Tea:
Yksi pakolla loppuun luetuista oli Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä. Se oli v. 2010 Finlandiaehdokkaana , samana vuonna jolloin Mikko Rimmisen Nenäpäivä voitti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että siinä oli kiinnostavaa kirjallista ajankuvaa 1800-luvusta.
Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen romaani kansallisrunoilijastamme Johan Ludvig Runebergista.
Kärpäsenkesyttäjä romaanin nimenä viittaa siihen, kun Runeberg vanhana ja raihnaana pyörätuolistaan käsin yrittää pyydystää kärpäsiä. Hän haluaa kesyttää Stenbäckiksi ristimänsä kärpäsen, kyllä - juuri sen Stenbäckin, Lars Stenbäckin, joka oli hänen aikalaisensa, runoilija ja pappi. Hän, jonka kanssa piti nuorena ja voimainsa tunnossa vääntää sanan sapelia.
Lukiessa olo oli kuin kärpäsellä tunkiolla. Wahlströmin toimesta lapiolla on luotu sen verran paksua tavaraa, että pörräämistä riittää inhotuksen tunteisiin asti. Turhat sädekehät ja kultareunat kansallisrunoilijan yltä tipahtelevat sivu sivulta : Runeberg on eläimiä julmasti kohteleva kotityranni, hankala ja laiska tyyppi, joka kiusaa kiesien ajajia ja vilkuttaa tuon tuosta silmää hameväelle!
Runebergin ristiriitaisia tunteita herättävä henkilökuva oli silti vain yksi kirjan kulmista.
Mielenkiintoista on aikalaisten ja ajan kuva kulttuuripolitiikan näkökulmasta. Itseään etsivä Suomen kansa saa Maamme-laulun, ja Suomen sodasta ammennetut Vänrikki Stoolin tarinat kuluvat kansalaisten käsissä.
Kirjan plussana on sen ironia ja huumori, mutta se ei riitä hyvän kirjan aineksiksi. Kirja oli äärimmäisen sekava ja lukijan kannalta huonosti jaoteltu. Siinä oli monta kertojaa jotka vaihtuivat lennossa ilman selkeyttä.
Ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei vanhene. Kerroksia sen ympärille kertyy vain lisää. Niin on lopulta kaikki iät ympärilläni ja muodostavat hyödyllisen , värikkään, monivivahteisen kokonaisuuden. Näinkin voisi vanhuuteen suhtautua.
Tänä syksynä sininen saa jatkokseen Punaisen muistikirjan, ja vielä kolmannenkin kirjan sitten lokakuussa, joka sisältää myös runoja.
Löytämäni Södergran on nuori elämäniloinen nainen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen, hän on tottunut matkailija, sosiaalinen, vilkas, utelias, ailahteleva ja valpas. Hänellä on aikaansa nähden hyvä koulutus ja hän tuntee laajasti kirjallisuutta.
Rahikaisen kirja Edith, runoilijan elämä ja myytti on laaja ja kattava, runsaasti lähteitä sisältävä teos. Se käsittelee paitsi ES:n ( 1892- 1923 ) elämää myös ja etenkin niitä myyttejä, joita hänestä on rakennettu tämän kuoleman jälkeen. Toiset elämäkerturit eivät jää myöskään kritiikittä.
ES on ihmisenä mielenkiintoinen ja omaa aikaansa vasten hän on ollut eräänlainen aikansa airut, paitsi runoudessa myös naisena. ES oli pidäkkeetön, spontaani ja intohimoinen nuori, ja kuolemansa jälkeen hänestä oltiin liiankin helposti rakentamassa hyvin yksipuolista kuvaa sairauden kautta.
Elämä ja runot sekoitetaan helposti yhteen. Koska tiedetään Södergranin kuolleen tuberkuloosiin, hänen runojaan halutaan lukea lähestyvän kuoleman työstämisenä.
Itse asiassa Södergran oli kuolemansairas vasta elämänsä viimeisenä vuotena. Sitä ennen hän oli hoitanut itseään hyvin ja elänyt siksi suhteellisen oireettomana, vakavat verensyöksyt ja hengitysvaikeudet alkoivat vasta 1917.
Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme airingosta niinkuin lapset.
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niin kuin metsä, talvi ja meri.
Siinä missä Rahikaisen teos Södergranista pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen, Leena Helkan kirja Edithin seitsemän sanaa on päiväkirjamuotoinen fiktiivinen kuvaus Södergranin viimeisistä vuosista.
Siinä Södergran elämää ja ajatuksia kuvataan herkän lyyrisesti.
Ja runoilijalle jäi mitä runoilijalle kuuluu, villiintynyt puutarha.
Siitä saakka olen rakastanut puutarhaa eniten kaikista ihmisistä.
Kuolema? Tiedänkö vieläkään mitään muuta vastausta kuin sudenkorennon siivet, jotka elämä päivän päästä unohtaa rantakivelle.
Minä alan keksiä nimiä luojallemme, huuliltani loputtomana virtana luojan nimeä, keksin kunnes aamu tulee ja rakentaa padon nimien virtaan, haukotuksistani, mustista renkaista silmieni alla.
Edithin Seitsemän sanaa on maalauksellinen kirja. Sen edessä voi vain viipyillä, hengitellä kauniita lauseita. Kirjaa voisi luonnehtia myös meditatiiviseksi, koska se kaikessa runollisuudessaan on hidaslukuinen. Runollinen tyyli sielun peilinä on myös vaikea ja hiukan sekava. Se vaatii pysähtymistä ja paikoillaan oloa.
En koe mielekkäänä edes ajatella kumpi näistä rakastetun runoilijan elämää kuvaavista kirjoista olisi ollut parempi. Lähestymiskulma on täysin erilainen ja kumpainenkin on lajissaan hieno ja suositeltava.
Minusta on hienoa miten on uskallettu alkaa kirjoittamaan enenevässä määrin fiktiivisiä teoksia aikamme tunnetuista kulttuuripersoonista, kirjailijoista ja taiteilijoista. Fiktiivisyys tuo lihaa luitten päälle.
Maaliskuun luetuista iloinen yllätys oli myös paljon kehuttu Napoli-sarja italialaiselta nimimerkin taakse kätkeytyvältä Elena Ferrantelta.
Sarja alkaa kirjalla Loistava ystäväni. Se kertoo kahdesta erilaisesta tytöstä, minäkertoja Elenasta sekä hänen ystävästään Lilasta. Tytöt elävät 1950-luvun Napolissa, köyhissä oloissa, jossa koulutuskaan ei ole mikään itsestäänselvyys.
Kirja on aistivoimainen ja vahva. Niin vahva, että en heti kyennyt menemään kirjastoon hakemaan kakkososaa.
Napolisarja:
1. Loistava ystäväni
2. Uuden nimen tarina
3. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
4. Kadonnen lapsen tarina
Kaiken kaikkiaan maaliskuu oli minulle mittava lukukuukausi. Samalla intensiteetillä en huhtikuuhun kykene, eikä määrällisyys ole tarkoituskaan. Kirjapino horjuu silti uhkaavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti