Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet, matkoja aikaan ja taiteeseen

Tea: 

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet, matkoja aikaan ja taiteeseen,
2011, s.176

Siksi emme saa halveksia aistejamme. Ne voivat toimia paratiisin portteina. 

Maaliskuussa 2016 istuin junassa matkalla Jyväskylään tyttäreni luokse. Nuokuin penkilläni Ann Voskampin Tuhat lahjaa sylissäni ja katselin ikkunasta lumisten maisemien juoksua. Sattumalta kuulin, kun edessäni istuva nainen kertoi puhelimeen menevänsä huomenissa Jyväskylän Paviljonkiin kirjamessuille. KIRJAMESSUILLE! Höristin korviani. En tiennyt sellaisia sinä viikonloppuna Jyväskylässä olevan. Laitoin heti Ida-Marialle tekstarin, että mennäänkö messuille…
Ja me menimme. Sieltä mukaani tarttui mm. Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet. Se uinui divaripöydässä paksumpiensa puristuksissa ja kun sitä lehteilin, myyjä sanoi, että se olisi kaunis kirja. Sen parempaa myyntipuhetta en tarvinnut...

Kadonneet askeleet koostuu esseetyyppisistä pohdinnoista. Ne ovat syväkairauksia niin taiteeseen, maisemaan kuin aikaankin. Kirjansa ensiriveillä Hannu-Pekka Björkman tunnustaa:  "jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda."
On siis jotain enemmän. Eikä vain jossain tuolla tai tuonpuoleisessa vaan myös täällä ja tässä. On tämä hetki ja sen kauneus. On muistot, jotka ankkuroivat meidät omiin vesiimme. On taide ja kulttuuri kaikkinensa. 

Kadonneita askelia lukiessa nousi vahvana taju siitä miten kiire ja läsnäolon puute piinaa nykyihmistä kuin rutto. - Entä jos viedään pois ihmiskunnan ja ihmisen sisäinen kartta, muisti? kysyy Björkman,  -jos se viedään, riistettäisiin harvat muut hyveet joihin mm. empatia ja hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus kuuluvat.

Tänä älykännyköiden ja pienten ja suurten neliskanttisten ruutujen hypnoottisen tuijottamisen aikakautena ihminen on vaarassa menettää intuitiotaan, herkkyyttään ja kykyänsä nähdä. Asioiden vivahteet ja yksityiskohdat ovat vaarassa sulaa pois. On metsä, mutta ei puita. Ja vain siksi, että ihminen ei malta pysähtyä, eikä katsomiseltaankaan nähdä. 

Ja vielä: 

Björkman sanoo, että aikaamme leimaa viides kuoleman synti – loputon ahneus, joka ei näytä aiheuttavan katumusta eikä omantunnon tuskia. Ei osata eikä halua erottaa taidetta ja viihdettä toisistaan.  Ei muisteta, että taide on myös hengellisen transformaation väline, läpinäkyvin säikein punottu side ihmisen ja Jumalan välillä.

Hannu-Pekka Björkman katsoo ja näkee. Hän katsoo pohjaan saakka ja tarkentaa kirjassaan jopa niin syvästi, että omia silmiäni alkaa lähes särkeä. Björkman kattaa ehkä liiankin runsaan taidepöydän. Etenkin osiossa Maalaus hän tuo saksalaisen renessanssimaalari Mathias Grünewaldin Issenheimin luostarikirkkoon maalaaman moniosaisen siipialttarin lukijan eteen sellaisella volyymilla ja ymmärryksellä, että vastaanottokykyni alkaa nikotella. Alan kaivata tyhjää kohtaa jossa levätä.





Sinänsä upeiden ja puhuttelevien alttaritaulujen ja sanojen paljouden mentyä, löytyy loppukirjasta hiljaisuus ja pysähtyneet, lähes pyhät mielen kuvat.  Yksityiskohtia ja katseelle tarjoiltuja huomaamisen kohtia ei ole enää liiaksi asti. 
Luen levosta käsin Björkmanin pohdintaa mustavalkoisesta lyhytelokuvasta Khaneh siah ast, " Talo on musta”. Se kuvattiin 1962 pohjois-iranilaisessa leprasiirtolassa. Björkman sanoo, että tämä elokuva on kuin rukous. Kaikesta rujoudesta ja kärsimyksestä huolimatta hän kokee elokuvan ylistyslauluna elämälle. Niin suuri voima on vastakohtaisuuksien yhteensulautumisella, kauneudella ja rumuudella, kärsimyksellä ja toivolla. Että kurjinkin ihmiselämä on pyhä!

Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme.
Oi kyllä! Mieleeni muistuu taidenäyttely, johon menimme yläasteikäisinä koulun toimesta. Asenteemme ei ollut paras mahdollinen: kunhan juoksemme näyttelyn läpi, ajattelimme. Mutta näyttely yllätti! Ainakin minut. En muista kenen maalaamaa taulu se oli, mutta minut se naulasi lattiaan kiinni. Taulussa oli kuvattuna jyrkkä tumma kallion seinä sekä valkea jäätikkö, jolla seisoi ruskea ajokoira. En tiedä mihin kohtaan taulun tunnelma minussa osui ja miksi, mutta en saanut silmiäni taulusta irti. Hämmennyin itsekin miten valtava kokemus taulun näkeminen oli. 

