" Silloin en koskaan ole yksin", sanoo kirjailija ja kirjallisuuden tutkija Merete Mazzarella ja tarkoittaa lukemista. Hän on aiheesta kirjoittanut sitaattia nimenään kantavan kirjankin, joka kannattaa ehdottomasti lukea kuten muutakin Mazzarellaa.
Minä en ollut yksin vuonna 2016. Lukuisat kirjat kulkivat kanssani pitkin vuotta, joka päivä ja joka ilta. Kirja on unilääkkeeni. Kirja on virikkeeni. Kirja on innoittajani. Kirja on lepo. Se on rauhoittuminen.
Viime vuonna luin paljon ja suurkiitos Goodreads- palvelun, jonka avulla pysyn kartalla siinä mitä olen lukenut. Goodreadsissa on ääretön määrä kirjoja ja omalle seinälleen niistä voi tehdä erilaisia listoja, esim. luetut kirjat, ne jotka haluaisi lukea, kirjat jotka itse on arvioinut parhaimmiksi ym. Itselläni on listattuna myös lukupiirimme kirjat, ja tein omat hyllynsä myös eri genreille.
Minulla on kansimuisti, joten on helpottavaa, kun Goodreadsissa on kirjoista kuvat.
Kirjastoreissulla on tosi kätevää, kun puhelimestaan voi katsoa omaa kiinnostavien kirjojen listaansa Goodreadsista. Ainahan se muistikirja, johon on listannut itselleen lukuvinkkejä, ei ole mukana silloin, kun kirjastossa piipahtaa.
Goodreadsissa on myös kirja-arvosteluja ja niitä voi sinne myös itse kirjoittaa tai arvottaa tähdillä.
Viime vuonna luin paljon hyviä kirjoja: Tässä minun Top 5 -kirjani satunnaisessa järjestyksessä, joille kaikille annan täydet ⭐⭐⭐⭐⭐.
 |
| Maija Asunta-Johnston: Onnellisen naisen vuosi |
Maija Asunta -Johnston: Onnellisen naisen vuosi, 2001.
"Kuka on minun rakastettuni?
Se on tuuli.
Se on ruusu.
Se on kivitasku
kiviä taskussaan. "
Onnellisen naisen vuoden toi minulle kirpparilöytönään toinen tyttäristäni. - Lue, äiti, ainakin tämä, hän sanoi ja minä lisäsin kirjan lukupinooni. Sinne se myös hautautui, pitkäksi aikaa. Onnellisen naisen vuosi kantoi mehukkaan persikkakantensa päällä muiden luettavieni painoa kunnes kuukausien päästä tartuin kirjaan. Ja onneksi tartuin! Kirja osoittautui todelliseksi hyvän mielen kirjaksi. Ja enemmäksikin. Koin vahvaa sielunsisaruutta kirjoittajaan. Kuin olisin löytänyt ystävän.
Kirjassa Maija Asunta-Johnston kertoo päiväkirjanomaisesti arjestaan pienessä unkarilaisessa rajakylässä. Elämä soljuu puutarhanhoidossa, sadon korjuussa, mehujen ja chutneitten teossa, pähkinäleivän leipomisessa, saunomisessa, kyläläisten tapaamisessa ja sen erään - sen, josta varotettiin, miehen, Tamasin, joka on kuin arvoitus,
Luin kirjaa pikku-pikku- terassillani, vihreän kirpparilta löytämäni puupöydän ääressä höyryävä sweet chili-tee nenän alla. Se oli paras paikka asettaa sielunsa unkarilaiseen pikkukylään Maijan persikkapuitten tuoksuun ja kurkistella aidan yli, miten hän keräili koriinsa kypsiä meheviä hedelmiä sekä tomaatteja sosetta varten, papuja gulassiin, raparpereja. Miten hän iltaisin istui saunan jälkeen kirjoittamassa päiväkirjaa tai kirjettä, korttia. Miten hän oli läsnä tapaamilleen ihmisille, itselleen, unelmille.
