Kansainvälisenä naistenpäivänä : Maria Pettersson: Historian jännät naiset

 Tea:

v.2020, 502 sivua

Sain kuunneltua juuri parahiksi Kansainvälisen naistenpäivän mietteisiin Maria Petterssonin tietokirjan Historian jännät naiset. Teos sai alkunsa Petterssonin Twitter-sarjasta, joka laajeni kirjaksi. Kirja ilmestyi viime elokuussa ja loppui kustantajalta (Atena) heti samana päivänä! 
Maria Pettersson (s.1984) on Journalisti-lehden päätoimittaja ja historianharrastaja, jonka unelma-ammatti  lapsena oli kansainvälinen seikkailijatar.

Kirjansa esipuheessa Pettersson kertoo: 

 " Lapsena rakastin historiaa, mutta petyin siihen uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin maailmaa olisivat ennen 1970-lukua kansoittaneet pelkät miehet. Kahlasin vimmaisella intohimolla kirjoja, elokuvia, lehtiä ja radio-ohjelmia. Niinä harvoina kertoina, kun niissä välähti satunnainen kirjailijatar tai keisarinna, olin haltioissani. Silti osasin ala-asteella nimetä varmaankin satoja suurmiehiä ja vain kourallisen naisia. Heitä oli niin vähän, että muistan heidät yhä: Kleopatra, Jeanne d`Arc, Katariina Suuri, Marie Antoinette, Marie Curie ja muutama Englannin kuningatar. 

Aikuisena aloin kirjata muistiin historian naisia ja heidän tarinoitaan. En etsinyt maailmanhistorian vaikutusvaltaisimpia naisia - etsin mielenkiintoisia, hurjia, erikoisia ja jänniä naisia. "

Ja näitä erikoisia ja hurjia, rohkeaakin rohkeampia naisia kirjasta löytyy yli sadan elämän tarinan verran. Heidät löytää seitsemän kategorian alta : tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat ja urheilijat, aktivistit ja toisinajattelijat, rikolliset ja virkavalta, sotilaat ja vakoojat sekä tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret. 

He ovat naisia, joista me emme ole historian tunneilla kuulleet, tai muutenkaan heistä juurikaan tienneet. He ovat naisia, jotka kukin omalla erityislaatuisella ja sinnikkäällä tavallaan ovat jättäneet historiaan oman jälkensä. Helppoa se ei ole suinkaan ollut, sillä miehisessä maailmassa  naisen äly ja lahjakkuus ovat aina olleet jonkinlainen uhka.
Oman jäljen jättäminen on vaatinut naisilta uskomattomia ponnistuksia ja valtavirtaa vastaan taistelua. Se on ollut päämäärätietoista  kohottautumista  maskuliinisen vallan alta.  Sitä, että uskoo asiaansa eikä alistu kohtaloonsa.

 Joukossa on huippuälykkäitä tutkijoita, mm. itävaltalainen radioaktiivisuutta maineikkaasti tutkinut ydinfyysikko Lize Meitner. Hän keksi miten ydinreaktio toimii ja selitti asian kollegalleen Otto Hahnille. Mutta koska Lize Meitner oli juutalainen, hän ei voinut julkaista tutkimustaan. Se julkaistiin Otto Hahnin nimissä ja niinpä tämä myös pokkasi Nobel-palkinnon ydinfission keksimisestä. Lize Meitnerin palkinnotta jättämistä pidetäänkin yhtenä Nobel-komitean suurimmista virheistä. 

Minulle ainoa ennestään tuttu nainen Petterssonin kirjassa oli yhdysvaltalainen sokea ja kuuromykkä  kirjailija Helen Keller ( s.1880 - 1968).  Hän oli myös aktivisti, radikaali sosialisti sekä  vammaisten ja työväenluokan puolustaja.  Hän valmistui ensimmäisenä kuurosokeana yliopistosta ja kiersi maailmaa ympäriinsä luennoiden  vammaisten elämästä ja oikeuksista. Hän keräsi rahaa 50 maassa vammaisjärjestöjen perustamista varten. 

Keller osasi seitsemää eri kieltä ja käänteentekevänä asiana hänen opiskelussaan oli se, kun hänen opettajansa Anne Sullivan, joka itsekin oli näkövammainen, kaatoi Helenin kädelle vettä ja viittoi toisella kädellä "vesi". Siinä eleessä kielen salaisuus paljastui Helenille ja hän pyysi opettajaansa niemeämaan samalla tavalla hänelle kaikki tärkeät sanat. 
Helen Keller oli poliittisesti erittäin aktiivinen ja FBI tarkkailikin häntä radikaaliuden takia. 
Hän vieraili Suomessa 76-vuotiaana v. 1957.