Toisen tällaisen hypnoottisen hetken koin, kun vein kirjoittajaryhmäni taiteilija Arja-Riitta Ihalaisen näyttelyyn Poriin. Tarkoituksena oli, että kirjoittaisimme tajunnanvirran omaisesti valitsemamme taulun äärellä. Kun näin katosta alas lattiaan lasketun hennon vihertävän kangasrullan jolle oli maalattu nuoren tytön hahmoja sikiöasentoon ja suppuun, liikutuin sydänjuuriani myöden. Tytön hahmot huusivat minulle, ja minun oli pakko tulla toistamiseen kirjoittamaan niiden äärelle saadakseni kaikki itsestäni nousseet sanat ylös. Kyllä, taiteen tehtävänä on totisesti kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa kantamaan ristejämme. 

Haaveilemme muuttavamme Atlantin rannalle tai Toscanan aurinkoon, mutta todennäköisimmin päädymme sen riihen nurkalle, josta olemme lähtöisin. Koska sen harmaat lahonneet laudat ja tuulessa kahiseva heinä ovat rakkaammat. Koska ne kertovat, keitä me olemme ja koska niiden äärellä tulimme ja tulemme itseksemme. Koska ne kantavat muistoa viattomuudesta, joka ulottuu aikojen taakse.

Kadonneiden askelien loppuosaa hengittelin hitaasti. Antti Hyryn novellien maalaamat tuokiokuvat jäivät läikkymään mieleen. Että hetken voi pysäyttää niin, nostaa kämmenelle ja vain katsoa, tuntea, aistia… niin kuin se tapahtuisi minulle, olisi osa minun muistoani.

Nostaessani katseeni Kadonneista askelista, tunnistin myös itsessäni hitauden ja hiljaisuuden kaipuun. Tarvitsen väljää tilaa ja pakottomuutta. Sitä että mikään ei liikaa rynnistä ja ryntäile. 

Lisää Hannu-Pekka Björkmania, kaipaa sieluni ja ostan saman tien huutonetistä Valkoista valoa, kuiskauksia ( 2012 ). Pilkkahintaan, enkä tiedä ollako niin halvasta hinnasta ilahtunut vai hämillään. Björmanin Välähdyksiä peilissä, kirjoituksia (2014) en nettikirpparilta löydä...

Aamu. Herään lasten ääniin. Kauniisiin, kuin satojen lasihelmien helinään. Huhtikuun kuulas valo huoneessa. Aukio ikkunan ulkopuolella on täynnä elämää. Naurua, huutoja, kaikuja. Puitten varjoja ja aurinkoa. Olen onnellinen. Jostain kaukaa, erotan askeleet, jo kadonneet. Nukahdan ajan syliin.

🍬🍬🍬🍬 

Tea 

Tea: 

                             Lotta Lundberg: Klovnin kyyneleet,
                             2008, s. 505

Ruotsalaisen Lotta Lundbergin Klovnin kyyneleet on minulle vuosien takainen kirpparilöytö. Ostin kirjan takakannen perusteella ja tarkoituksenani oli lukea tarina heti sopivan hetken tullen. Sopiva hetki jäi unholaan ja vaikka olen konmarittanut kirjahyllyni useampaan kertaan,on Klovnin kyyneleet onneksi saanut lunastaa paikkansa hyllyssäni. Vasta nyt, kun viikoittaiset kirjastoreissut eivät ole mahdollisia, tiedostan kuinka paljon kirjahyllyssäni uinuu unohtunutta. Koitti Klovnin kyyneleiden aika. 

- Kun on viettänyt koko elämänsä syrjäytyneenä ja kiusattuna, ei kykene tekemään kovin paljon hyvää eikä kestävää.
Juuri sitä sinä kuitenkin nyt teet, Ka ajatteli. Hyvää ja kestävää. 

Eletään 1930-lukua New Yorkissa. Luna Parkin huvipuiston mainokset Coney Islandilla lupaavat yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Suurena vetonaulana ovat keskosnäyttely sekä maailman pienimmät ihmiset, joihin Glauer ja Ka kuuluvat. Siniset, keltaiset, punaiset lyhdyt heiluvat puiden oksilla, posetiivit jauhavat tehtyä riemua, paahdettujen mantelien tuoksu kiemurtelee kassajonojen tuntumassa. Ihmiset tulevat sankoin joukoin katsomaan ja hämmästymään, katsomaan ja pyörittämään silmiään, nauramaan, ilkkumaan, päivittelemään.
Luna parkissa ihmiset eivät vain huvittele. He tarvitsivat hämmästyksensä. Katsoessaan outoon ja vieraaseen he tarvitsivat tunteen siitä, että eivät ole kuin nuo, että ovat toisenlaisia, eivätkä vain toisenlaisia vaan jotakin enemmän, ylempänä, parempaa, niitä jotka nauravat eivätkä niitä joille nauretaan. Ja he ovat valmiita maksamaan siitä.

Glauer elää ihmisten katseista ja naurusta, ivasta. Se tuo hänelle leivän ja paikan maailmassa. Hän on sopeutunut ja alistunut, koska ei muuta voi, koska ei muuta osaa, koska hän ei tiedä muunlaisesta. Sen hintana on ihmisarvo, mutta se on käypää valuuttaa silloin, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Ja sitä paitsi- Glauer pitää aina huolen siitä, että hänen kenkänsä ovat puhtaat, kalvosinnapit kiiltävät ja että hänellä aina ja joka paikassa on mukanaan kynä ja paperia. Riittäisikö se elämäksi...

