranskaksi.

Jäljet-kirjassa fakta ja fiktio paiskaavat kättä. Myös muistoilla on suuri rooli teoksen kehyksenä. Ruotsin Saltsjöbadenissa ikääntynyt taiteilija muistelee elämäänsä ja käy vuoropuhelua maalari-kirjailija Helena Westermarckin kanssa.


Mila Teräksen versio Schjerfbeckin elämästä on nautittavaa luettavaa, mutta sinällään mitään uutta hän ei sen kautta tarjoa. Lukiessani huomasin jopa häiriintyväni siitä, että mielessäni väijyi kaiken aikaa Rakel Liehun yhtälailla upea kirja Schjerfbeckistä,  Helene (2003). Rakenteeltaankin kirjat muistuttavat toisiaan. Kummassakin kirjassa on alussa sekä runo että repliikkisitaatti, ja kerronta etenee paikkakuntien ja vuosilukujen tahdittamana. Kerrontatapa on molemmissa lyyrisen kaunis, kuin siveltimen veto.

En halua että sisimpäni on kaikkien sormeiltavana...Kuin minut miniatyyrinä pantaisiin lautaselle ja haarukoitaisiin suupaloina! Tutkikoot taulujani. Sanon niissä kaiken. Kaiken mitä tiedän, ja enemmänkin. (Rakel Liehu, Helene)





Lukemaan kumartunut nainen,
vanhuuden kalpea äiti,
talven koskettama,
iho ohutta paperia,
ihminen,
joka istuu vierelläni silloin, kun kaikki on epävarmaa,
virvoittavat sanat kaikkein polttavimmassa hiljaisuudessa.
Häntä ei voi pelkistää.
Se, että maalaan äitiä, on kaikkein suurinta läheisyyttä.
( Mila Teräs, Jäljet)
                                                             




⭐⭐⭐⭐


* Tea

Gisellen kuolema - Siiri Enoranta

Gisellen kuolema - Siiri Enoranta
Ilmestynyt: 2011
Luettu: 6.huhtikuuta.2017
Sivuja: 151

⭐⭐

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: "Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan" 

"Me istuimme olohuoneessa jota äiti sanoi ruokasaliksi, oli sytytetty kynttilät jotka alakuloisina laskivat alleen, tunsin itseni typeräksi verkkareissani. Ingasta oli jäljellä joitakin tukahduttavia hajuvesikiehkuroita seisovassa ilmassa ja röykkiö tuliaisia keittiön pöydällä. Ingastako oli jälejllä tuo häkkieläimen katse Linnean silmissä. Linnean kasvot piilottelivat huolellisesti maalatun meikin takana, puuterikerroksen alla hän räpisteli."


Luin Enorannan Gisellen kuoleman kirjallisuuden pedagogiikan kurssille kirjaesittelyä varten. Rakastuin Enorannan kirjoitustyyliin ja tarinankerrontaan viime vuonna, kun luin joululahjaksi saamani Enorannan Surunhauras, lasinterävä, joten valitsin kirjalistalta ahmittavakseni lisää Enorantaa. 

Ahmittavuudessaan kirja oli heti pienoinen pettymys, sillä en meinannut aluksi löytää sitä kirjastosta Enorannan kirjojen kohdalta, kun luettavaksi etsimä kirjani oli niin pieni ja ohut. Luin kirjan muutamassa päivässä, mutta vain lyhyytensä ansiosta. Nautinnollisesti ahmittava kirja tämä ei minun kohdallani ollut.

Kirja kertoo säröisen ja kipuilevan perheen tarinaa, jossa menetetyt unelmat viiltävät perheen suhteisiin kirvelevän jäljen. Perheen lahjakas tyttö Linnea lähetetään seitsemänvuotiaana Tukholmaan balettikouluun isoveli Joelin jäädessä isänsä ja äitinsä kanssa elämään omaa elämäänsä Suomeen. Linnea vierailee kotonaan vain muutamia kertoja vuodessa, jolloin perheen äiti valmistelee kodin aina priimakuntoon menestyjää varten. Sitten Linnean polvi menee rikki ja hänen on palattava Suomeen sekä jätettävä unelma balettitanssijan urasta Ruotsiin.

Perheen on vaikeaa käsitellä asiaa ja kukaan ei tunnu saavan Linneaan enää yhteyttä. Linnean tapaturma on perheelle tabu, josta ei saa missään nimessä kysellä ja siitä ei keskustella. Kysellään vain että onhan kaikki hyvin ja viihdythän sinä taas kotona Suomessa? Kirjassa käsitellään vaikeita ja harvoin käsiteltyjä teemoja ja tarinan tapahtumat saavat lukijan pohtimaan niitä monesta näkökulmasta. Plussaa tarina saa siitä, että kirjan kertojana onkin veli Joel, jonka perspektiivistä avautuu isoista asioista vaienneen perheenjäsenten todelliset ajatukset.