Mieleeni jäi myös taiwanilaisen pakolaisen Sanmaon tarina. Hän seikkaili Länsi-Saharassa ja kirjoitti uudenlaista matkakirjallisuutta tullen lopulta kiinankielisen maailman supertähdeksi. Yläasteikäisenä Sanmaon koulu ei sujunut. Koulun kuri oli kovaa ja siellä Sanmaota häpäistiin siitä, että hän sai matikan kokeesta nolla pistettä. Opettaja rankaisi ja nöyryytti Sanmaota piirtämällä hänen silmiensä ympärille nollat ja pakottamalla hänet kävelemään ympäri koulun pihaa. 
Koulun sijaan Sanmao alkoi viettää aikaansa mielipuuhassaan eli kiinalaisen ja länsimaisen kirjallisuuden lukemisessa. Länsimaisen kirjallisuuden rakastaminen johdatti Sanmaon Madridin yliopistoon sekä Saksaan ja lopulta hän palasi Taiwaniin. Monien vaiheiden jälkeen Sanmao asettui miehensä kanssa 1930-luvulla keskelle aavikkoa, nykyiseen Länsi-Saharaan josta hän kirjoitti valtavan suosittuja artikkeleita lehteen. Artikkeleista koottiin kirja, joka myi miljoonia kappalaieta monilla eri kielillä. 

Petterssonin kirjan sivuilta nousee myös naisia, jotka ovat sokeeranneet aikalaisiaan ja sokeeraavat ehkä lukijaakin. Kaikkien naisten tarinahan ei suinkaan ole salonkikelpoinen, kaunis tai yleisesti hyväksyttävä. Kirjan sivuilta putkahtavat esiin hurjaluontoiset, estottomia naiset, jotka intohimoisesti ovat heittäytyneet boheemiin ja moraalitomaan elämään. He eivät ole kaihtaneet keinoja pitääkseen kiinni unelmistaan.

Tällainen nainen oli mm. Caresse Crosby (s.1891), rintaliivit patentoinut keksijä ja valtiontaloudelle vaaralliseksi julistettu boheemi hurjastelija. Hän eli huikentelevaista elämää, pukeutui mitä eriskummallisempiin asuihin, tuhlasi huippumuotiin, juhliin ja  huumeisiin. Hän kirjoitti runoja ja perusti kustannusyhtiön. Toisen maailmansodan jälkeen poliittisen herätyksen saaneena Crosby perusti järjestön nimeltä Women Against War, Naiset sotaa vastaan.

Petterssonin kirjassa vilisee terroristejä, sotakirjeenvaihtajia, agentteja, tekopartaan tai valepukuun sonnustautuneita urheilijoita jne. Minulle mielenkiintoisimpia olivat tarinat  tiedenaisista. On pöyristyttävää miten eriarvoisessa asemassa naisen osaavuus ja älykkyys on ollut miehiin nähden. Jos huippuälykäs nainen halusi edetä, hän saattoi joutua tekemään työnsä miehensä nimiin. Myöskään opiskelu ei ollut itsestäänselvyys. Lahjakas nainen saattoi joutua kerjäämään yliopiston professorilta yksityistunteja tai muuttamaan maasta. 

Yhteistä näille kaikille naisille on se, että he ovat kieltäytyneet siitä naisille varatusta roolista, jossa heillä ei ole sijaa sille, mitä he oikeasti ovat ja osaavat. 

En saanut Historian jänniä naisia käsiini printtiversiona. Kirjaston varauksissa olisin ollut pitkälle yli sadan sijalla joten päädyin äänikirjaversioon sekä E-kirjaan. Äänikirjan on lukenut Satu Paavola. Äänikirjana teos toimii erittäin hyvin, sillä suht lyhyet kappaleet palvelivat minua  myös kotitöissä, koiralenkeillä ja yöllä nukahtamistarkoituksessa. Lyhyisiin tarinoihin oli helppo palata, joskin  niitä on niin paljon, että helposti muutoin sekoittuvat. Printtikirjan kuvat olisivat varmasti antaneet myös paljon. 

Osuva ja edelleen ajankohtainen on Maria Petterssonin kysymys "Miksi naisen historia jää usein kirjoittamatta siinäkin tapauksessa, että he ovat tehneet merkittäviä tekoja?"

Nimenomaan, sillä: 

Naisten elämäkerroista puhuttaessa ja näin naistenpäivänä asiaa ajatellessa on silmiinpistävää, myös meillä Suomessa, että miesten elämäkertoja julkaistaan suhteesa enemmän kuin naisten. Helsingin Sanomien toimittaja Arla Kanerva toi Hesarissa esille tämän epäsuhdan artikkelissaan v.2017:

v. 2015 Suomessa julkaistiin miesten elämäkertoja 15 , naisten 9. Seuraavana vuonna miesten elämäkertoja julkaistiin 30 ja naisten 5. Ja v. 2017 luvut olivat miesten hyväksi 56 ja 5! 
Mistä kertoo moinen laskusuhdanne? Entä miten jakauma on tänä päivänä?

Sitä suuremmalla ilolla luin tänään Satakunnan Kansasta, että syksyllä ilmestyy tietokirjailija Pertti Rajalalta ja tutkija Susanna Virkiltä tietokirja nimellä Annetaan tytön yritää - Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia.  Kirjan nimi tulee Elisabeth Rehnin kuulemasta toteamuksesta hänen pyrkiessään aikanaan puolustusministeriksi. 
Nimityksen jälkeen jotkut epäilivät, miten Rehn selviytyy naisena puolustusministerin tehtävästä. Epäilijöille kenraali Adolf Ehrnrooth vastasi: Annetaan tytön yrittää, arvostellaan vasta myöhemmin.