Kirjan jälkeen katsoin toisin. Tuntui, kuin värit olisivat vahventuneet, sävyt erottuneet. Kuin olisin onnellinen minäkin.
Kirjan innoittamana luin kirjailijalta myös Punapukuisen naisen talon sekä Naiset eivät syö retiisejä.
 |
| John Williams: Stoner |
John Willams: Stoner, 2015
" Hän katsoi tuota hahmoa niin tarkkaan kuin pystyi, mutta mitä pitempään hän katsoi, sitä vieraammalta hahmo näytti. Hän ei nähnyt siinä itseään, ja yhtäkkiä hän tajusi ettei hahmo ollut kukaan.
Mutta Stoner tiesi, että maailma hiipi häntä kohti..."
Williamsin Stoner on kuin tuhkasta noussut Feeniks-lintu. Ilmestyessään 1965 se ei saanut suurtakaan huomiota, mutta v. 2006 se julkaistiin uudestaan ja v.2015 se suomennettin, ja on nyt niittänyt kehuja ja kiitosta.
William Stoner on maatilan poika, joka ei seuraa isänsä jalan jäljissä vaan lähtee yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ja yliopistossa hän tekee myös elämän työnsä.Yliopistomiljöö luokin puitteet Stonerin tapahtumille.
Kirja kertoo lähes satuttavan vähäeleisesti Stonerin elämästä, hänen kaipuustaan ja kivustaan, siitä miten se, mitä kiihkeimmin tavoittelee, myös vääjäämättömimmin pakenee. Vaimo, tytär, rakastettu - ihmisten välinen etäisyys ja läheisyys...
Se millaiset kasvot elämä saa, onko se missään suhteessa siihen, mitä elämältä ajatteli saavansa? Voiko siihen edes vastata, tarviikokaan?
Kirja on viipyilevä, meditatiivinen - se on surumielinen kuin lähtevien joutsenten aura. Se on riisuttu kuin talvinen lumeton maisema, jossa puut nuokkuvat paljaina, mutta juuri paljaudessaan näyttävät enemmän ja tärkeimmän.
 |
| Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe |
" Hän nostaa katseensa. Riippuvat lamput,kirjojen selkämykset himmenevät hitaasti pölyiseksi kullaksi. Alueena koko Eurooppa, ja tavoitteena löytää yksi ainoa kivi, joka piileksii sen laskoksissa."
Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on suuri lokuromaani, Pulitzer-palkittu kirja, joka johdattaa lukijan pommien alle Saint-Maloon. Saksalainen Werner asuu orpokodissa kuunnellen öisin radiolähetyksiä. Sokea tyttönen Marie-Laure elelee yhdessä isänsä kanssa, joka on töissä Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä. Marie-Laurella on aarre, jalokivi, jota hän kuljettaa mukanaan.
Kaikki se valo, jota emme näe taluttaa lukijaansa sodan keskellä, jonka uumenissa kaksi polkua lähestyvät toisiaan, kaksi elämää, kaksi ihmiskohtaloa.
Upea, hieno kirja, jonka lukumuistiinpanot olen hukannut :(
Riitta Jalosen Kirkkaus, 2016
" Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa."
Tulipunaisena leiskuva tukka ja kynä joka roihuaa paperilla. Hän on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame ( 1924- 2004 ), jonka elämän tarinan Riitta Jalonen kertoo.
Janet Frame oli aikansa kummajainen, outolintu, joka sai skitsofrenia-diagnoosin ja joutui viettämään vuosia psykiatrisessa hoidossa. Hän sai sähkösokkihoitoa ja vältti nipin napin lobotomian, vain muutamaa päivää ennen sen suunniteltua ajankohtaa!