Mutta niin kävi, että tähän Enorannan kirjaan petyin. Aloitin kirjan suurin odotuksin, mutta mielessäni vilkkui vain suuri kysymysmerkki kirjan loputtua. En oikein tiedä miksi se kietoi mieleni hämmennyksiin. Siksi tämän blogitekstinkin kirjoittaminen on venynyt näin pitkälle. Olen lukenut Gisellen kuoleman jälkeen jo toista kirjaa, mutten ole saanut itseäni istutetuksi blogitekstin ääreen pohtimaan kirjaa uudelleen. Vaikka kirjassa käsitellään tärkeitä teemoja mielestäni onnistuneestikin, niin tarina ei silti saanut minua missään kohtaa otteeseensa. 

Kirja taisi olla liian erilainen mitä odotin, sillä tarinan juonenkäänne tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Kirjoitustyyli oli kyllä samaa kaunista ja aistikasta Enorantaa. Kerronta on kaunista ja runollista, mutta pysyy asiassaan kiinni.

En silti sanoisi, että kirja on huono. Se on omalla tavallaan traagisen kaunis, mutta minuun se jätti vain pohdiskelevan ja hämmentyneen olon.

*Ida-Maria*

Tero Tähtinen:
Lohikäärmeen päivät, puoli vuotta Shanghaissa, 2014, s. 265.

” Istun Istanbulin Atatürk-lentokentän odotushuoneessa ja muistan pitkästä aikaa, miksi en ole koskaan pitänyt lentokentistä. Ne ovat paikkoja, joissa ihmiset ovat jo osittain ilmassa, leijuvat lähtöhuuman verran juurettomina, etsivät kotia jonka ovat juuri jättämässä. Niiden ilma on sakea liian monista lähdöistä, suureellisista eroista ja raskaista kotiinpaluista. "

" Lentokentät riippuvat maan ja taivaan välissä, jossakin enkelten maailman kynnyksellä, ja siksi kenelläkään ei ole aikaa ajatella yhtään viipyilevää ajatusta, jäädä tuijottelemaan taivaalla kaartelevaa tuulihaukkaa, istua kiireettä ylihintaisen teekupin takana, olla olematta muualla kuin tässä katetussa, kliinisessä ja muusta maailmasta vieraannutetussa epäpaikassa, jonka kaikuisan jylhyyden keskellä itsekin parhaillaan istun. ”

” Aasia: sinun tummasilmäiset kaunottaresi, sinun taivaisiin kurkottavat vuoresi, sinun päättymättömät tarinasi, sinun elävien ja kuolleiden äänekäs kirjosi, orkideantuoksuinen hiljaisuutesi ja kuolematon viisautesi… ja sinun temppelien viileä kultasi ja mätänevien koiranraatojen pistävä löyhkäsi. Sinun luoksesi minä taas kerran saavun kiitollisin, nöyrin ja odottavin mielin. Otatko minut jälleen vastaan kuin eksyneen pyhiinvaeltajan?”

Kun jo kirjan prologi maalaa eteeni tällaisia maisia ja mielikuvia, enkö tarttuisi kirjaan kiihkein käsin! Ja tartunhan minä, tartun totisesti.  Vuoronperään ahmin ja nautiskelen. Annan sivujen kääntyillä ja hyppään matkakumppaniksi minäkin. Annan itseni virrata Sanghain tungoksessa eteenpäin, tuntea kehossani tönäisyt ja tuuppimisen, ihmisten liikkeen ja levottomuuden. Aistin pehmeän sateen ja sumun kasvoillani, repun painon harteillani, ja katseeni hamuaa teehuonetta, sen hiljaista nurkkaa, jossa kaivaa pokkari esiin ja maistella savuista pilvisumuteetä.

Siinä missä minä kuljen mielikuvissani, Sanghain todellinen seikkailija on maailmanmatkaaja Tero Tähtinen (s. 1978), tamperelainen kirjailija, kriitikko ja kirjallisuuden jatko-opiskelija.
Tero Tähtinen sanoo haluavansa herätellä ihmisiä ajattelemaan ja kiinnostumaan ympärillä olevista asioista. Lohikäärmeen päivissä ihailenkin suuresti Tähtisen tapaa katsoa ja katsella, pysähdellä. Ihailen miten hän hiljaisuutta ja läsnäoloa arvostavana ihmisenä pystyy kuitenkin itseään kadottamatta asettumaan niin luonnikkaasti elämän kiihkeään virtaan Aasiassa. Hän lipuu joukon mukana, ja kun juna on ääriään myöden täynnä käytäviä myöden, hän hyppää omalle yläpetin paikalleen ja kaivaa repusta kirjan lukeakseen. Maailma pauhaa ympärillä, mutta lukija on samalla kertaa läsnä sekä toisaalla.

”Kun alkoi tulla kylmä, palasin kotiin ja keitin pannullisen teetä. Istuin työpöytäni ääressä tekemättä mitään. Hiljaisuus tekee maailmasta suuren.”

Tero Tähtinen on esseisti, joka upottaa kirjoihinsa matkakertomuksiaan ja pohdintojaan. Taitavasti hän yhdistelee erilaisia tyylilajeja. Erityisesti Lohikäärmeen päivät ovat tällainen tyylilajimix.  Asioiden ja ilmiöiden pohtimisen sekä faktatietojen lomaan hän on sirotellut lyriikkaa ja kauniisti kudottuja lauseita ja syviä ajatuksia.

 Tähtinen valottaa Kiinan historiaa, kieltä, kulttuuria, runoutta, kalligrafiaa, teen juomisen miltei harrasta nauttimista. Eikä lukijakaan välty keittämästä teetä. Se tuli todistetuksi, kun me lukupiirissä kirjan antia ruodimme. Yksi jos toinenkin oli siemaillut teetä lukemisensa lomassa… 
Ja toki minä keitin lukupiiriläisille pari pannua terveellistä hibiskus-teetä, joka oli paitsi maukasta myös kauniin väristä.


Lohikäärmeen päivien erityistä antia oli se, miten Tähtinen tutki ja suomensi mm. Tang-dynastian ( 600-700-luku) ajan merkittävää runoilijaa Wang Weitä. Wikipedia kertoo Wang Wein olleen aikansa valtiomies, ja paitsi että hän oli runoilija, hän oli myös maineikas maisemamaalari ja muusikko.
Oli kiinnostavaa lukea, miten kiinalaisessa runoudessa sisäisiä tuntoja kuvataan ulkoisen maiseman kautta.
 Runojen kääntämiseen tuo erityistä haastetta se, että Kiinan kielessä yhdellä merkillä voi olla lukuisia merkityksiä.

( Täällä Wang Wein runoutta   Vuorten sini- Wang Wein valitut runot, suom.Pertti Seppälä, 2015 )

” Todellista viisautta on kyky sietää kaikki se, mitä ei voi ymmärtää eikä selittää.”

Tähtinen kertoo mielensä toimivan kirjoilla ja kehonsa kasvisruualla ja teellä. Hänen sielunmaisemaansa ovat shanshuin maalaukset. Rinkka on hänen maailmansa taakka, reissumiehen ilo ja suru, mutta koskaan hän ei ole yksinäinen, sillä hän laskee ystävikseen jokaisen vastaan kävelevän hymyn.
”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiinnostaa kaikki pieni, huomaamaton ja vähäpätöinen.”

”Vanhankaupungin kadut alkavat vähitellen hiljentyä, ihmisten varjot kurottavat toisiaan kohti, on se hetki illasta. Me elämme kaikki eri elämiä mutta silti samaan suuntaan: kohti valoa, jota silmät eivät ymmärrä. Minun täytyy pian lähteä mutta sitä ennen istun tässä vielä yhden, lyhyen hetken. Kuu on kuin joku kantaisi sitä selässään. Missä olen luopunut kaikesta, siellä olen tullut kotiin. ”

⭐⭐⭐⭐⭐

¤ Tea ( suom. tee :)  ) 

Taru sormusten herrasta osa 2: Kaksi tornia - J.R.R.Tolkien

Taru sormusten herrasta osa 2: Kaksi tornia - J.R.R.Tolkien
Ilmestynyt: 1954 (Suomeksi 1974)
Luettu: 27.maaliskuuta.2017
Sivuja: 480 (omassa yhteisniteessäni 285)
⭐⭐⭐⭐⭐

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31: "Fantasiakirja"