Mutta Ka! Ka kärsii ja pelkää ja inhoaa. Hän pelkää tohtori Couneyn käsiä, jatkuvia tutkimuksia, suurennuslasin alla oloa. Tohtorin mielestä Ka on suurenmoinen tutkimusten kohde, sensaatio, jolla nostattaa maine ja ansaita kunniaa, viedä lääketiedettä eteenpäin. 

Ka kadehti yhteenkuuluvuutta, arveli että se johtui yhteisistä muistoista. Heillä oli yhteisiä muistoja, jotka olivat liian henkilökohtaisia ja mullistavia ventovieraille paljastettaviksi. Heillä oli muistoja joita piti suojella sellaisilta, jotka voisivat tärvellä ne, koska eivät ymmärtäneet niitä. Mutta muistot eivät merkitse kaikille samaa. Sen hän oli karvaasti kokenut. Nellylle muistot olivat jäälauttoja kylmällä merellä.

Glauer on jo pitkään haaveillut päästä pois amerikkalaisten typerästä tuijotuksesta, jonnekin jossa olla vapaa. Maailma ei voi olla vain tällainen. Jossain täytyy olla sivistynyt inhimillinen paikka, Euroopassa kenties, jossa ihmiset tajuavat, että pienikokoisuus ei tarkoita pieniä aivoja tai olematonta tunne-elämää. Glauer hauduttelee unelmaansa kuin parahinta teetä, pitkään ja antaumuksella. Hän aikoo päästä kotikonnuilleen Saksaan ja Itävaltaan ja perustaa sinne laadukkaan varieteeryhmän toisten kääpiöiden kanssa. Saksassa varmasti olisi sivistystä ja hienotunteisuutta aivan toisella tavalla kuin pinnallisessa Amerikassa. 

- Täysikasvuiset eivät ajattele. Siksi minusta tuli kääpiö. 

Unelmat kompassinaan Glauer lähtee ja saa mukaansa Kan. He matkaavat höyryllä yli Atlantin, Berliiniin, saavat asuttavakseen vetoisan asuntolahuoneen, jossa illat ovat hiilenmustia ja sähkö pätkii siinä missä toivokin. Saksa ei ole enää entisensä. Ihmiset siellä ovat samanlaisia kuin ihmiset missä tahansa muuallakin. Glauerin unelma ei ole enää unelma. Se on suoritus. Jaksaakseen hän kaipaa lämmikettä yhä enemmän ja enemmän.
Kadut täyttyvät ruskeapaitaisista, jotka vannovat ihailemansa Hitlerin nimeen. Erilaisuudella ja poikkeavuudelle ei ole tilaa eikä sijaa. On pakko taas lähteä, etsiä uusi paikka. 

Entä kukkakaupan Nelly, pikkuruinen mulattityttö, joka työpäivänsä pääteeksi kiehauttaa ruusuille vettä ja leikkelee ahavoitunein sormin kukkien varsista pieniä paloja. Nelly, joka on kuin he. Entä hänen unelmansa?

Ihmisarvossa on kai aina kyse valinnoista.Vai? Että saa kantaa valintansa loppuun asti itseään kunnioittaen...

Seuraava määränpää on avarakatseinen Ruotsi. Sinne, pitkään taas hauduteltuaan, Glauer kumppaneineen lähtee, Gröna Lundiin, vihreään keitaaseen. Sinne heille on luvattu taivas, rakennettu ihan oma pikkuruinen pienoiskaupunki Liliputia rautatieasemineen ja teattereineen. Liliputiassa he saavat olla ikään kuin vapaita mutta akvaariossa ruotsalaisten katseiden alla. Maksua vastaan ihmiset saavat ihmetellä miten "söpöt pienet kääpiöt" elävät. Titta! Titta! TITTA!
" Katso! Kuvittele että ne osaavat lukea! Miksi hän näyttää niin vihaiselta, onkohan kirja ikävä? Eikö häntä voi pyytää näyttämään, mikä kirja se on? "

Lasillisten äärellä Glauer pohtii ihmistä ja maailmaa. Hän oli kuvitellut ruotsalaisten olevan toisenlaisia kuin amerikkalaiset tai saksalaiset. Hän oli luullut, että jotkut täysikasvuiset kansat olisivat muita jalompia.
Me paljastamme maailman, me riisumme sen alastomaksi pelkästään olemalla olemassa, Glauer ajatteli. 

 Glauer haaveilee näytelmän kirjoittamisesta. Hän haaveilee, että kynänsä kautta heillä olisi sittenkin mahdollisuus. Että jotakin muuttuisi, maailmassa ja ihmisessä. Että saisi lipun tulevaisuuteen. Että ei tarvitsisi olla se, jota ei koskaan ole suudeltu. 

 "Älä anna itsellesi tapahtua mitään vastoin tahtoasi, Nelly.