Mutta mikään ei saanut hänen kynäänsä sammumaan. Se loisti kirkkaana kuin tähti silloinkin, kun elämä oli mustaa ja pimeää. Lopulta hänen skitsofrenia-diagnoosinsa peruttiin ja kaikki se, mikä oli vuosia määritellyt hänet, raukeni, hävisi pois.
 |
| Riitta Jalonen: Kirkkaus |
Riitta Jalosen Kirkkaus oli lukunautinto. Hänen lauseensa ovat hiottuja ja loistavat kuten Sirius tähtitaivaalla.
Yhden Jalosen lauseista poimin hellin sormin kämmenelleni ja pidin sitä siinä kuin tuikkua, ja moneen kertaan palasin sitä lukemaan, ja valossaan lämmittelin, - nimittäin ajatusta siitä miten Jumala heittää oman kuvansa maan pinnalle ja se särkyy ihmisiksi. Tämä lause riittää valaisemaan yhden kokonaisen pimeän, eikä se ole vähän.
Kumpa saisimme vielä Janet Framen teoksia suomeksi...!
 |
| Mitch Albom Tiistaisin Morrien luona |
" Vanha professorini piti elämänsä viimeisen kurssin kerran viikossa kotonaan, työhuoneessa ikkunan ääressä, missä hän saattoi seurata kuinka pieni kiinanruusu varisti vaaleanpunaisia kukkiaan. Kurssi kokoontui tiistaisin. Opetus alkoi aamiaisen jälkeen. Aiheena oli elämän tarkoitus. Opetus pohjautui kokemukseen.
Arvosanoja ei annettu, mutta joka viikko pidettiin suullinen tentti. Siinä piti vastata kysymyksiin ja esittää omia kysymyksiä. Toisinaan täytyi myös suorittaa konkreettisia tehtäviä, kuten kohentaa professorin pään asentoa tyynyllä tai asettaa silmälasit hänen nenälleen. Jäähyväissuukosta sai lisäpisteita.
Kirjoja ei tarvinut lukea, mutta kurssilla käsiteltiin monia aiheita, kuten rakkautta, työtä, yhteenkuuluvuutta, perhettä, vanhenemista, anteeksiantoa - ja lopulta kuolemaa. Viimeinen luento oli lyhyt, vain muutaman sanan mittainen.
Päättäjäisten sijaan pidettiin hautajaiset.
Kurssiin ei kuulunut lopputentiiä, mutta oppimastaan piti kirjoittaa pitkä tutkielma. Se tutkielma on tässä.
Vanha professorini viimeiselle kurssille osallistu vain yksi oiskelija.
Se opiskelija olin minä. "
Kirjan ensimmäinen sivu, joka on otsikoitu Opinto-ohjelma, kertoo kaiken, mistä kirjassa on kysymys. Mistä on kysymys ylipäänsä elämässä. Ja mitä seuraa siitä, kun lehtimies Mitch Albom saa tietää, että hänen opiskeluaikojensa merkittävimmän opettajan sosiologi Morrie Schwartz sairastaa vakavaa, kuolemaan johtavaa lihassurkastumatautia Alssia.
Kirja on koskettava tosikertomus, jonka vahva sanoma on se, että rakkaus... Rakkaus voittaa aina.
Professori Schwartz ei ainoastaan opeta vaan sairas- ja kuolinvuoteellaankin hän tähyää tähtiin, etenkin niihin tähtiin, joita ihmiskasvoissa silmien kohdalla on. Hän on läsnä niin kuin ihminen syvimmillään voi toiselle läsnä olla, koko sielullaan, kaikellaan.
"Älkää pysäyttäkö elämäänne", hän sanoo ja Mitch Albomin kera myös minä jään miettimään sitä.
Että suurin sankaruus ja seikkailu ei olekaan jossakin arkea kauempana, jossain muualla vaan se voi olla juuri tässä, juuri siinä hetkessä, kun pelottaa eniten. Silloin ei pidä pysäyttää elämäänsä vaan tarrata kaksin käsin arkeen ja rutiineihinsa.
*Tea *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti