Tea: 

                             Lotta Lundberg: Klovnin kyyneleet,
                             2008, s. 505

Ruotsalaisen Lotta Lundbergin Klovnin kyyneleet on minulle vuosien takainen kirpparilöytö. Ostin kirjan takakannen perusteella ja tarkoituksenani oli lukea tarina heti sopivan hetken tullen. Sopiva hetki jäi unholaan ja vaikka olen konmarittanut kirjahyllyni useampaan kertaan,on Klovnin kyyneleet onneksi saanut lunastaa paikkansa hyllyssäni. Vasta nyt, kun viikoittaiset kirjastoreissut eivät ole mahdollisia, tiedostan kuinka paljon kirjahyllyssäni uinuu unohtunutta. Koitti Klovnin kyyneleiden aika. 

- Kun on viettänyt koko elämänsä syrjäytyneenä ja kiusattuna, ei kykene tekemään kovin paljon hyvää eikä kestävää.
Juuri sitä sinä kuitenkin nyt teet, Ka ajatteli. Hyvää ja kestävää. 

Eletään 1930-lukua New Yorkissa. Luna Parkin huvipuiston mainokset Coney Islandilla lupaavat yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Suurena vetonaulana ovat keskosnäyttely sekä maailman pienimmät ihmiset, joihin Glauer ja Ka kuuluvat. Siniset, keltaiset, punaiset lyhdyt heiluvat puiden oksilla, posetiivit jauhavat tehtyä riemua, paahdettujen mantelien tuoksu kiemurtelee kassajonojen tuntumassa. Ihmiset tulevat sankoin joukoin katsomaan ja hämmästymään, katsomaan ja pyörittämään silmiään, nauramaan, ilkkumaan, päivittelemään.
Luna parkissa ihmiset eivät vain huvittele. He tarvitsivat hämmästyksensä. Katsoessaan outoon ja vieraaseen he tarvitsivat tunteen siitä, että eivät ole kuin nuo, että ovat toisenlaisia, eivätkä vain toisenlaisia vaan jotakin enemmän, ylempänä, parempaa, niitä jotka nauravat eivätkä niitä joille nauretaan. Ja he ovat valmiita maksamaan siitä.

Glauer elää ihmisten katseista ja naurusta, ivasta. Se tuo hänelle leivän ja paikan maailmassa. Hän on sopeutunut ja alistunut, koska ei muuta voi, koska ei muuta osaa, koska hän ei tiedä muunlaisesta. Sen hintana on ihmisarvo, mutta se on käypää valuuttaa silloin, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Ja sitä paitsi- Glauer pitää aina huolen siitä, että hänen kenkänsä ovat puhtaat, kalvosinnapit kiiltävät ja että hänellä aina ja joka paikassa on mukanaan kynä ja paperia. Riittäisikö se elämäksi...

Mutta Ka! Ka kärsii ja pelkää ja inhoaa. Hän pelkää tohtori Couneyn käsiä, jatkuvia tutkimuksia, suurennuslasin alla oloa. Tohtorin mielestä Ka on suurenmoinen tutkimusten kohde, sensaatio, jolla nostattaa maine ja ansaita kunniaa, viedä lääketiedettä eteenpäin. 

Ka kadehti yhteenkuuluvuutta, arveli että se johtui yhteisistä muistoista. Heillä oli yhteisiä muistoja, jotka olivat liian henkilökohtaisia ja mullistavia ventovieraille paljastettaviksi. Heillä oli muistoja joita piti suojella sellaisilta, jotka voisivat tärvellä ne, koska eivät ymmärtäneet niitä. Mutta muistot eivät merkitse kaikille samaa. Sen hän oli karvaasti kokenut. Nellylle muistot olivat jäälauttoja kylmällä merellä.

Glauer on jo pitkään haaveillut päästä pois amerikkalaisten typerästä tuijotuksesta, jonnekin jossa olla vapaa. Maailma ei voi olla vain tällainen. Jossain täytyy olla sivistynyt inhimillinen paikka, Euroopassa kenties, jossa ihmiset tajuavat, että pienikokoisuus ei tarkoita pieniä aivoja tai olematonta tunne-elämää. Glauer hauduttelee unelmaansa kuin parahinta teetä, pitkään ja antaumuksella. Hän aikoo päästä kotikonnuilleen Saksaan ja Itävaltaan ja perustaa sinne laadukkaan varieteeryhmän toisten kääpiöiden kanssa. Saksassa varmasti olisi sivistystä ja hienotunteisuutta aivan toisella tavalla kuin pinnallisessa Amerikassa. 

- Täysikasvuiset eivät ajattele. Siksi minusta tuli kääpiö. 

Unelmat kompassinaan Glauer lähtee ja saa mukaansa Kan. He matkaavat höyryllä yli Atlantin, Berliiniin, saavat asuttavakseen vetoisan asuntolahuoneen, jossa illat ovat hiilenmustia ja sähkö pätkii siinä missä toivokin. Saksa ei ole enää entisensä. Ihmiset siellä ovat samanlaisia kuin ihmiset missä tahansa muuallakin. Glauerin unelma ei ole enää unelma. Se on suoritus. Jaksaakseen hän kaipaa lämmikettä yhä enemmän ja enemmän.
Kadut täyttyvät ruskeapaitaisista, jotka vannovat ihailemansa Hitlerin nimeen. Erilaisuudella ja poikkeavuudelle ei ole tilaa eikä sijaa. On pakko taas lähteä, etsiä uusi paikka. 

Entä kukkakaupan Nelly, pikkuruinen mulattityttö, joka työpäivänsä pääteeksi kiehauttaa ruusuille vettä ja leikkelee ahavoitunein sormin kukkien varsista pieniä paloja. Nelly, joka on kuin he. Entä hänen unelmansa?

Ihmisarvossa on kai aina kyse valinnoista.Vai? Että saa kantaa valintansa loppuun asti itseään kunnioittaen...

Seuraava määränpää on avarakatseinen Ruotsi. Sinne, pitkään taas hauduteltuaan, Glauer kumppaneineen lähtee, Gröna Lundiin, vihreään keitaaseen. Sinne heille on luvattu taivas, rakennettu ihan oma pikkuruinen pienoiskaupunki Liliputia rautatieasemineen ja teattereineen. Liliputiassa he saavat olla ikään kuin vapaita mutta akvaariossa ruotsalaisten katseiden alla. Maksua vastaan ihmiset saavat ihmetellä miten "söpöt pienet kääpiöt" elävät. Titta! Titta! TITTA!
" Katso! Kuvittele että ne osaavat lukea! Miksi hän näyttää niin vihaiselta, onkohan kirja ikävä? Eikö häntä voi pyytää näyttämään, mikä kirja se on? "

Lasillisten äärellä Glauer pohtii ihmistä ja maailmaa. Hän oli kuvitellut ruotsalaisten olevan toisenlaisia kuin amerikkalaiset tai saksalaiset. Hän oli luullut, että jotkut täysikasvuiset kansat olisivat muita jalompia.
Me paljastamme maailman, me riisumme sen alastomaksi pelkästään olemalla olemassa, Glauer ajatteli. 

 Glauer haaveilee näytelmän kirjoittamisesta. Hän haaveilee, että kynänsä kautta heillä olisi sittenkin mahdollisuus. Että jotakin muuttuisi, maailmassa ja ihmisessä. Että saisi lipun tulevaisuuteen. Että ei tarvitsisi olla se, jota ei koskaan ole suudeltu. 

 "Älä anna itsellesi tapahtua mitään vastoin tahtoasi, Nelly.

 Muista: yksinäisyydessä kukaan ei ole kurja. Katseet sen tekevät, Nelly, aina vain katseet. "  

Klovnin kyyneleet- teoksen tekee erityisen mielenkiintoiseksi se, että siinä on todellisuuspohjaa. Kirjailija Lotta Lundberg (s.1961) ryhtyi kirjailijaksi ystävystyttyään Uppsalassa vanhaan saksalaiseen sirkuskääpiöön. Lundberg teki kuin tarinan Glauer, hän haudutteli ja kypsytteli pitkään, sillä Klovnin kyyneleiden saattaminen romaanin muotoon kesti miltei neljännesvuosisadan.
Kirja on rakennettu sekä historiallisen että psykologisen romaanin keinoin ja minua viehätti tarinaan ujutettu eettinen pohdinta.
 Klovnin kyyneleet teoksen suomennettuna nimenä ei ole onnistunut sillä itku on jäänyt jo kauan sitten alistumisen alle. Iholla on häpeä ja ihmisten katseet. 
Teoksen ruotsin kielinen nimi Skymda, kom och se viittaa paremminkin kirjan teemaan.
Klovnin kyyneleet piti otteessaan muhkeat 500 sivua joskin tiivistämisen varaa olisi ollut. Lukiessa minulle ei tullut olo, että olen aitiopaikalla tirkistelemässä. Enemmänkin luin kirjaa päähenkilöidensä yksinäisyyden, osattomuuden , vaillejäämisten ja kaipuun tematiikan kautta.
Mietin voiko tällaisella tarinalla sodan kynnyksellä olla onnellista loppua, ja mikä olisi onnellinen loppu... ihmisten suvaitsevaisuus? 

🍬🍬🍬 ½