Caraval-trilogia 🎪 ja lisää titaaneja tammikuussa

Ida-Maria:

Vuosi alkoi hyvällä pinolla luettuja ja kuunneltuja kirjoja! Tammikuun lukupiirikirja Radio Popovin lisäksi sain luettua joululahjaksi saamani Caraval-trilogian ja 16 osaa Titaanien sota-mangaa. Radio Popovista kirjoitettiinkin oma postaus ja sen pääsee lukemaan täältä. Aivan ihana tarina tärkeästä aiheesta ja niin lämpimästi kirjoitettu, Anja Portin kyllä ansaitsi tällä kirjallaan Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon! Radio Popovissa yhdeksänvuotias Alfred elää käytännössä yksinään äidin kadottua ja isän ollessa jatkuvasti työmatkoilla, kunnes Alfred lähtee eräänä yönä seuraamaan lehdenjakaa, joka on toimittanut Alfredille sanomalehtien välissä villasukkia ja omenoita. Alkaa ihana ystävyys, jonka aikana Alfred saa lopulta kokea olevansa osana jotakin. Suosittelen Radio Popovia lämpimästi ja se toimii varmasti todella hyvin lapsille luettuna!

 

Valitettavasti lahjaksi saamani Caraval-trilogia ei taas ollut yhtä mielekäs lukukokemus. Pidän kyllä monenlaisesta fantasiakirjallisuudesta, mutta YA eli nuorten fantasia (ja yleisestikin nuortenkirjallisuus) on todella hitti tai huti kohdallani nykyään. Esim. Korpinkehät-trilogiasta pidin kyllä todella paljon, mutta englanninkielisessä kirjatubessa paljon hehkutettu Arc of Scythe-sarja ei taas kolahtanut minulle juurikaan. Luulen, että näistä kahdesta esimerkistä Korpinkehissä oltiin niin syvällä mukana sen maailmassa ja tarustossa että tarina pysyi koko ajan mielenkiintoisena. Arc of Scythen kohdalla ideat olivat kyllä hyviä, mutta hatarasti selitettyjä ja kliseinen draama oli liiaksi mukana. Lukukokemus riippuu niin kovasti siitä, miten tarina on kirjoitettu ja minkälaisiksi sen hahmot on luonnehdittu. Nuorten kirjoissa usein minulla on ongelmana niiden kliseisyys ja vauhdikkuus, jolloin loppuratkaisut ovat joko huteria tai liian näppärästi ratkaistuja. Ehkä makuni on liiaksi fantasian tiiliskiviä lukiessani muokkautunut siihen, että tarinaa pohjustetaan satoja sivuja (tai useampia kirjoja) jolloin kaikki juonirakenteet on kasvaneet rauhassa, hahmokehitys on luontevampaa ja loppuratkaisut tyydyttävämpiä. 

 

Caraval on Stephanie Garberin vuosina 2017-2019 ilmestynyt nuortenfantasiasarja kahdesta sisaruksesta ja heidän elämästään heidän jouduttua mukaan kuuluisan Legendin järjestämään Caraval-peliin. Sarja alkaa, kun sisarukset saavat mahdollisuuden päästä pois pieneltä onnettomalta kotisaareltaan ja armottoman isänsä luota, sillä Scarlet saa kutsun Caravaliin. Caraval on maaginen peli täynnä ihmeitä ja taikuutta, ja jonka voittaja saa aina jonkin uskomattoman palkinnon. Tällä kertaa voittaja saa Legendiltä yhden unelman. Ennen Caravaliin pääsyä Scarletin sisko Tella kuitenkin ryöstetään ja käy ilmi, että tämänkertaisen Caraval-pelin voittaja on se, joka pystyy löytämään Tellan pelin syvyyksistä. Caravalissa ei koskaan tiedä, mikä on totta ja mikä on silmänlumetta, joten uusien vihjeiden löytämisessä pitää pystyä luottamaan itseensä. 

