Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat, 2017, s. 301

Oma tarkkaavaisuuteni on ollut sumussa, sillä kuin varkain pääsi suosikkikirjailijani Joel Haahtela julkaisemaan uusimpansa. Siksi iloni oli moninkertainen, kun kirjaston uustushyllyllä hymyili  Haahtelan tuore Mistä maailmat alkavat .

Kirjan luettuani aavistan, enkä vain aavista vaan vakuutun, että maailmat voivat alkaa ihan tuikitavallisista ja arkisistakin aukoista, Se voi olla se hetki 50-luvun lopun Helsingissä Kauppatorin reunassa, kuten kirjan päähenkilölle 16-vuotiaalle Visalle oli, kun hän nähtyään elokuvan Vincent van Goghista astelee iltapimeällä lumipyryn keskellä ja yhtäkkinen onnen tunne leimahtaa kuin salama. Siinä hetkessä Visa tajuaa jotakin oleellista ja luovuttamatonta elämässään: enemmän kuin mitään hän haluaa maalata tauluja!

Ahlströmin talossa Kasarmikadulla, Vapaasta Taidekoulusta tulee Visalle paikka, jossa vaakakuppiin asettuvat sekä unelmat että piirustushiilen rahina ja  väripaletin kirjo, kadmiuminpunainen, preussinsininen, sitruunankeltainen. Ne roihuavat kuin majakan valo suuntaa näyttäen.  Niiden tulisi asettua kohdilleen, löytyä suhteessa toiseensa, Ja löytyväthän ne. Into oppia puskee Visaa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, kasvattaen häntä miehen mittaan keskellä Luotsikadun arkisuutta, jossa hän sotaleskiäitinsä ainoana lapsena varttuu. Ja keskellä sitä uutta maailmaa, joka kodin ulkopuolelle avautuu, taidepiirejä, jossa saa opetella  katsomaan tarkasti, sekä elämää että tauluja.

"Pian hän alkaisi maalata ja silloin maailma olisi niin kuin sen piti. Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niden tuoksu."

Kun äiti suristaa omelukonettaan viereisessä huoneessa,Visa ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa ylös tärkeimpänsä; Taidekoulun viisaan opettajan Unto Pusan opit:

Aina rehellinen, ei koskaan falski.
Taiteen tehtävänä on löytää kohteestaan jotain salattua.
Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru. 

Nämä lauseet Visa juurruttaa sydämeensä. Lauseet ovat kuin huoneentaulu, kuin Mooseksen lait, kaiken merkitys. Ne seuraavat Visaa kaikkialle, kulkevat äidin ompeleman ulsterin taskussa maailmalle asti, Italiaan ja Venetsiaan saakka.
Lauseet ovat Visalle niin täydet, etteivät ne yhden ihmiselämän aikana ehdi edes tyhjenemään.
Visa lentelee, kokeilee, ei takerru...

Taiteilijapiireistä Visa löytää ihmisiä, joka vaalivat sisällään samaa paloa mitä hänkin, samoja intohimoja, tunteita. Ajatuksia vaihdetaan eikä aina suosiolla edes vaihdeta vaan niistä kiistellään kuin koirat, vedetään saman köyden molemmista päistä, etsitään selitystä ja syvyyttä, kaiken ydintä.

Taulujen ja auki rullattujen maalauskääröjen edessä on pysäkki, pysähdyspaikka, jossa nähdään enemmän mihin silmä pystyy. Visa tajuaa,että näkeminen on aivan eri  asia kuin katsominen, sillä vasta näkeminen teki näkyväksi. Maalaamisellaan Visa haluaa välittää oman näkemisensä, saada aikaan sen, että katsoja voisi nähdä saman tai vielä enemmän,
"Eikö katsomisen hetkeen tiivistynyt kaikki, mikä ihmiseen oli siihen mennessä ladattu, kaikki mitä hän kykeni tuntemaan." 

"Ensin on hyvä soittaa väärät äänet, koluta takalistot, tulee ympäristö tutuksi", sanoo opettaja Pusa erään taidepohdinnan tuoksinnassa. " Sama juttu värien kanssa, nekin muuttuvat jatkuvasti, sen mukaan kuka vieressä seisoo. Jos sinisen vieressä seisoo keltainen, se on aivan eri keltainen kuin jos viereen änkeää oranssi." 

Piirustustunilla Visa tutustuu Tapioon, lahjakkaaseen melankoliseen poikaan, joka ihannnoi Chagallia, sanoo Chagallin olevan Jumala, sillä kuten Jumala hänkin keksi oman maailman. Visa tutustuu myös Tapion siskoon Helmiin, tyttöön joka kulkee Pasternakin Tohtori Zivago kainalossaan, tyttöön joka avaa myös maailmoita...

Visa on uskollinen maalaamiselleen. Hän tekee töitä sen eteen ja sen kanssa, lukee, tutkii, sekoittaa värejä, kesyttää kankaan,etsii jalansijaa ja paikkaansa maailmassa.