"Mutta minä vaan tuumin että päästäänköhän me koskaan lauluihin ja tarinoihin. Me ollaan jo tarinassa, tottakai, mutta tarkoitan että paneeko joku sen sanoiksi ja kertoo takkavalkealla, käsitättehän, tai lukee isosta kirjasta missä on punaisia ja mustia kirjaimia, vuosia, vuosia myöhemmin. Ja sitten sanotaan: 'Miten olisi jos joku kertoisi Frodosta ja Sormuksesta!' Ja he sanovat: 'Hyvä, se onkin parhaita tarinoita mitä tiedän. Frodo oli hurjan rohkea, vai mitä isi?' 'Oli poikaseni, kuuluisin kaikista hobiteista ja se onkin aika paljon se!' ... "Mutta sinä jätit pois yhden päähenkilön. Samvais Sankarimielen. 'Isi, kerro enemmän Samista. Miksi siihen ei ole pantu enemmän hänen puheitaan? Niistä minä pidän, ne naurattaa. Eikä Frodo olisi päässyt koskaan kovinkaan pitkälle ilman Samia, eihän isi?' 'Frodo-herra', Sam sanoi, 'älkää laskeko leikkiä. Minä olin tosissani.' 'Niin olin minäkin', Frodo sanoi."

Olen kaksi kertaa aloittanut lukemaan Taru sormusten herrasta-yhteisnidettäni. Molemmilla kerroilla pääsin puoleen väliin, melkeinpä samaan kohtaan kuin aiemmin. Vaikka Tolkienin elämäntyö onkin fantasiakirjallisuutta parhaimmillaan, ollen koko fantasiakirjallisuuden juuret, niin yhteen pötköön luettuna se on tällekin korkean ja eeppisen fantasian ystävälle välillä raskasta luettavaa. Tarina on todella perusteellisesti tehty ja se näkyy mm. hahmojen keskusteluissa, joissa joskus käydään pitkästikin läpi Keski-Maan eri kolkkien tapahtumia ja historiaa. Se voi käydä puuduttavaksi, mutta tuo tarinaan niin paljon lisää. Tolkienin monipuolisuus, perinpohjaisuus ja syvällisys maailmaansa kohtaan tekee siitä unohtumattoman ja sitä kautta ehdottoman klassikon.

Aloitin luku-urakkani uudestaan viime vuonna ja ensimmäisen osan sain luettua toiseen kertaan viime marraskuussa. Jatkoin nyt samaa strategiaani kuin mitä käytin marraskuussa, eli kuuntelen tarinaa äänikirjana koulumatkoilla, koiralenkeillä, iltateen äärellä ja ennen nukkumaan menoa, mutta halutessani luen myös itse omasta niteestäni. Äänikirjan lukijana on Heikki Määttänen, tohtori Sykerönäkin tunnettu ääni, joka sopii tarinaan täydellisesti. Äänikirja-muotona tarina tosin kestää todella monia tunteja, mutta on sen kaiken ajan arvoinen. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos mahtipontinen tarina luettuna ei tunnu nappaavan, Määttänen saa lauseet kauniilla tavalla eloon!

Tarun kolme osaa eivät itsessään ole kolme eri kirjaa, vaan Tolkien on erotellut tarinaansa kolmeen osaan. Kaikki osat jatkuvat suoraan siitä mihin edellinen jäi ja kertovat tarinaa auki hartaasti ja nautiskellen. Toisessa osassa on enemmän toimintaa ja juoni etenee mielestäni nopeammin kuin ensimmäisessä osassa, Sormuksen ritareissa. Hahmoja tulee lisää ja ne ovat monipuolisia ja hyvin suunniteltuja.

Mutta vaikka perusteellinen ja mahtava tarina olisikin joskus hieman tuhtia luettavaa, niin en voi antaa tälle mestariteokselle yhtään vähempää kuin täydet viisi tähteä. Sen tarinankerronta on aivan omaa luokkaansa. Se on kauniin kuvailevaa ja juuri sellaisella tavalla kerrottu, jolla näin suuri ja upea tarina pitääkin kertoa; hitaasti, pitäen kauniisti ja pienellä lämmöllä yllä pulppuavaa juonta ja sankarillisten hahmojen ajatuksia. Taru sormusten herrasta loi fantasiakirjallisuudelle uskomattoman perinnön ja on hauskaa ajatella, että suomen kieli antoi Tolkienille maailmansa luomiseen inspiraatiota. Kirjoista todella huomaa, että Tolkienin luoma maailma oli hänen elämäntyönsä. Minulle nämä on must-lukemisia ja nautin jokaisesta lauseesta!

Keski-Maan karttaa

"Kenties tanssivat varjot peittivät heidän silmänsä, mutta varmaa on että kukin tovereista oli näkevinään miten oksat kääntyilivät sinne tänne kuin ulottuakseen liekkien ylle ja yläoksat taipuivat alas; ruskeat lehdet sojottivat nyt jäykkinä ja hankasivat toisiaan, kuin kylmät halkeilleet kädet olisivat lämmitelleet."


*Ida-Maria*