Ilmestynyt: 2011 (Suomeksi 2012)
Luettu: 27.huhtikuuta.2017
Sivuja: 346
⭐⭐
Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22: "Kuvitettu kirja"
"Tällä tavalla painajaisille altis, aaveita pelkäävä, pimeänarka ja omituisille otuksille kaikin puolin tunneherkkä ihminen ylipuhuu itsensä käymään vielä kerran rauniotalossa, jossa melkein satavarmasti kummittelee ja jossa toistakymmentä lasta kerran kohtasi ennenaikaisen loppunsa."
Nappasin tämän kirjan mukaani hetken mielijohteesta Prisman pokkarihyllyltä, kun pääsiäislomalukemiseni oli käymässä vähiin. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli kiinnostanut minua jo pitkän aikaa, sillä sitä oli kehuttu hyväksi ja erilaiseksi fantasiatarinaksi. Kirja oli aina tarkastaessani lähikirjastostani lainassa, joten päätin ostaa kirjan alle kympillä omistukseeni. Olisi varmaankin kannattanut vain odottaa sitä kirjastosta vapautuvaa kappaletta, sillä tämä kirja oli pettymys.
Tarina alkaa todella mielenkiintoisesti: päähenkilö Jacob pitää huolta dementoituneesta isoisästään, joka on kertonut lapsenlapselleen uskomattomia tarinoita Walesin pienellä saarella sijaitsevasta lastenkodista, jossa isoisä aikanaan kasvoi ja eli. Joskus isoisän tarinat menevät sepityksenkin puolelle, sillä hän kertoi orpokodissa asuneen mitä kummallisempiakin lapsia. Tarinoihin liittyi myös paljon vanhoja, kummallisia valokuvia, joita löytyy myös kirjan sivuilta:
Kirjan alussa isoisä kuolee yllättäen kummallisella tavalla ja Jacob ehtii paikalle juuri nähdäkseen hirviön katoavan varjoihin. Poliisit ja Jacobin vanhemmat eivät kuitenkaan usko Jacobin tarinaa tuosta yöstä ja lopulta terapeutti saa Jacobin uskomaan, että isoisän villit tarinat ja surunsekainen järkytys isoisän kuolemasta loivat Jacobin mieleen kuvan hirviöstä. Vanhoja isoisän tarinoiden valokuvia selaillessaan Jacob lopulta päättää lähteä itse tuolle kaukaiselle Walesin saarelle lintubongari-isänsä kanssa saamaan vastauksia isoisän nuoruudesta ja merkityksen tarinoille.
Saarella Jacob löytää orpokodin rauniot ja saarelaisia haastattelemalla Jacob saa pettymyksekseen kuulla, etteivät saarelaiset ole kuullekkaan Jacobin isoisästä. Saarelaisten mukaan rauniotalo tuhoutui toisen maailmansodan pommituksessa, eikä kukaan jäänyt eloon. Mutta jotenkin Jacobista silti tuntuu, että lapset olisivat jollakin kummallisella tavalla yhä elossa ja päätyy salaisen aikatunnelin läpi kohtaamaan oprokodin aikaisemmassa loistossaan.
Tarina siis alkaa todella herkullisesti ja salaperäisesti. Kirjaan liitetyt oikeat vintage-kuvat luovat mystisen ja aavemaisen tunnelman kummallisen lastenkodin asukkaista. Odotin juonenkäännettä orpokodin lapsista innokkaasti, mutta mielestäni tässä kohtaa kirjan alkupuolella rakennettu jännitys lopahti. Omaan makuuni tiettyjä valintoja juonen kannalta tehtiin liian helposti ja tylsästi, eikä kaikkea haluamaani selitetty tarpeeksi. Kirjassa alkoi olla liian paljon laihasti rakennettua jatkoa tarinalle ja kirjan loppupuolen lukeminen tuntui jo pakkopullalta.
Olisin halunnut, että kirja olisi keskittynyt paljon enemmän näihin erilaisiin eriskummallisiin lapsiin ja heidän tarinoihinsa, eikä pelkästään ontuvaan pelastusseikkailuun. Kirjalla oli hyvät lähtökohdat mahtavalle tarinalle, mutta mielestäni kirja menetti hienon mahdollisuuden. Kirja olisi toiminut mahtavasti itsenäisenä pitempänä kirjana, mutta kirjailija on selvästi halunnut maailmansa ympärille trilogian. Kirja jäi tarinaltaan selvästi kesken ja lukijan on tartuttava seuraavaan osaan saadakseen tietää tarinan jatkosta.
Kirjan tarina on silti vetävä ja monipuolinen. Toivottavasti se on kokonaisuudessaan trilogiana parempi kuin yksittäisenä laihana avausosana. Olisi mielenkiintoista saada tietää minne tarina lopulta vie eriskummalliset lapset, mutta en aio tarttua jatko-osaan ainakaan vähään aikaan.
*Ida-Maria*