 Muista: yksinäisyydessä kukaan ei ole kurja. Katseet sen tekevät, Nelly, aina vain katseet. "  

Klovnin kyyneleet- teoksen tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että siinä on todellisuuspohjaa. Kirjailija Lotta Lundberg (s.1961) ryhtyi kirjailijaksi ystävystyttyään Uppsalassa vanhaan saksalaiseen sirkuskääpiöön. Lundberg teki kuin tarinan Glauer, hän haudutteli ja kypsytteli pitkään, sillä Klovnin kyyneleiden saattaminen romaanin muotoon kesti miltei neljännesvuosisadan.
Kirja on rakennettu sekä historiallisen että psykologisen romaanin keinoin ja minua viehätti tarinaan ujutettu eettinen pohdinta.
 Klovnin kyyneleet teoksen suomennettuna nimenä ei ole onnistunut sillä itku on jäänyt jo kauan sitten alistumisen alle. Iholla on häpeä ja ihmisten katseet. 
Teoksen ruotsin kielinen nimi Skymda, kom och se viittaa paremminkin kirjan teemaan.
Klovnin kyyneleet piti otteessaan muhkeat 500 sivua joskin tiivistämisen varaa olisi ollut. Lukiessa minulle ei tullut olo, että olen aitiopaikalla tirkistelemässä. Enemmänkin luin kirjaa päähenkilöidensä yksinäisyyden, osattomuuden , vaillejäämisten ja kaipuun tematiikan kautta.
Mietin voiko tällaisella tarinalla sodan kynnyksellä olla onnellista loppua, ja mikä olisi onnellinen loppu... ihmisten suvaitsevaisuus? 

🍬🍬🍬 ½

Ajatuksiamme lukuvuodesta 2018

          

Tea:

Minulle alkanut vuosi on hyvin poikkeuksellinen ja erityinen. Terveyssyistä olen pois työelämästä sitruunaperhosten tuloon saakka enkä pääse viikoittain kirjastoon kuten tapanani on ollut. Aikaa lukemiseen siis on ja tuntuukin kutkuttavalta ajatella tätä levon ja lukemisen talvena.

Se, että en pääse kirjaston uutuuskirjahyllyille niin usein kuin ennen vaikuttaa lukemiseeni jossain määrin. Koen sen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin menetyksenä. Kaikkea hyvääkään uutta ei tarvitse lukea juuri tällä hetkellä ja voin hyvillä mielin alkaa kaivella kirjahyllyni sisältöä. Miten paljon siellä onkaan niitä sitten- joskus- kirjoja! Jotkut niteet ovat odottaneet jo vuosia…

Joissakin lukublogeissa on ainakin parin vuoden ajan ollut extrahaasteena ns. Hyllynlämmittäjä- haaste. Termi lanseerattiin tarkoittamaan niitä lukemattomia kirjoja, jotka vain lämpimikseen nuokkuvat omassa kirjahyllyssä; niitä joihin on ollut tarkoitus tarttua kun sopiva aika on. Ja niinhän se tuppaa olemaan, että kun sopivaa aikaa liiaksi etsii, se karkaa käsistä.

Päätimme Ida-Marian kanssa ottaa Hyllynlämmittäjä- haasteen vastaan ja pitkin tätä vuotta koluta kirjahyllyjemme uumenia. Minulla se tarkoittaa paitsi kaunokirjallisuutta, myös runoja, ammattiin ja kirjoittamiseen liittyvää kirjallisuutta, hengellistä hyvää, hyvinvointiin ja hidastamiseen liittyviä kirjoja, taidetta, elämäkertoja.

Helmet – lukuhaasteessa olemme mukana myös tänä vuonna. Kovin ryppyotsaisesti emme siinä tänä(kään) vuonna ole vaan mieluummin valitsemme luettavamme mutu- tuntumalla ilman suuria täytymisiä. Silti pieni haaste tuo mukavaa buustia lukemiselle. 

Vuonna 2018....

    1. Mitä kirjoja odotat?

- Rakel Liehu: Valaanluiset koskettimet.
Kirjan piti ilmestyä v. 2015 ja se on ollut minulla kirjaston varauksena ainakin kaksi vuotta. Kirjan arvioitu ilmestymisaika on 15.1. 2018.
- Aulikki Oksanen: Helise, taivas! valitut runot 1964-2014.
Tämän kirjan minulle vinkkasi toinen tyttäristäni ja laitoinkin sen heti Adlibrikseen varaukseen, mutta se oli tilapäisesti loppu. Hyvää odotellessa!
- Astrid Lindgren, Sara Schward: Kätken kirjeesi patjani alle, 2017.
Näiden kirjeiden suomennusta olen odottanut siitä saakka, kun haltioituneena luin kirjeistä Jens Andersenin toimittamasta elämäkertakirjasta Astrid Lindgren Tämä päivä yksi elämä.  Kätken kirjeesi patjani alle- teos tuo esiin Astrid Lindgrenin ja silloin 13- vuotiaan kasvukivuissaan eläneen Sara Schwardin kirjeenvaihdon. Kirjeenvaihto alkoi Saran kirjoittamana ihailijapostina ja jatkui elämän tuntojen jakamisena Lindgrenin kuolemaan saakka.

-     -  Jon Kabat- Zinn: Mindfulness, tietoisen läsnäolon perusteet, 2017.
Hidastamisen aiheeseen en kyllästy joten odotan innolla tätä lääkäri-tutkijan päivitettyä opusta tärkeästä aiheesta.

