.jpg) |
| Aila Meriluoto: En minä vielä pääty. Päiväkirja vuosilta 2008-2010. 2022, 186 sivua |
Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!
Mikä osuvampaa kuin saada luettua juuri parahiksi suomalaisen kirjallisuuden päivään runoilija Aila Meriluodon (1924-2019) viimeisin teos "En minä vielä pääty" . Se on päiväkirja vuosilta 2008-2010, vanhuuttaan intohimoisesti ja kursailematta eläneen yli kahdeksankymppisen suuren suomalaisen tilitys.
Meriluodon kaikissa päiväkirjamerkintöihin perustuvissa teoksissa ihailtavaa ja silmiinpistävää on juuri hänen avoimuutensa. Hänellä on uskallusta dokumentoida ja ääneen prosessoida elämäänsä ja ihmissuhteitaan. Hän tekee sen herkällä itsereflektiolla ja häpeilemättä.
En minä vielä pääty- teoksessakin painavin ja tärkein lause on: "Terveisiä elämästä. TÄLTÄKIN kohtaa!"
Ja mikä tuo tältäkin kohtaa on?
Se on alati jatkuva rehellinen preesens, paljas nyt-hetki. Se, että ei häpeä omaa kokemustaan vaan luottaa vahvasti siihen, että se mikä on, saa olla, valtoimenaan ja avoimesti. Mitään ei tarvitse muuttaa muuksi, ei pienentää tai peitellä, ei reunustaa hopealla tai häivyttää taustalle.
" Ihmisen velvollisuus on kertoa suoraan tältä kohtaa eikä hirveästi peitellä elämäänsä kuin jotakin kakkakasaa. Me elämme ja koemme, basta!"
" Kaikki koskettaa kaikkia."
Ja niin Meriluoto kertoo kaikesta siitä, mitä meitä kaikkia koskettaa, niin ruumiin kuin sielunkin puolesta, ummetuksesta sydänsuruihin saakka.
En minä vielä pääty- teoksessa Meriluoto sinnittelee aikamoisessa hurlumheissä. Elokuva Meriluodon ja runoilija Lauri Viidan avioliitosta " Putoavia enkeleitä" tulee ensi-iltaansa. Samaan aikaan Meriluoto pakertaa päiväkirjojensa parissa saadakseen niitä julkaisukuntoon.
Oman tilansa ja tunteensa vie myös Panu Rajalan tekeillä oleva elämäkerta Meriluodon elämästä. Kaikki tämä on sinänsä hyvää ja tervetullutta, mutta mitä se tarkoittaa 85-vuotiaalle naiselle? Naiselle, joka tarvitsee jo saattajaa, käsikynkästä kannattelijaa? Ja miten saada vaaditut julkkarit ja esilletulot mahtumaan vanhuuttaan elävän naisen rutiineihin ja voimavaroihin! Istu ja pala!
Oman tärkeän, mutta haastellisuudessaan vaikean päälauseen Meriluodon päiväkirjamerkintöihin tuo myös uusi rakkaus. Hän on Antero, mies, joka tarjoaa paitsi kipinää ja karismaa, myös arkista hoivaa ja vanhuuden turvaa. Antero kahmaisee järkälemäisen ison tilan kuulluksitulemista ja oman hulluutensa tai neroutensa ymmärtämistä. Meriluoto on jälleen kerran kuin sivuhenkilö tärkeässä ihmissuhteessaan, yhä kuuntelijan ja ymmärtäjän osassa.
Anteroon kiteytyy myös harvoin kirjoissa ja puheissakaan esille tullut vanhuuden seksuaalisuus. Tässäkin kohtaa olemisessaan ja kerronnassaan Meriluoto on itselleen tyypillisen avoin ja rohkea.
Meriluoto pohtii tarkasti ja autenttisesti myös sitä vääjäämätöntä eli vanhuuttaan ja lähestyvää kuolemaa. Jokaisen kesämökillä Takatakassa vietetyn suven aikana hän miettii mahtaako tämä olla hänen viimeisensä. Ja vain lukija tietää, että Meriluoto sai elää vielä huikeat kymmenisen vuotta. Varjot ja aihiot olivat ikääntyneellä kuitenkin jo liki. Näkö huononi, ja se oli kirjoittavalle ja lukevalle ihmiselle miltei pahinta kaikesta. Kroppa prakasi, samoin muisti. Kaikki hiipui.
Kehon ja mielen krempat sekä ihmissuhteitten hankaumat ja ilot kiertyivät päiväkirjan sivuille pikkuruisiksi koukeroiksi. Kuolemakin tuntui olevan useasti ajatuksissa. Peloista ja uhkakuvista huolimatta Meriluoto pystyi suhtautumaan hiipumiseensa luottavaisesti ja huumorilla.
"Sen takia minä vielä elän, niin kauan kuin jaksan kirjoittaa näitä harakanvarpaita. Se on velvoitus.
Kovin moni ei ole jaksanut tähän saakka edes elää."
Silloinkin, kun Meriluodon mietteet olivat elämisen lopussa, siinä viimeisimmssä lauseessa, hän kuitenkin toi esiin ajatuksen, että loppua ei tule ellei itse anna periksi. Hänellähän oli vielä niin paljon kirjoitettevaa!
" Sininen yö ikkunan takana, melkein valoisa. Vielä on kauneutta ja sen äkillistä valtavaa tajuamista."
Tea
