Hyvää Ystävänpäivää!

Tea: 

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa, 2015,kuvitus Elina Warsta

Lastenkirjassa Koira nimeltään Kissa runoilija Tomi Kontio tarjoilee todella tärkeän tarinan yksinäisyydestä ja ystävyydestä. 

Äitinsä hylkäämä sekarotuinen tyttökoira saa nimekseen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä ja juuri sitä Kissan äiti poikaseltaan toivoo. Kissan isä oli kuulemma renttu, seikkailija, joka ei ollut koskaan paikalla eikä paikallaan.
Joka tapauksessa isä oli aina jotain. Isä oli tarina. Isä oli, mutta ei ollut.

Koira nimeltään Kissa joutuisi kasvamaan isättömänä, sillä isä katosi ennen kuin Kissa edes syntyi. Isä jatkoi seikkailuaan arktinen veri suonissaan virraten, revontulien levottomuus anturoissaan ja kaamosajan pitkä pimeys silmien takana.

Äiti halusi, että poikasesta kasvaisi itsenäinen ja itsenäisesti ajatteleva. Onhan maailmassa pärjättävä. Ja pärjättävä huolimatta siitä millaiseen pentueeseen oli syntynyt, ja etenkin, kun oli syntynyt metsään, puun alle, pesueen ainoana eloonjääneenä.
Mutta ei siinä kaikki. Paitsi että äiti tarjoili poikaselleen valmista identiteettiä itsenäistymistoiveineen, vieläpä kissan, ei edes koiran, se kaiken lisäksi myös hylkäsi pentunsa!

Äiti pirautti muutaman kyyneleen ja lähti.

LÄHTI! Koiranpoikaparka! Sen olisi pärjättävä yksin ja itsekseen…
Ja niin se lähti kulkemaan halki Suomen, ja se kulki Helsinkiin saakka. Se mietti mitä on olla itsenäinen, mutta se löysi vain yksinäisyyttä. Ja koska sen äiti oli antanut elämän ohjeeksi olla luottamatta kehenkään ja mihinkään, ei koira nimeltään Kissa uskaltanut luottaa edes toisiin koiriin. Ja mikä pahinta- se ei luottanut edes itseensä.

Koirapuiston koirat, nuo ylväät arvonsa tuntevat rotukoirat pitivät Kissaa vain piskinä. Ei ollut Kissalla paikkaa minne mennä, ei sijaa kenenkään sydämessä. 

Kunnes tulee käänne... Käänne on kouriin tuntuva myös kirjan osalta sillä siinä kohtaa, kun koira nimeltään Kissa tapaa HÄNET, täytyy myös lukijan kääntää kirjaa käsissään. Kissa löytää pahvilaatikoiden alla nukkuvan takkuisen pitkäpartaisen miehen, joka haisee kuin jäteastia. Mies herää, ja kuultuaan, että koira on nimeltään Kissa, hän sanoo että hän on ihminen nimeltään Näätä. Ja että hän on puliukko, pultsari, pulsu.
”On vaikeaa elää, jos ei luota kehenkään”, mies nimeltä Näätä sanoi. ” Silloin on hyvin surullinen tai hyvin itsenäinen.”

Niin nämä kaksi yksinäistä sielua löytävät toinen toisensa, ja toinen toisistaan ystävyyden ja lämmön.

Tämä satu on yksi tärkeimmistä! Olen kosketettu sen sanomasta. Olen kosketettu siitä suuresta sydämestä millä tarina on kerrottu. Suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Ihmisarvosta ja armosta. Tarinan kauneus on siinä, että se on niin syvästi inhimillinen. Inhimillisempi kuin mihin moni ihminen pystyy. Tarina ottaa lämpimään syleilyynsä sen mistä me herkästi käännämme katseemme pois. Se ei saarnaa, ei tuomitse. Se ei kerro ylhäältä käsin vaan samalta tasalta. Se antaa toivon. Se palauttaa luottamuksen.
Tämän sadun kautta voi isomman lapsen kanssa keskustella monista sellaisista kipeistä teemoista, joihin voi muutoin vaikeaa olla löytää sanoja; isättömyys/äidittömyys, hylkääminen, yksinäisyys, suru, suvaitsevaisuus, ihmisarvo jne. Pienelle lapselle mm. se että koira jää äitinsä jättämäksi ja yksin voi olla ahdistavaa, joten ihan pikkuisten kirja tämä ei mielestäni ole, vaikka ikäsuositus onkin 3-9 vuotta. 

Elina Warstan kuvitus on lämmin kuten tarinakin.

 Minä luotin mieheen nimeltä Näätä ja taivaaseen nimeltä Maa. En ollut enää yksinäinen sekarotuinen piski. Olen koira, jonka nimi on Kissa. Ja sillä nimellä ystäväni minua kutsuvat.

🍬🍬🍬🍬🍬