      

2. Keiltä kirjailijoilta toivoisit uutta kirjaa?

- Joel Haahtelalta lukisin kaikki sanat, jotka hän koskaan kynästään keksii synnyttää...
Ja aina ilahdun mm. Olli Jalosen, Riikka Pulkkisen, Anja Snellmanin, Siri Hustvedtin uutuuksista, mutta nyt erityisesti odottaisin kirjoittajaohjaaja Heli Hulmilta uutta kirjaa. Hänen aiemmat teoksensa Saattaen vaihdettava sekä Kuoleman horisontti ja kirjoitus ovat jo hiirenkorvilla.
Ja porilaisen runoilijan Pauli Karmalan teksteistä ilahtuisin myös, ja dekkarien saralta Antti Tuomaiseilta.

3. Mitä odotat omalta lukemiseltasi?

Tänä vuonna odotan erityisesti sitä, kun päätimme Ida-Marian kanssa pitää pari yhteistä ja ennalta sovittua lukulauantaita kumpikin tahoillamme. Toisena lauantaina luemme kumpainenkin saman kirjan ja bloggaamme siitä tuntojamme ja ajatuksiamme, ja toinen lukulauantai olisi lukumaraton- tyyppinen, jossa sovitaan tietty lukutuntimäärä ja kumpainenkin valitsee siihen luettavat itse.

Odotan myös sitä, että nyt kun on aikaa lukea, voisin laajentaa lukemistani enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, jopa fantasiaan, sillä Kyllä: minä en ole lukenut kuin 1,5 Potteria!!!! Tosin Cornelia Funken Mustesydän- trilogia oli ja on minulle se, jonka ohi ei taida mikään fantasiakirjallisuus yltää…

Ida-Maria:

Vuonna 2018 haluan keskittyä erityisesti siihen genreen, joka on eniten sydäntäni lähellä: fantasiaan. Vuonna 2017 yritin lukea paljon yksittäisiä nykyajan kirjoja, joista osasta pidinkin, mutta uskon että juuri sen takia viime lukuvuoteni tuntuu vähemmän tyydyttävältä verrattuna edellisiin lukuvuosiini. Olen silti iloinen, että luin viime vuonna paljon ja enemmän oman mukavuusalueeni ulkopuolelta.

Viimeisten neljän-viiden vuoden aikana olenkin löytänyt valtavan määrän mahtavan kuuloisia fantasiasarjoja, joihin haluaisin päästä käsiksi mahdollisimman pian. Suurimman osan näistä löydän booktubesta, pienemmän osan Goodreadsista ja kirjablogeista. "Putsasin" äskettäin Goodreads-tilini haluan lukea-hyllyä kirjoista, joihin en enää tunne vetoa ja listani on edelleen yli 250 kirjan pituinen... 

Lisäksi hyllystäni löytyy useita trilogioita, joiden ensimmäisiä osia olen rakastanut, mutta niiden viimeisten osien hankkiminen ja lukeminen on jäänyt vain korvan taakse. Tänä vuonna haluan keskittyä lukemaan enemmän oman kirjahyllyni sisältöä ja jatkaa niitä fantasiasarjoja, joiden ensimmäisistä osista nautin. Tässä muutama sarja, mitkä haluaisin lukea tänä vuonna kokonaisuudessaan:

Brandon Sandersonin Mistborn (suomeksi Usvasyntyinen) -trilogia, jonka ensimmäinen osa The Final Empire on yksi viime vuonna lukemieni lempikirja. Olen nyt hankkinut viimeisenkin osan ja jatkan seuraavaksi trilogiaa kirjoilla The Well of Ascension ja The Hero of Ages. Kirjassa on yksi kekseliäimmistä järjestelmistä taian käyttämiselle, joka tekee tarinasta toiminnantäyteisen ja juonellisesti hengästyttävän. Kirjasarjaa on ruvettu vihdoin myös suomentamaan, ensimmäinen osa Viimeinen valtakunta löytyy jo kirjakaupoista ja Ylenemisen kaivo ilmestyy tämän vuoden huhtikuussa. Myös viimeisen osan, Ajan sankarin, on arvioitu ilmestymään tämän vuoden aikana.

Joe Abercrombien The First Law (suomennoksessa Ensimmäinen laki)-trilogia, jonka ensimmäisen osan The Blade Itself luin vuonna 2015. Kirjan hahmot olivat mielestäni tarinan paras osa. Olen huomannut, että nautin eniten hahmoista, jotka ovat luonteeltaan hyvän ja pahan "harmaalla alueella", eli hahmoilla on vikoja eivätkä he ole välttämättä sellaisia, joihin haluaisi samaistua. Heistä ei tiedä, ovatko he lopulta hyvien vai pahojen puolella, mutta heillä kaikilla on omat motiivinsa teoilleen. Lisäksi hahmojen kasvu ja kehitys tarinan aikana on mielestäni parasta, mitä kirjoista voi saada. 

Tämä fantasiasarja on täynnä murhanhimoisia salaliittoja ja motiivien selvittelyä. "Sankarin ja vihollisen raja on tarpeeksi terävä vuodattamaan verta". Tämän trilogian viimeiset lukemattomat osat ovat Before They Are Hanged ja Last Argument of Kings. Suomeksi on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Ase Itse ja Ennen Hirttämistä.

