Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone
2017 s. 525, Teos
- kirjaston laina

Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone 

Marjo Katriina Saarinen (s.1969) opetti Oriveden opistolla kirjoittamista vuosikausien ajan ennen kuin oma esikoisteos Kerrottu huone ilmestyi. Se syntyi syksyn kaamoksen keskelle tummana ja painavana kuin lokakuinen maa. 

Kansi on tumman harmaa, lähes musta. Mustaan on ujutettu juuri ja juuri silmin havaittavia kukintoja, kuiskauksia, kuin lupauksia, joihin tarttua. Jotakin joka kantaa pimeän halki.

Miten minä saatoin kävellä

näin pienen nurmen yli niin kauan.
                                                                                                                                              -  Mirkka Rekola

Kerrottu huone kertoo Marjaanan tarinaa. Marjaana on keski-ikäinen nainen, joka rakastettunsa menettämisen jälkeen alkaa puida läpi oman elämänsä teemoja. Tätä varten on huone ja huoneessa ihminen; kuuntelemisen ammattilainen, analyytikko. Tämä asetelma on ja pysyy seitsemän vuoden ajan, säännöllisesti, viikko viikolta. Siitä muodostuu elämisen ja olemisen rytmi, askelten ja hengityksen tahti.

Sohvalla maaten Marjaana luo nahkaansa, suikale suikaleelta, muisto muistolta. Hän kauhoo sisätilaansa vapaan assosiaation menetelmin tuoden analyytikolle unet ja unelmansa, himon ja häpeän, kaipuun ja kivun, yksinäisyyden ja yhteyden. Hän kääntää elämäänsä nurin, kivi kiveltä. Painavimpien lohkareiden alta ryntäilevät kivut kuin hyönteiset, sinkoutuvat silmien eteen. Piilossa olleesta tulee näkyvää, peitelty saa hahmonsa.
Psykoanalyysin hampaat jauhavat muuallakin kuin sille varatussa tilassa. Terapia on prosessi, joka ei jätä rauhaan huoneen rajojen ulkopuolellakaan. Se jää kytemään ihmiseen, ja niin sen täytyykin, jotta se tekisi sen mitä sen kuuluu: antaa ihmiselle hänet itsensä takaisin.  Marjaanan mieli on aallokko, tuhansien tuulten tuiverruttama myrsky, jonka liikkeessä on vain suostuttava matkaamaan.

On kyse muustakin kuin menneestä. On kyse tästä hetkestä ja nähdyksi tulemisesta. 

” … : Näkyä todella, tulla nähdyksi sellaisena kuin itsensä näkee ja tuntee, vailla paljastumisen viiltoa, yllätystä, on ilo. Nähdyksi tulemisen toive on sitä, että toinen näkee saman jonka itse on jo nähnyt, ei paljasta muuta, paljastaa tuttuun asti. Vain hiukan yli, ei hiukkaakaan enempää. ”

Lopulta Marjaana alkaa oman monologinsa sijaan kaivata dialogia. Hän nousee sohvalta tuoliin, ottaa analyytikkoon katsekontaktin ja suun lisäksi myös etäisyydet alkavat puhua. Miten asettua suhteessa analyytikkoon, ettei ole liian kaukana tai liian lähellä. Mikä ja millainen on kohteliasta, mikä kohtuullista. Miten saa tai ei saa olla. Ja miten tuskaista on se, että analyytikko saa jäädä ammatillisuutensa suojiin, anonyymiutensa sisään. 

 ”Hän tuli aina vaan kohti ja aina vaan pysyi kaukana. ”

Hiljalleen Marjaana yrittää tulla näkyväksi myös äidilleen. Kun unohdus alkaa viedä äitiä, alkaa Marjaana muistaa. Hän sanoittaa itseään äidin mieleen yrittäen saada tämän tajuamaan, että ei ole sisarensa, että hänelläkin on nimi, että hänelläkin on elämä. Että on totuus, jokin muu kuin se, mitä on uskoteltu. Mitä muuta äiti voisi olla kuin suuri poissaolo? Mitä muuta Marjaana voisi olla kuin se, joka on pienestä saakka joutunut olemaan iso tyttö, alusta asti. Aina. Siskoista huolehtija, se joka jää katsomaan perään. 

” Miten äitien tekojen armoilla keikumme kaiket ikämme…”  

 Tai tekemättä jättämisten, vaille jäämisen…

Ja kun seitsemäntenä talvena Näsijärvi Tampereella jälleen jäätyy ja alkaa kantaa, kantavat myös Marjaanan omat askelet. On lopun ja alun aika. 

Rinnan Marjaanan tarinan kanssa Kerrotussa huoneessa kerrotaan myös toista kertomusta. Vai onko se lopultakaan toinen, onko se samaa… Harmaaneliöisen parvekkeen tyttö asuu omaa pientä tilaansa, siirtyy eteenpäin ruutu ruudulta, näkee heitetyn kiven, poissaolevan äidin sekä veljen, jonka katseesta arki kuvastuu kuin aave. On muuan poika, on pelko ja puukko, on löytyminen ja lähteminen. On Marjaanan sanat jotka sekoittuvat Harmaaneliöisen parvekkeen tytön sanoihin ja mieleen.  

Kerrottu huone haastaa lukijansa. Se ei päästä helpolla, eikä kyse ole pelkästään sivujen suuresta määrästä. Jo kirjan alkumetreillä kakistelin liian täysiä lauseita. Ne vyöryivät yltiörunsaina kohti!  Yritin sopeuttaa lukevan mieleni siihen, että Niinpä - analyysihan on kuin tajunnanvirtaa, jossa sivupolut ja yksityiskohdat alkavat viedä ja johdattaa, mutta kyse ei ollut vain tästä. 

Marjo Katriina Saarisen lauseet ovat niin täyteen ladattuja ja monimerkityksellisiä, että lukiessa oli pakko hidastella. Oli etsittävä levähdyspaikkoja ja huilattava jo mukana pysymisen takia. 

Kerrottu huone on aiheeltaan herkullinen ja analyysi oli taitavasti ja tarkasti kuvattu. Lauseet olivat parhaimmillaan kuin helmiä, osan jäädessä vielä simpukan sisäänkin. Mutta paljon huuhtoutui ja hävisi pois vain siksi, että sanoilla ja merkityksillä leikittely otti liian ison tilan. 

Harmittaa hyvän kerronnan ja kirjan puolesta sekin, että se oli aivan liian pitkällä lopulla höystetty. Loppulausetta ei meinannut millään tulla, vaikka loppua pohjustettiin jo 400 sivun kohdalla. Oli tuskallista lukea viimeisiä kappaleita, kun kaikki oli jo sanottu. Kirja olisi toiminut paremmin huomattavasti lyhyempänä. 

Oman hienon mausteensa ja syvyyden Kerrottuun huoneeseen toi tarinan sisään ujutetut kulttuurihelmet niin elokuvien kuin kirjallisuudenkin saralta. 

🍬🍬🍬  

- Tea