Joel Haahtela : Adèlen kysymys

Tea: 

Joel Haahtela: Adélen kysymys, 2019, s. 188

Lempikirjailijani pääsi yllättämään - en tiennyt, että häneltä oli tulossa tälle keväälle kirja. ja millainen kirja! Se kertoi enemmän kuin sanoihin mahtuu.

Maailma on menettänyt yhteyden Jumalaan, veli Paul jatkaa puheluaan. Ihmisille annetaan elämä, mutta heillä ei ole aavistustakaan mitä sillä pitäisi tehdä. Kolme toivomusta, jotka heitetään hukkaan. 


Mies on ison edessä. Avioliitto on välitilassa. Nuoruuden sinisilmäisyydessä pahan päivän varalle kirjoitetut ja hyvää tarkoittavat kirjeet kultaisine muistoineen eivät kanna. Tietenkään, eiväthän he Vuokon kanssa edes muistaneet niitä kirjoittaneensa. Ajatus toki oli kaunis, ja rakkautta täynnä. Yhdessä kirjeille voi lähinnä vain hyväntahtoisesti hymähdellä.

Mutta mikä kantaa? Mikä kantaa silloin, kun elämä on kuin matematiikan kaava, alati sama ja yllätyksetön? Kyllä, kyllä toisto kantaa, se sama ja varma, rutiinit ja ulkoa opitut arjen eleet ja toiminnot. Miehelle se riittää. Mutta entä tuo toinen? Kun vaimo vierellä muuttuu ja kasvaa, hamuaa omaan suuntaansa, ei suostu eikä mahdu kaavaan. Vaimo, joka on sama, mutta eri. Tässä, mutta toisaalla. Joka ei ole algoritmi vaan elävä ja hengittävä nainen. Joka haluaa jotain muuta.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä. 


Mies irrottautuu kaavastaan. Hän lähtee ystävänsä kokemuksen innoittamana ranskalaiseen luostariin tutkimaan Pyhän Adèlen tarinaa. Luostarin yhdeksänsataa vuotisessa hiljaisuudessa mies uppoutuu Adélen mysteeriin, mitä naiselle tapahtui ja miksi. Ja samalla, kuin huomaamattaan, mies uppotuu myös omaansa, mitä hänelle on tapahtunut ja tapahtumassa?  Ja onko todella niin, että  suvun varjot seuraavat meitä, että me siirrämme ne omiin lapsiimme? Että yritämme ratkaista kaiken, emme anna lasten pitää edes omia murheitaan?

Sen jälkeen, kun ihminen teki itsestään keskipisteen, hänen suuntansa katosi. 

Adélen kysymys kutsuu luostarin lepoon, sen turvalliseen ja ikiaikaisten rutiinien rauhaan. Veljet toimittavat arkisia askareitaan ja ovat samalla pyhän äärellä. Kynttilät lepattavat, laulu kiipeää kappelin seiniä pitkin. Veljet pitävät rukouksellaan maailmaa paikoillaan. Mutta samalla oma sisin tekee työtään. Se prosessoi niin kirjan kertojassa kuin minussa.


Kun myöhemmin kävelen kappelista takaisin huoneeseeni, minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itse itsensä ja muuttua takaisin valoksi. 

Joel Haahtelan Adélen kysmys on viisas ja syvällinen kirja. Täydellinen! Luin sen kahdelta istumalta, ahmien, mutta samalla henkeä pidätellen. Niin kuin luetaan sellaista, jossa ei halua minkään rikkoutuvan. Kun haluaa asettaa askelensa samaan tahtiin, päästä rytmiin ja maisemaan, elää ja hengittää sitä kaikkea:  pergamenttien ja musteen tuoksua, kappelin seiniä kiertäviä hymnejä,  kapeista ikkunoista sinertävää kuun valoa, peperinohutta ja vaaleaa.

Yhtäkkiä se kaikki on tässä, enkä minä tunne tarvetta paeta. 



Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa.  

Kirja ei jätä rauhaan. Palaan yhä uudestaan mielessäni kalliolle, kohtaan, josta Adèle tippui, tiputettiin, temmattiin alas. Seison vuoren rinteet  edessäni ja tuuli tuivertaa hiukset ja ajatukset. Mikä, mitkä ovat minun ihmeeni, ne joita niiden hitaudelta en edes näe? Tai, ne jotka tunnistan, mutta jotka muuttuvat ajan saatossa itsestäänselvyyksiksi. Joiden äärellä kiitollisuus haalenee. Kun alan elää niin kuin niitä ei olisi ollutkaan.

Ja silti: ... että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset.

Joel Haahtelan luonnollinen tapa käsitellä luostarin hengellisyyttä on kirkasta kuin pakkastaivas ja lohdullista:

Ja eikö Jumala tullut ihmiseksi juuti siksi, että hän olisi meitä hivenen lähempänä, vain sydämenmitan päässä? 





🍬🍬🍬🍬🍬