Victoria Schwabin uusin kirjapari The Monsters of Verity, johon kuuluvat This Savage Song sekä Our Dark Duet. Tässä kirjasarjassa ihmisten ilkeät ja pahat teot luovat maailmaan eläviä hirviöitä. Verityn kaupunki on jakautunut kahtia, jossa asuva Kate haluaisi olla säälimättömän isänsä kaltainen. Katen isä antaa hirviöiden vaeltaa kaupungissa vapaana, ja pyytää rahaa ihmisiltä heidän suojelemisestaan. Toisessa osassa kaupunkia asuu August, joka haluaisi olla hyväsydäminen ja avulias ihminen, mutta on ihmisen väkivallan teosta syntynyt hirviö. Hirviö, joka pystyy musiikillaan varastamaan sieluja. 
Kirjapari kuulostaa upealta ja sitä on kehuttu todella paljon. Lisäksi kirjoittaja on yksi uusista lempikirjailijoistani!

Lisäksi haluaisin saada päätökseen norjalaisen Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian lukemalla sen viimeisen osan Mahti. Ensimmäiset kaksi osaa, Odininlapsen ja Mädän luin viime vuonna ja ihastuin Pettersenin luomaan skandinaaviseen fantasiamaahan. Hirka on Yminmaan ainoa hännätön asukas, kirous ja mädän kantaja. Korpinkehät kertoo Hirkan tarinaa kohti hänen omien, todellisten sukujuuriensa löytämistä.

Sitten on vielä Marie Brennanin The Memoirs of Lady Trent. Nimensä mukaan kirjat ovat entisen lohikäärmenaturalistin, Isabella Trentin, muistelmat. Kirjoissa eletään aikaa, jossa naisten työnä oli olla edustava vaimo sosiaalisissa piireissä ja kasvattaa lapset. Isabellalla on pikkutytöstä asti ollut haaveena päästä tutkimaan lohikäärmeitä, jotka tämän kirjasarjan maailmassa ovat kuin mitä tahansa petoeläimiä. Lohikäärmeitä on silti tutkinut vain harva ja Isabella haluaa nostaa lohikäärmeiden salaisuudet maailmankartalle. Kirjat kertovat Isabellan erilaisista tutkimusmatkoista eri puolille maailmaa ja hänen raporteistaan erilaisten lohikäärmeiden elintavoista ja anatomiasta. Kirjasarja on todella uniikki, jonka parissa viihdyn pitkään yhdellä lukukerralla! Sarjaan kuuluvat A Natural History of Dragons, The Tropic of Serpents, The Voyage of the Basilisk, In the Labyrinth of Drakes ja Within the Sanctuary of Wings.

Vuonna 2018...

1. Mitä kirjoja odotat?

Yritän enemmän lukea niitä kirjoja ja sarjoja, jotka olen jo löytänyt, mutta on yksi uusi kirja, jota odotan todella innokkasti: V.E.Schwabin toinen osa hänen Villains-sarjaansa, jonka ensimmäinen osa Vicious oli vuoden 2016 paras lukemani kirja. Tuohon aikaan luulin kirjan olevan itsenäinen, mutta saammekin tarinalle jatkoa! 

Lisäksi odotan Sylvain Neuvelin Themis-kansioiden toisen kirjan suomennosta, Heräilevät jumalat, joka on jatkoa viime vuonna lukemalleni Uinuvat jättiläiset.

2. Keiltä kirjailijoilta toivoisit uutta kirjaa?

George R.R.Martinilta! Tulen ja jään laulun kuudetta kirjaa, The Winds of Winter. Moni sarjaa lukenut on odottanut sarjalle jatkoa jo liian monta vuotta. Minä luin viimeisen sarjassa ilmestyneen kirjan vuonna 2014 ja olen siitä asti odottanut sarjalle jatkoa. Edellinen kirja, A Dance with Dragons, suomeksi Lohikäärmetanssi, ilmestyi vuonna 2011, joten jotkut ovat odottaneet minuakin kauemmin. 

3. Mitä odotat omalta lukemiseltasi?

Odotan löytäväni yhä enemmän aikaa lukemiselleni ja odotan lukevani paljon jo omistamiani kirjoja, suurimmilta osin fantasiaa. Haluaisin saada luetuksi monta jo aloitettua kirjasarjaa, mutta sydämeni halajaisi lukea myös muutamia klassikoita uudestaan, kuten Potterit ja Tulen ja jään laulu-sarjan. Potterit luin vuonna 2015, mutta välillä pimeät päivät kaipaavat J.K.Rowlingin luoman maailman lämpöä. Tulen ja jään laulu-sarjan haluaisin lukea ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomeksi ja virkistämään muistia, jos jonkun ihmeen kautta saisimmekin kuudennen osan vaikka parin vuoden sisällä...

Odotan myös innolla äitini kanssa suunnittelemiamme yhteisiä kirjalukuja ja lukumaratoneja!

R.J. Palacio: Ihme 

R.J.Palacio: Ihme
2017, s.336 
- kirjaston laina

” Suuruutta ei määritellä vahvuudella, vaan vahvuuden oikealla käytöllä. Suurin ihminen on se, jonka vahvuus kannattelee eniten sydämiä…”

Onneksi sinä päivänä kirjasto oli mennyt jo kiinni! Onneksi emme tyttäreni kanssa päässeetkään palauttamaan kaikkia kirjaston lainojamme joululoman jälkeen, sillä vain se, että tyttäreni lainakirjat jäivätkin odottamaan eteisen pöydälle, mahdollisti sen, että tulin tarttuneeksi R.J. Palacion nuortenkirjaan Ihme. Toki tytär oli joululoman aikaan vihjaissut kirjasta, suositellutkin, mutta siinä kohtaa itsellä oli vielä oma lainakirjapino kahlattavana.

