Johanna Holmström : Sielujen saari

Tea: 

Johanna Holmström Sielujen saari, 2017, s. 365

Kun kadottaa valon, kadottaa sen mukana kaiken muunkin. Jää vain musta autio taivas vailla tähtiä tässä tiivistunnelmaisessa Johanna Holmströmin (s. 1981) kirjassa Sielujen saari. 

Kristina soutaa ruuhtaan, kamppailee aaltoja ja arjen painoa vastaan. Elämä 1890-luvun lopun ankeudessa on köyhää, yksinäistä ja toivotonta. Se on täynnä raatamista ja jaksamisen viimeisiä pisaroita. Mies Einari on lähtenyt hakemaan elantoa kauas meriltä. Hän toisi hyvän mukanaan, vaimolle ja lapsille, sitten kun palaa. Sitten – kun – palaa - .
Mutta Kristinan elämässä ei ole enää aikoja. Ei ole mitään sitten tai mitään kun. Ei ole enää vuosiin ollut, mutta Einari ei sitä näe. Kaikki on Kristinalle vain yhtä ja samaa päivää, ikuista jatkumoa. Vain se, että vuodenajat vaihtuvat, erottaa päivät toisistaan. 

Mutta mökki oli kuin ruuvipenkki, jonka ruuvit vain kiristyivät, niin että Kristina vaikeroi. 

Ja mökin seinät lähenivät toisiaan päivä päivältä, puristuivat häkiksi ympärille. 

Sielujen saari kertoo Kristinan tarinaa paikasta, jossa saa lakata taistelemasta vastaan. Saa antaa periksi ja olla kerrankin heikko. Tämä paikka on pahamaineinen Seilin saari jonne historian mukaan jo 1600- 1700-luvulla eristettiin leprasairaita. Lepran hävitessä Suomesta, hospitaalista tehtiin ” hourujenhuone", paikka jonne pääsivät kaikista heikoimmat, ne joilla ei ollut sijaa missään muualla.

Holmströmin teos on fiktiivinen, mutta samoin kuin Katja Kallion Yön kantaja, se antaa tarkan kuvan mielisairaanhoidon historiasta ja asenteista.  Ajan kuva on raskas ja painostava, sillä moni potilas joutui elämään koko elämänsä eristyksissä paitsi ulkomaailmasta myös läheisistään. Diagnoosit potilailla saattoivat vaihdella, mutta hoito oli aina samaa; kylmiä kylpyjä ja kuukautiskierron kyttäämistä.  Ja ennen kuin hoitajilta ymmärrettiin edes vaatia koulutusta, riitti meriitiksi se, että hoitotyöhön pyrkivä nainen on riuska ja vahva. 

Puku on kuin toinen iho, suojaväri jonka hän vetää ylleen joka aamu ja joka erottaa hänet potilaista.

Mutta onneksi joukkoon mahtui myös hoitajia, joilla vahvuuden lisäksi on myös sydämen viisautta: 

Kun hän tuntee Kristinan nukahtaneen, hän siirtää tämän varovaisesti sängylle ja kuiskaa ” hyvää yötä”. Sitten hän kääntyy ja jatkaa viivästynyttä kierrostaan ja ajattelee, että joskus tarvitaan vain vähän, kovin vähän, jotta ihminen saadaan taas oikeille urille, jos tämä on kääntynyt harhaan.

Sielujen saari ei seuraa vain Kristinan tarinaa vaan Holmström juoksuttaa sivuillaan myös porvarisperheen helmoista näyttävästi karannutta Elliä, sekä Karinia, hoitaja Sigridiä ja monia muita.

Muistot ovat veitsiä. Elli kerää ne kokoon ja pudottaa mereen. Hän kohottaa katseensa kohti kirkonmäkeä, mistä vaaleapukuiset hahmot kiiruhtavat häntä vastaan harmaanvihreän kevätpäivän taustaa vasten.

Kristinan tarina on vahva ja verevä. Se on niin vahva, että mielestäni Ellin sinänsä mielenkiintoista tarinaa ei olisi tarvinnut siihen oheen niin isosti tarjoilla. Kristinan tarina jää Ellin tarinan alle. Se on sääli, sillä siinä olisi riittänyt mielenkiintoa ja kerrottavaa enemmänkin. Kirjan edetessä Kristina ohenee ja hiipuu, jää turhaan varjoihin. 

Ja monenlaisia ihmiskohtaloita Sielujen saarella on: 

”Pahimman lajin sairauksia ovat ne, jotka huijaavat ihmisen kuvittelemaan, että hän on terve. Sairaudet, jotka jäljittelevät tervettä käytöstä niin hyvin, että potilas onnistuu huijaamaan lääkäriäkin. Sellaiset potilaat ovat kaikkein vaarallisempia…” tohtori sanoi kerran.

Johanna Holmström on taitava kertoja. Kiinnitin häneen jo huomiota lukiessani hänen kolmannen novellikokoelmansa Camera Obscuran jokunen vuosi sitten. Tästä kokoelmasta hän sai Svenska Dagbladetin, Ruotsin kirjallisuussäätiön ja Ruotsinkielisen radion kirjallisuuspalkinnot. Novelleissa oli omanlaatuisensa tunnelma ja kerronta oli psykologisesti tarkkanäköistä ja omintakeista.

Sielujen saaressa on myös psykologista otetta ja hyviä viilattuja ajatuksia. Se on realistinen kirja hyvin herkästä aiheesta. Silti kirja oli lukukokemuksena minulle hyvin kahtiajakoinen. Se oli mielenkiintoinen, mutta samalla minun makuuni liian tiivis ja runsas. Myös kirjan ulkoasu oli miltei ahdas, sivut lähes yhtä täysiä kuten tarinakin. 

Sielujen saari oli minulle kirja myös jaksamisesta, naisen osasta sekä äiti-tytär-suhteesta. Siitä miten avuttomia ja kömpelöitä me ihmiset haluamattammekin saatetaan olla tärkeimmissä ihmissuhteissamme. Ei vain osata, huomata, ehditä tulla ajoissa tykö tai ollenkaan, tarjota apua, kysyä kuulumisia.Ja sitten tuo toinen onkin jo kadottamassa valon, eikä mitkään juoksuaskeleet enää riitä, ei mikään tuikku. 

🍬🍬🍬 ½