Antti Tuomainen Pikku Siperia

Antti Tuomainen: Pikku Siperia 2018, s. 295

Tea: 

”Tämä on ylhäältä annettu.”Mies autossaan kiitää synkissä aikeissa lumisen Hurmevaaran syrjäisellä tiellä, kun taivas valaistuu ja autoon jysähtää arvokkaaksi osoittautuva meteoriitti. Samaan aikaan pastori Joel Huhta käy läpi elämänsä pahinta kriisiä, ja monet kylässä näkevät meteoriitissa tilaisuutensa muuttaa kohtalon kulku.Pikku Siperia on rikosromaani ja mustaakin mustempi komedia uskosta ja epäuskosta, inhimillisistä pyrkimyksistä ja ihmistä suuremmista kysymyksistä.

Luettuani Tuomaiselta kirjat Kaivos (2016) sekä  Mies joka kuoli (2017) , tunsin olevani koukussa ja odottavani lisää.
Samoin kuin kirja Mies joka kuoli nappasi pihteihinsä jo alkuasetelmista, samoin teki myös Pikku Siperia. Ollaan salaisuuksien äärellä, ja salaisuudet ovat aina kiehtovia.  Pastori Joel Huhta on jättänyt jotain olennaista kertomatta, ja Krista-vaimolla on taas jotain olennaista kerrottavana. Nämä kaksi asiaa eivät vaan summaudu yhteen, ei ainakaan oletetulla tavalla. 

Pienen paikkakunnan pastorin Itä-Suomen reunamilla on aika astua myös omaan Pikku Siperiaansa. On katsottava sellaisia maisemia, joita ei olisi koskaan luullut joutuvansa katsomaan.  Eikä vain katsottava, vaan oltava osa sitä. Mannerlaatat horjahtavat jalkojen alla.

Kylää kuohuttaa myös harvinaislaatuinen sattuma. Meteroriitti putoaa taivaalta alas ralliautoilija Tarvaisen autoon, kartturin puolelle.  Meteroriitti tulee kuin taivaan lahjana, sillä se on miljoonan arvoinen ja sitä on säilytettävä hetken aikaa Sotamuseossa, jota kyläläiset talkoovoimin valmistautuvat vartioimaan.
Arvokas meteoriitti on myös houkutin unelmille.  Tarvainenkin tajuaa, että ollaan äärilaidoilla. Se on hänelle  ralli tai kuolema. Unelma tallista ja ajamisesta tai sitten ei mitään. Mutta yhdellä jos toisellakin kyläläisellä ja kylän ulkopuolisella olisi miljoonalle ja unelmille käyttöä...

Alkaa ajojahti, jossa pastori Joel Huhta on pääosassa. Hän joutuu ylittämään omia rajojaan, miettimään pahaa itsessään ja ulkopuolellaan. 

Pastori Huhta on taistelukoulutuksineen mielenkiintoinen ja papiksi omintakeinen hahmo. Hänen pohdintansa uskosta ja epäuskosta sekä oikeassaolemisen problematiikasta laajentaa näkökulmia pappeuteen.  Hän ravistelee kliseet hartioiltaan ja uskaltaa olla tietämättä ja antamatta valmiita vastauksia. 

Tosin minua seurakunnan työntekijänä häiritsi se epäkohta, että pienen seurakunnan papin töiden kalenteroinnista vastaisi kanslisti. Ihan siten se ei mene seurakunnan työkulttuurissa,  mutta Tuomaisen innokkaana lukijana en toki kompastu moiseen.  

Tuomaisella on tarinan kertojan ja mustan huumorin taju ja taito.  Pikku Siperian Prologissa hän kuvaa taitavasti viinaan menevän ralliautoilijan intohimoa, niin ajamiseen kuin pulloonkin. Ja kirjan loppulauseissa nivoutuu ajamisen teema hellyttävään kuvaukseen... 

" Toisinaan rivien väleihin jää enemmän kuin mitä koskaan on sanottu. "

                                   

🍬🍬🍬🍬