Yhdysvaltalaisen R.J. Palacion Ihme kertoo 11-vuotiaasta August-pojasta, joka sairastaa harvinaista kromosomipoikkeavuutta. Augustin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet ja tämän takia poika on ollut vain kotiopetuksessa. Lopulta tulee hetki jona vanhemmat tajuavat, että he eivät voi jatkuvasti suojella poikaansa maailmalta ja ihmisiltä. On uskaltauduttava kohtaamaan muu maailma, rohkaistuttava kasvamaan, otettava uusi askel, kaiken uhallakin.

Perheensä rakkauden ja tuen turvin sekä koulun viisaiden aikuisten saattelemana August aloittaa opintonsa ensimmäistä kertaa ihan oikeassa koulussa. Kasvavien teinien maailma on kuten se teineillä on – täynnä jännitteitä, tunteita, ystävyyden ja yksinäisyyden miinakenttää. Käden ja sydämen vääntöä käydään kaverisuhteissa, omien asenteiden ja ennakkoluulojen puntaroimisessa, erilaisuuden kohtaamisessa, ihmisenä kasvamisessa, oman paikan löytämisessä.

Augustin maailman reunat aukeavat. Mutta niin aukeavat kaikkien niidenkin, jotka hänen lähellään ovat. Ihmeessä ei kasveta vain erilaisuuden hyväksymiseen vaan ihmisyyteen ylipäänsä. Ja voisiko olla jopa niin, että koulun myötä August saa kasvaa myös tavallisuuteen. Että kaiken aikaa ja joka paikassa ei tarvitsekaan olla ainoastaan erilainen vaan saa ja voi olla myös ihan tavallinen, kuin kuka tahansa. Ja etenkin oman perheen sisällä.

Ihme kertoo Augustin ja lähipiirin, myös luokkatoverien kasvutarinaa hyvin viisaasti ja koskettavasti. Kertojan äänenä ei ole vain August vaan lukija pääsee vaihtuvien kertojien kautta kurkistamaan monen Augustia lähellä olevan ihmisen pään ja sydämen sisään.

Ihailin kirjan syvää viisautta. Elämän viisaus ja lämpö huokuivat etenkin koulun rehtorin Lawrence Tushmanin ja opettaja Brownen hahmoissa. Miten hieno idea opettajalta antaa oppilailleen joka kuukausi uusi ohjenuora, ja kannustaa myös oppilaita työstämään ja miettimään niitä sekä sitä, keitä he oikeastaan ovat: Millainen ihminen minä olen?
Onko kasvavalle suurempaa kysymystä kuin se...?

”Kun voimme valita oikeassa olemisen ja lempeyden välillä, valitkaamme lempeys. ”

Kirja on myös hyvällä tavalla tämän hetkinen ja tuore. Nuorten populaarikulttuurin viittaukset ovat tätä päivää, esim. Star Wars- hahmot, pelikoneet, Poutapilviä ja lihapullakuuroja- elokuva. Viitteitä oli kiinnostavalla tavalla myös kirjallisuuteen ja musiikkiin. 

Palacion Ihmettä on tituleerattu jo moderniksi klassikoksi. Sitä se varmasti onkin. Voi miten soisin, että Ihmeestä tulisi yhtälailla koulujen kirjaston lukusuosikki kuten Louis Sacharin Paahteesta.  Tai että mahdollisimman moni nuori löytäisi tämän kiusaamisteemaa ja ennakkoluuloja ravistelevan lämpimän kirjan! 

” Entä jos laatisimme uuden elämänohjeen… yrittäisimme aina olla hiukan ystävällisempiä kuin on tarpeen. ”



🍬🍬🍬🍬 

Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone
2017 s. 525, Teos
- kirjaston laina

Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone 

Marjo Katriina Saarinen (s.1969) opetti Oriveden opistolla kirjoittamista vuosikausien ajan ennen kuin oma esikoisteos Kerrottu huone ilmestyi. Se syntyi syksyn kaamoksen keskelle tummana ja painavana kuin lokakuinen maa. 

Kansi on tumman harmaa, lähes musta. Mustaan on ujutettu juuri ja juuri silmin havaittavia kukintoja, kuiskauksia, kuin lupauksia, joihin tarttua. Jotakin joka kantaa pimeän halki.

Miten minä saatoin kävellä

näin pienen nurmen yli niin kauan.
                                                                                                                                              -  Mirkka Rekola

Kerrottu huone kertoo Marjaanan tarinaa. Marjaana on keski-ikäinen nainen, joka rakastettunsa menettämisen jälkeen alkaa puida läpi oman elämänsä teemoja. Tätä varten on huone ja huoneessa ihminen; kuuntelemisen ammattilainen, analyytikko. Tämä asetelma on ja pysyy seitsemän vuoden ajan, säännöllisesti, viikko viikolta. Siitä muodostuu elämisen ja olemisen rytmi, askelten ja hengityksen tahti.

