Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet, matkoja aikaan ja taiteeseen

Tea: 

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet, matkoja aikaan ja taiteeseen,
2011, s.176

Siksi emme saa halveksia aistejamme. Ne voivat toimia paratiisin portteina. 

Maaliskuussa 2016 istuin junassa matkalla Jyväskylään tyttäreni luokse. Nuokuin penkilläni Ann Voskampin Tuhat lahjaa sylissäni ja katselin ikkunasta lumisten maisemien juoksua. Sattumalta kuulin, kun edessäni istuva nainen kertoi puhelimeen menevänsä huomenissa Jyväskylän Paviljonkiin kirjamessuille. KIRJAMESSUILLE! Höristin korviani. En tiennyt sellaisia sinä viikonloppuna Jyväskylässä olevan. Laitoin heti Ida-Marialle tekstarin, että mennäänkö messuille…
Ja me menimme. Sieltä mukaani tarttui mm. Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet. Se uinui divaripöydässä paksumpiensa puristuksissa ja kun sitä lehteilin, myyjä sanoi, että se olisi kaunis kirja. Sen parempaa myyntipuhetta en tarvinnut...

Kadonneet askeleet koostuu esseetyyppisistä pohdinnoista. Ne ovat syväkairauksia niin taiteeseen, maisemaan kuin aikaankin. Kirjansa ensiriveillä Hannu-Pekka Björkman tunnustaa:  "jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda."
On siis jotain enemmän. Eikä vain jossain tuolla tai tuonpuoleisessa vaan myös täällä ja tässä. On tämä hetki ja sen kauneus. On muistot, jotka ankkuroivat meidät omiin vesiimme. On taide ja kulttuuri kaikkinensa. 

Kadonneita askelia lukiessa nousi vahvana taju siitä miten kiire ja läsnäolon puute piinaa nykyihmistä kuin rutto. - Entä jos viedään pois ihmiskunnan ja ihmisen sisäinen kartta, muisti? kysyy Björkman,  -jos se viedään, riistettäisiin harvat muut hyveet joihin mm. empatia ja hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus kuuluvat.

Tänä älykännyköiden ja pienten ja suurten neliskanttisten ruutujen hypnoottisen tuijottamisen aikakautena ihminen on vaarassa menettää intuitiotaan, herkkyyttään ja kykyänsä nähdä. Asioiden vivahteet ja yksityiskohdat ovat vaarassa sulaa pois. On metsä, mutta ei puita. Ja vain siksi, että ihminen ei malta pysähtyä, eikä katsomiseltaankaan nähdä. 

Ja vielä: 

Björkman sanoo, että aikaamme leimaa viides kuoleman synti – loputon ahneus, joka ei näytä aiheuttavan katumusta eikä omantunnon tuskia. Ei osata eikä halua erottaa taidetta ja viihdettä toisistaan.  Ei muisteta, että taide on myös hengellisen transformaation väline, läpinäkyvin säikein punottu side ihmisen ja Jumalan välillä.

Hannu-Pekka Björkman katsoo ja näkee. Hän katsoo pohjaan saakka ja tarkentaa kirjassaan jopa niin syvästi, että omia silmiäni alkaa lähes särkeä. Björkman kattaa ehkä liiankin runsaan taidepöydän. Etenkin osiossa Maalaus hän tuo saksalaisen renessanssimaalari Mathias Grünewaldin Issenheimin luostarikirkkoon maalaaman moniosaisen siipialttarin lukijan eteen sellaisella volyymilla ja ymmärryksellä, että vastaanottokykyni alkaa nikotella. Alan kaivata tyhjää kohtaa jossa levätä.





