Riitta Jalonen Tyttö ja naakkapuu

Joidenkin kirjojen ansiot ovat hyvin ilmeisiä. Tällainen kirja on Riitta Jalosen Tyttö ja naakkapuu, s. 47. Ilmestyessään v. 2004 se sai ansaitusti Junior-Finlandia-palkinnon.
Kirjan on kuvittanut Aino- ja Tomppa-kirjoistaan tunnettu Kristiina Louhi. Kristiina Louhi on kuvittanut Riitta Jalosen kaikki lastenkirjat, myös Aatos ja Sofia-sarjan.

"Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. Äidilläkin on sellainen paikka. Äiti on pitänyt sylissä ja kertonut. Vaikka en ole vastannut, olen minä kuunnellut mitä on sanottu. Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt."

Tyttö, joka tuntee kaipauksen, sen että isää ei enää ole. Että isä on taivaalla ja näkee sieltä kaiken, myös sen, että tyttö seisoo juna-aseman puitten alla ja että äiti on ostamassa junalippuja. Tyttö oppii, että isän muisto on hyvä asia, koska muistot isästä nousevat tytön silmiin kuvina eikä muisto koskaan lopu.
Riitta Jalosen kirjassa Tyttö ja naakkapuu on myös lohtu ja lohdutus lähellä. Lohtu on syli ja lohtu on puu, jonka oksille naakat lentävät. Lohtu on opettaja, joka näyttää isältä, tai se vastapäisen kerrostalon mies, jolla on kuin isän kasvot.
 Lohtu on se, että on ymmärtäväinen äiti, jonka viereen voi mennä nukkumaan ja että sänkyyn mahtuu myös nalle. Nalle mahtuu siihen koloon, jossa tyttö ennen nukkui, koloon äidin ja isän välissä.

" Minä painun hetkeksi pienemmäksi, ja kun katson ylös tuntuu, että katson enemmän äänien perään kuin lintujen."



Naakat asuvat isoissa puissa rautieaseman lähellä. Kun yksi naakka lehahtaa lentoon, seuraavat toiset perässä. Tyttö toivoo, että naakat palaisivat.
Kun lapsen maailma järkkyy isän kuoleman johdosta, kaikki ympärillä oleva saa erilaisen merkityksen. Isän kaipuu huokuu poislentävissä naakoissa sekä puissa, jotka myös muistavat kuten tyttö muistaa.

Naakat ovat kuin tunne, se poislähtemisen tunne. Musta väri. Se, kun naakat lähtevät, lähtee kaikki. Siksi tyttö toivoo, että naakat palaisivat takaisin. Että niiden mukana jotain isästä tulisi myös. Eihän maailma voi olla silkkaa lähtemistä! Tarvitaan myös paluu.

Ja jollei paluuta ole, ovat sentään muistot, ne jotka säilyttävät sen, mitä on ollut. Onneksi puut eivät lennä, eivät lähde. Ne kertovat siitä, että vaikka jotain muuttuu, jotain myös jää. On jotain, joka pysyy ja on paikallaan. Muuttumattomuus on turva kuten puu on.  Puu, jota voi halata, puu jolla on sydän, aivan kuin sekin hengittäisi. Ja toisaalta, vaikka tyttö on ainoa luokallaan, jonka isä on kuollut, ei kaikilla silti ole isää kotona. Isät saattavat olla poissa eri tavalla.
Suru ja ilo eivät ole joko tai. Ne ovat limittäin ja päällekkäin, löydettävissä toinen toisestaan

Tyttö on lähtemässä junalla äidin kanssa uuten paikkaan,jonnekin missä, jos hyvin käy, voi kaikki alkaa alusta. Kenties jopa uusi elämä äidin kanssa, uusi koulu...

"Sanoin ennen isi, mutta nyt sanon isä. Siinä on ero. " 
Kasvulla on sekä kivun että ilon ääni.




Ansiokasta Tyttö ja naakkapuu- kirjassa on myös se, miten upeasti ja ikään kuin päivän selvänä asiana se kuvaa sen, että naapuruuteen kuuluu myös lähimmäisyys. Tytön ja äidin alakerrassa asuu vanha täti, joka antaa joka ilta patteriin koputtamalla merkin, että kaikki on hyvin.

⭐⭐⭐⭐⭐


* Tea *