Sohvalla maaten Marjaana luo nahkaansa, suikale suikaleelta, muisto muistolta. Hän kauhoo sisätilaansa vapaan assosiaation menetelmin tuoden analyytikolle unet ja unelmansa, himon ja häpeän, kaipuun ja kivun, yksinäisyyden ja yhteyden. Hän kääntää elämäänsä nurin, kivi kiveltä. Painavimpien lohkareiden alta ryntäilevät kivut kuin hyönteiset, sinkoutuvat silmien eteen. Piilossa olleesta tulee näkyvää, peitelty saa hahmonsa.
Psykoanalyysin hampaat jauhavat muuallakin kuin sille varatussa tilassa. Terapia on prosessi, joka ei jätä rauhaan huoneen rajojen ulkopuolellakaan. Se jää kytemään ihmiseen, ja niin sen täytyykin, jotta se tekisi sen mitä sen kuuluu: antaa ihmiselle hänet itsensä takaisin.  Marjaanan mieli on aallokko, tuhansien tuulten tuiverruttama myrsky, jonka liikkeessä on vain suostuttava matkaamaan.

On kyse muustakin kuin menneestä. On kyse tästä hetkestä ja nähdyksi tulemisesta. 

” … : Näkyä todella, tulla nähdyksi sellaisena kuin itsensä näkee ja tuntee, vailla paljastumisen viiltoa, yllätystä, on ilo. Nähdyksi tulemisen toive on sitä, että toinen näkee saman jonka itse on jo nähnyt, ei paljasta muuta, paljastaa tuttuun asti. Vain hiukan yli, ei hiukkaakaan enempää. ”

Lopulta Marjaana alkaa oman monologinsa sijaan kaivata dialogia. Hän nousee sohvalta tuoliin, ottaa analyytikkoon katsekontaktin ja suun lisäksi myös etäisyydet alkavat puhua. Miten asettua suhteessa analyytikkoon, ettei ole liian kaukana tai liian lähellä. Mikä ja millainen on kohteliasta, mikä kohtuullista. Miten saa tai ei saa olla. Ja miten tuskaista on se, että analyytikko saa jäädä ammatillisuutensa suojiin, anonyymiutensa sisään. 

 ”Hän tuli aina vaan kohti ja aina vaan pysyi kaukana. ”

Hiljalleen Marjaana yrittää tulla näkyväksi myös äidilleen. Kun unohdus alkaa viedä äitiä, alkaa Marjaana muistaa. Hän sanoittaa itseään äidin mieleen yrittäen saada tämän tajuamaan, että ei ole sisarensa, että hänelläkin on nimi, että hänelläkin on elämä. Että on totuus, jokin muu kuin se, mitä on uskoteltu. Mitä muuta äiti voisi olla kuin suuri poissaolo? Mitä muuta Marjaana voisi olla kuin se, joka on pienestä saakka joutunut olemaan iso tyttö, alusta asti. Aina. Siskoista huolehtija, se joka jää katsomaan perään. 

” Miten äitien tekojen armoilla keikumme kaiket ikämme…”  

 Tai tekemättä jättämisten, vaille jäämisen…

Ja kun seitsemäntenä talvena Näsijärvi Tampereella jälleen jäätyy ja alkaa kantaa, kantavat myös Marjaanan omat askelet. On lopun ja alun aika. 

Rinnan Marjaanan tarinan kanssa Kerrotussa huoneessa kerrotaan myös toista kertomusta. Vai onko se lopultakaan toinen, onko se samaa… Harmaaneliöisen parvekkeen tyttö asuu omaa pientä tilaansa, siirtyy eteenpäin ruutu ruudulta, näkee heitetyn kiven, poissaolevan äidin sekä veljen, jonka katseesta arki kuvastuu kuin aave. On muuan poika, on pelko ja puukko, on löytyminen ja lähteminen. On Marjaanan sanat jotka sekoittuvat Harmaaneliöisen parvekkeen tytön sanoihin ja mieleen.  

Kerrottu huone haastaa lukijansa. Se ei päästä helpolla, eikä kyse ole pelkästään sivujen suuresta määrästä. Jo kirjan alkumetreillä kakistelin liian täysiä lauseita. Ne vyöryivät yltiörunsaina kohti!  Yritin sopeuttaa lukevan mieleni siihen, että Niinpä - analyysihan on kuin tajunnanvirtaa, jossa sivupolut ja yksityiskohdat alkavat viedä ja johdattaa, mutta kyse ei ollut vain tästä. 

Marjo Katriina Saarisen lauseet ovat niin täyteen ladattuja ja monimerkityksellisiä, että lukiessa oli pakko hidastella. Oli etsittävä levähdyspaikkoja ja huilattava jo mukana pysymisen takia. 

Kerrottu huone on aiheeltaan herkullinen ja analyysi oli taitavasti ja tarkasti kuvattu. Lauseet olivat parhaimmillaan kuin helmiä, osan jäädessä vielä simpukan sisäänkin. Mutta paljon huuhtoutui ja hävisi pois vain siksi, että sanoilla ja merkityksillä leikittely otti liian ison tilan. 

Harmittaa hyvän kerronnan ja kirjan puolesta sekin, että se oli aivan liian pitkällä lopulla höystetty. Loppulausetta ei meinannut millään tulla, vaikka loppua pohjustettiin jo 400 sivun kohdalla. Oli tuskallista lukea viimeisiä kappaleita, kun kaikki oli jo sanottu. Kirja olisi toiminut paremmin huomattavasti lyhyempänä. 

Oman hienon mausteensa ja syvyyden Kerrottuun huoneeseen toi tarinan sisään ujutetut kulttuurihelmet niin elokuvien kuin kirjallisuudenkin saralta. 

🍬🍬🍬  

- Tea