Astrid Lindgren & Sara Schwardt : "Kätken kirjeesi patjani alle".Kirjeenvaihto 1971- 2002, 2017, s. 199

Tea: 

Peppi-kirjojen ilmestyttyä 1940-luvulla se räjähti: Astrid Lindgrenin postilaatikkoon alkoi sataa ihailijapostia. Kirjeitä tuli niin paljon, että niistä oli muodostua taakka ahkeralle kirjailijalle, joka kirjoitti omia kirjojaan aamuisin ja iltapäivät ahersi kustantamossa lukemassa toisten tekstejä ja kirjoja. 
1970-luvulla Astrid Lindgrenin jäädessä eläkkeelle kirjeiden virta paisui paisumistaan ja kirjailija joutui palkkaamaan sihteerin hoitamaan ihailijapostiaan.

Tähän kirjeiden tulvaan oli kolme syytä: Veljeni, Leijonamielen ilmestyminen (1973), niin kutsuttu Pomperipossan jupakka (1976) jossa Astrid Lindgren nousi kapinaan Ruotsin veropolitiikkaa vastaan, sekä Saksan kirjakauppiaiden rauhanpalkinto (1978), jonka saatuaan pasifisti Astrid Lindgren julisti kiitospuheessaan kaikkien aseistariisuntapuheiden keskellä, että taistelu rauhan puolesta alkaa lastenhuoneesta, tulevien sukupolvien kasvatuksesta. (ote kirjasta Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä, toim. Jens Andersen, 2014 )

Pitkään Astrid Lindgren pyrki vastaamaan saamiinsa kirjeisiin. Hän vastasi parilla rivillä, mutta näön heiketessä ja kirjemäärän paisuttua vuoreksi 1980- luvun puolivälissä, hän teetätti valmiita kortteja, jotka sihteeri lähetti eteenpäin. Arkistossa on 30 000-35 000 kirjettä, joita lapset ja nuoret maailman eri kolkista, n. 50 maasta lähettivät.

Keväällä 1971 Astrid Lindgren sai kirjeen smoolantilaiselta tytöltä, 12- vuotiaalta Sara Ljungcrantzilta, joka pyysi ihailemaansa Astrid Lindgreniä toteuttamaan unelmaansa: päästä seuraavaan Astrid Lindgren elokuvaan näyttelijäksi. Kirje oli räiskyvä ja temperamenttinen kuten Sara itsekin ja sen ylälaitaan oli haastavasti kirjoitettu: Haluatko tehdä minut ONNELLISEKSI?

Tästä kysymyksestä alkoi pitkällinen kirjeenvaihto maailmankuulun, silloin 63-vuotiaan kirjailijan ja itsensä juurettomaksi ja ulkopuoliseksi kokevan nuoren tytön välillä.

 Ensimmäinen kirje ei ollut Astridin mieleen, sillä siinä Sara itsevarmana haukkui Peppi-elokuvan näyttelijät ja arvosteli kovin sanoin Eemeli- kirjan kuvitusta. Mutta Astrid Lindgren oli suuri- ja lämminsydäminen, viisas ihminen. Hän näki rivien taakse, näki senkin, mitä ei kirjoitettu. Astrid osasi asettaa sanansa niin, että nuori hapuileva tyttönen tajusi ja ymmärsi. Sara katui kovaa ensimmäistä kirjettään ja Astrid otti Saran katumuksen hellin käsin vastaan.

Kirjeenvaihdosta tuli vuosikausien pituinen, Astrid Lindgrenin kuolemaan asti. Välillä kirjoitettiin tiiviimmin, toisinaan oli pitkiäkin taukoja, mutta aina, joka kirjeessä Astrid halusi sanoa Saralle, miten hän toivoi edes paria riviä Saralta, jotakin sanallista yhteydenottoa, ja vielä ja etenkin: kaikkea hyvää Saran elämään. Hän halusi seurata Saran elämän vaiheita, olla tukemassa, ohjaamassa ja kannustamassa kaikin tavoin.  Ei ylhäältä alas ja moralisoiden vaan läsnä ollen ja ymmärtäen.

Sara, pikku ystäväni ja loistotyttö, kiitos kirjeestäsi! …kirjeesi oli tosiaan oikein hieno ja koskettava huuto, ja minuun koskee se että sinulla on niin vaikeaa- tosin tiedän miten vaikeaa on olla nuori (ja vanha! )…

Ystäväiseni, toivon ettei sinulla ole sietämätöntä. Toivon että sinulla on edes pikkuisen ihanaa. Että kestät ja kasvat ja tulet vahvaksi kuin en tiedä mikä.
Kerro minulle miten menee!

Kirjeensä Saralle Astrid aloitti aina hyvin lämpimästi:
Sara, tyttöni Sara tai Hei sinulle, loistotyttöni, Hei pikkuystäväni…

Kirjeiden kautta pohdittiin ihmisen osaa, elämää, yksinäisyyttä, pelkoja, kasvamisen kipuja. Astrid kuunteli herkällä korvalla Saran tunnekuohuja ja kannusti tätä elämässä eteenpäin. Hän näki Sarassa paljon sellaista hyvää, mitä Sara ei itse kyennyt itsessään näkemään tai tunnistamaan. Astrid tavallaan piirsi vahvoja ääriviivoja tytölle, jonka käsitys itsestä oli lattian rajassa. Kaiken tämän Astrid teki rakastaen ja lämmöllä. Keskinäinen kunnioitus huokui kirjeistä, aito välittäminen ja kiinnostus.

Myös Sara kyseli kirjeystävänsä elämästä ja ahmi hänen teoksiaan.
Luin hiljattain Kati Italiassa, ja luoja kuinka se on hyvä, ajatella että annoit sen minulle ja kaksi muuta, sitä en voi käsittää.

Se tyttö olen minä, ja minä istun huoneessa ja kirjoitan. Kasvoni ovat niin märät ja haluaisin mennä isäni luo ja kertoa kaiken, mutta en voi. Kerron sen sijaan sinulle, etkä sinä vain saa nauraa.
Vain sinä saat tietää, Astrid Lindgren.  

Kirjeenvaihtokokoelma on ainutlaatuinen ja se käsittää yli 80 kirjettä. 

Viimeisen kirjeen Sara kirjoitti v. 2012 kommenttina kirjeenvaihtoon.

Ja vaikka Astrid ja Sara liikkuivat ja matkustelivat paljon, he eivät koskaan tavanneet toisiaan! 

Kun Jens Andersenin toimittama elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä Astrid Lindgrenistä suomennettiin v. 2014,ostin, ahmin ja alleviivasin kirjan välittömästi. Kirja oli todella huikaiseva ja jäin sen pauloihin pitkäksi aikaa. Lähes samalla intensiteetillä hotkin Kätken kirjeesi patjani alle- teoksen, ja vaikutuin siitä, miten herkällä sydämellä Astrid ja Sara toisiaan kirjeitse kuuntelivat. He jaksoivat huomata, tarkistaa ja kysyä. He olivat kaikin tavoin sitoutuneita olemaan läsnä. Nöyrinä ja haavoittuvina. 

Ja niin kuin hyvissä kirjoissa aina, myös tässä kirjassa on yllättävä ja hieno loppu... 




Peppi Pitkätossu Etelänmerellä- kirjan viimeisellä sivulla Tommi ja Annikka katselevat Peppiä, kun tämä istuu illalla yksinään palavan kynttilän ääressä. Sinä, Astrid, joka kirjoitit kaikille joilla on lapsi sisällään: minä olen se lapsi joka sai tulla hetkeksi sisälle istumaan palavan kynttilän ääreen. Toisinaan istun siellä vieläkin.

🍬🍬🍬🍬🍬