Haahtelan Mistä maailmat alkavat on yhtäaikaa sekä vahva että herkkä lukuelämys. Myös minä lukijana solahdan arjestani ulos tavoittelemaan kauneutta suurten nimien äärelle van Goghin auringonkukkien tuoksuun, Pyhän Fransiskuksen basilikan hämärään Giotton freskojen eteen, Giorgio Morandin niukkiin, hiljaisiin asetelmiin. Koitan katsoa edes hetken verran toisin, nähdä miten valo vaihtuu maisemassa, miten väri, miten muoto.

Van Gogh Auringonkukat

Mistä maailmat alkavat kuvaa upeasti myös aikaa, sitä miten maailmassa oltiin 50-luvun lopun jälkeen, miten kuohuttiin 70-luvun aatteissa, miten löytyivät omat sanat ja mielipide, uskallettiin pistää hanttiin. Mitä musiikkia kuunneltiin, mitä luettiin, mitä maailmalla tapahtui.

Sivu sivulta uppuduin haluamatta palata. Lumouduin jälleen kerran Haahtelan lauseisiin, tarkkanäköiseen sielunmaiseman kuvaamiseen, herkkyyteen, joka on kuin kädelle jäänyt sulamaton lumihiutale, ja vahvaan omaperäisyyteen kuten Picasson kulmikkaat hahmot.
Mietin miten valtavasti Haahtelan on täytynyt tehdä etukäteistyötä, olla kuten päähenkilönsä, etsiä ja tutkia, lukea ja löytää. Taidemaailma sellaisena syvyytenä mitä Haahtela kertoo, on huikeaa luettavaa!

Kirjaa lukiessa tein mielen matkaa, sekä tarinassa että koluten opiskeluaikojeni Helsinkiä Visan kantapäillä astellen; pitkin Luotsikatua, Kasarmikatua, Tähtotorninmäelle. Poikkeilin gallerioihin, kurkistelin Visan selän takaa avautumaisillaan olevia maalausrullia, hipaisin sormella taulun pintaa.
Ja mikä maailma avautuikaan elokuvateatteri Glorian hämärissä, kun oma paikka oli näytetty ja valkokankaalla kaikki oli toisin. Puhumattakaan  Brondan vintistä, jossa taulujen läpi saattoi päästä vallan toisaalle.

Lenneltyään, kierreltyään, kokeiltuaan koittaa lopulta se hetki, jossa Visa tajuaa, ettei maalaaminen ollut enää uuden luomista vaan pikemminkin vanhan paljastamista, sumun maalaamista pois maiseman edestä, näkyväksi tekemistä. Mutta sitä ennen, vuosia  sitä ennen Venetsian aikojen isähahmo Halme antaa Visalle läksiäislahjana antiikkipuodista löytämänsä irtolehden, jossa on psalmi 130: Syvyydestä minä huudan sinua Herra ja kehottaa Visaa pysymään pinnalla. Ja Visa lupaa.
Ja hän pysyy.

Mielenkiintoisena detaljina vielä se, että kirjan lopussa kiitos-sanoissa Haahtela sanoo, että Venetsia-jaksossa mainittu Leo Halme on se sama mies, jonka tarinan hän on aikasemmin kertonut kirjassaan Tähtikirkas, lumivalkea. 

Kirjan luettuani jään kaipaamaan. Jään kellumaan kirjan tarinaan.  Hidastelen, jotta kirjan valo saisi kantaa pitkään.

 Minua koskettaa se määrätietoisuus ja uskollisuus, joka puristuu esiin omia unelmia ja intohimoja toteuttaessa. Väylän avaamisen vimma,ja  se tyhjyyden kammo, jota jokainen luova ihminen vääjäämättä jossain kohtaa tuntee. Se, miten tarvitaan samoin ajattelevia, samoin eläviä, jotka yhtälailla valvovat yönsä maalauksen, kirjan, kirjoittamisen, soittamisen niin vaatiessa, ihmisiä jotka sinut nähdessään eivät kohauta vain harteitaan: No, sehän on vaan hurahtanut.
Huomaan peräänkuuluttavani ihmisiä,jotka oikeasti pysähtyvät myös toistensa eteen, kysyvät mitä maalaat, luet, kirjoitat, soitat, harjoittelet, mitä tahansa...ettei vaieta turhaksi, tai jos ei ihan turhaksi niin vähäisemmäksi kuitenkin.

Kirjan luettuani katseeni hakeutuu etsimään kaunista, jopa tämänpäiväisen loskasään tihkun läpi. Voisinko nähdä päivien matalassa harmaudessa valon, jonkinlaisen valontapaisen, keltaiseen taittuvan, kevääseen?

Kirjan luettuani mietin mistä maailmat omalla kohdallani ovat alkaneet ja alkavat. Yksi tällainen hetki oli eräs marraskuinen perjantai v. 2008, kun istuin kirjallisuusterapiapäivässä ja tunsin löytäneeni oman elämäni maamerkit. Ja ehkä se onkin niin kuten Visan ystävä Tapio sanoi:
"Se on kaikkein tärkeintä, keksiä oma maailma. "


Ah, annan Joel Haahtelan kirjalle täydet
⭐⭐⭐⭐⭐

tosin vaikka kirjaa oli haikea-vaikea laskea käsistään silti koin sen lopun turhaan pidennetyksi. 


Lumoutuneena, jälleen kerran *Tea*