Sinänsä upeiden ja puhuttelevien alttaritaulujen ja sanojen paljouden mentyä, löytyy loppukirjasta hiljaisuus ja pysähtyneet, lähes pyhät mielen kuvat.  Yksityiskohtia ja katseelle tarjoiltuja huomaamisen kohtia ei ole enää liiaksi asti. 
Luen levosta käsin Björkmanin pohdintaa mustavalkoisesta lyhytelokuvasta Khaneh siah ast, " Talo on musta”. Se kuvattiin 1962 pohjois-iranilaisessa leprasiirtolassa. Björkman sanoo, että tämä elokuva on kuin rukous. Kaikesta rujoudesta ja kärsimyksestä huolimatta hän kokee elokuvan ylistyslauluna elämälle. Niin suuri voima on vastakohtaisuuksien yhteensulautumisella, kauneudella ja rumuudella, kärsimyksellä ja toivolla. Että kurjinkin ihmiselämä on pyhä!

Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme.
Oi kyllä! Mieleeni muistuu taidenäyttely, johon menimme yläasteikäisinä koulun toimesta. Asenteemme ei ollut paras mahdollinen: kunhan juoksemme näyttelyn läpi, ajattelimme. Mutta näyttely yllätti! Ainakin minut. En muista kenen maalaamaa taulu se oli, mutta minut se naulasi lattiaan kiinni. Taulussa oli kuvattuna jyrkkä tumma kallion seinä sekä valkea jäätikkö, jolla seisoi ruskea ajokoira. En tiedä mihin kohtaan taulun tunnelma minussa osui ja miksi, mutta en saanut silmiäni taulusta irti. Hämmennyin itsekin miten valtava kokemus taulun näkeminen oli. 

Toisen tällaisen hypnoottisen hetken koin, kun vein kirjoittajaryhmäni taiteilija Arja-Riitta Ihalaisen näyttelyyn Poriin. Tarkoituksena oli, että kirjoittaisimme tajunnanvirran omaisesti valitsemamme taulun äärellä. Kun näin katosta alas lattiaan lasketun hennon vihertävän kangasrullan jolle oli maalattu nuoren tytön hahmoja sikiöasentoon ja suppuun, liikutuin sydänjuuriani myöden. Tytön hahmot huusivat minulle, ja minun oli pakko tulla toistamiseen kirjoittamaan niiden äärelle saadakseni kaikki itsestäni nousseet sanat ylös. Kyllä, taiteen tehtävänä on totisesti kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa kantamaan ristejämme. 

Haaveilemme muuttavamme Atlantin rannalle tai Toscanan aurinkoon, mutta todennäköisimmin päädymme sen riihen nurkalle, josta olemme lähtöisin. Koska sen harmaat lahonneet laudat ja tuulessa kahiseva heinä ovat rakkaammat. Koska ne kertovat, keitä me olemme ja koska niiden äärellä tulimme ja tulemme itseksemme. Koska ne kantavat muistoa viattomuudesta, joka ulottuu aikojen taakse.

Kadonneiden askelien loppuosaa hengittelin hitaasti. Antti Hyryn novellien maalaamat tuokiokuvat jäivät läikkymään mieleen. Että hetken voi pysäyttää niin, nostaa kämmenelle ja vain katsoa, tuntea, aistia… niin kuin se tapahtuisi minulle, olisi osa minun muistoani.

Nostaessani katseeni Kadonneista askelista, tunnistin myös itsessäni hitauden ja hiljaisuuden kaipuun. Tarvitsen väljää tilaa ja pakottomuutta. Sitä että mikään ei liikaa rynnistä ja ryntäile. 

Lisää Hannu-Pekka Björkmania, kaipaa sieluni ja ostan saman tien huutonetistä Valkoista valoa, kuiskauksia ( 2012 ). Pilkkahintaan, enkä tiedä ollako niin halvasta hinnasta ilahtunut vai hämillään. Björmanin Välähdyksiä peilissä, kirjoituksia (2014) en nettikirpparilta löydä...

Aamu. Herään lasten ääniin. Kauniisiin, kuin satojen lasihelmien helinään. Huhtikuun kuulas valo huoneessa. Aukio ikkunan ulkopuolella on täynnä elämää. Naurua, huutoja, kaikuja. Puitten varjoja ja aurinkoa. Olen onnellinen. Jostain kaukaa, erotan askeleet, jo kadonneet. Nukahdan ajan syliin.

🍬🍬🍬🍬 

Tea