 

Trilogia kasvaa tämän tarina kautta niin, että jokaisessa trilogian kirjassa ollaan sisällä erilaisessa Caraval-pelissä, kunnes mukana on myös Kohtaloita ja sisaruksien äidin katoamiseen liittyvä mysteeri. Ideat kuulostavat kyllä hyvältä, mutta miksei sarja iskenyt? Trilogia on ehdottoman romanssipainotteinen kyllästymiseen asti ja kummallakin sisaruksella on monia sulhasehdokkaita läpi koko trilogian. Ja nimen omaan sulhasehdokkaita, sillä jokaisessa kirjassa jommalla kummalla tai molemmilla sisaruksilla on myös meneillään kummallisia pakkokihlauksia ja -avioliittoja. Tällä ollaan saatu aikaan jatkuva draamailu tyttöjä paljon vanhempien miesten perään, joka ei sytytä ollenkaan. Kirjoissa juonikuviot on lisäksi kirjoitettu väkinäisen dramaattisiksi, jotka ovat myös todella ennalta-arvattavia. Tarina kuitenkin mielestäni paranee kirja kirjalta, kun se kasvoi muullakin sisällöllä kuin sydänsuruilla. Kirjoissa vaihtelee myös kummasti tyttöjen naiivius ja yliseksuaalisuus, josta tulee kumma fiilis. Trilogia olisi ollut parempi, jos kaikkea juoniin liittyvää olisi rakennettu paremmin ja sille olisi annettu aikaa sisarusten lukemattomista suhdesekoiluista. Viimeinen osa Finale oli mielestäni sarjan vahvin osa, jossa oli parhaimmat ideat tarinan kuljettamiseen. Valitettavasti myös ne oli toetutettu hieman liian kliseisesti ja muutamat loppuratkaisuun liittyvät päätökset ja tapahtumat olivat käteviä sattumia. 

 "En tarvitse kuolemattomuutta, sinä olet minun ikuisuuteni."

Caraval 🍬

Valenda 🍬🍬

Finale 🍬🍬 

Sitten ahmin vielä tammikuussa Titaanien sota-mangan osat 15-31, jolloin pääsin ajan tasalle suomeksi julkaistujen osien kanssa. Tällä hetkellä sarjan animen viimeinen kausi on käynnissä ja uusi jakso ilmestyy joka sunnuntai. Näiden osien lukuhetkellä tammikuussa anime oli päässyt jaksoissa mangan osaan 26 asti ja pohdin hetken, jatkanko lukemista jaksojen ohi vai odotanko ensin jaksojen julkaisemista. En kuitenkaan malttanut odottaa ja nyt yritän kuumeisesti löytää viimeisien kolmen osan suomennoksen aikataulua. Sarjan luoja Hajime Isayama on ilmoittanut sarjan päättyvän mangan osaan 34, joka on ilmestymässä huhtikuussa. Näissä osissa tarina on jo niin pitkällä, että on hankalaa kuvailla sitä tarkasti antamatta juonipaljastuksia. Epämääräisesti voisi sanoa, että suurin osa maailman salaisuuksista on paljastettu, mutta lopputulos on silti vielä täysin auki. Hahmoilla on ollut niiden luonteelle sopivia kehityskaaria, varsinkin Erenin hahmo on kokenut todella mielenkiintoisen kehityksen. Valtasuhteet ovat vaihdelleet ja kysymys "kuka on todellinen vihollinen?" on muovautunut sarjan aikana moneen otteeseen toimivasti. Muutama yksityiskohta itsellä kummittelee mielessä ja on monia teorioita lopputuloksesta, mutta kutkuttavasti lopputapahtumat ovat vielä vasta tulossa. 

 

Tämä upea, brutaali ja henkeäsalpaava sarja on ollut kyllä aivan omanlaisensa luku- ja katselukokemus. Toivon kovasti, että loppu olisi pääkolmikon haaveilun mukainen, mutta kuten päähenkilö Eren itse sanoi, painajaisilla ei ole onnellisia loppuja. 

"Hänelle tämä ei ole pelkkää taistelemista, hän osaa unelmoida!"

Titaanien sota osat 15-31 🍬🍬🍬🍬🍬

Helmikuun lukuprojekti: C.S. Lewis - Narnia-sarja

 

Tea: 

C.S.LEWIS:  NARNIA-SARJA  v.1950-1956

Kyllähän minä sitä vuosia yritin, muutamankin kerran, mutta ei se vaan lähtenyt lentoon. Narnian tarinoitten iso kokoomateos valahti käsistä joka kerta. Polly ja Digory jäivät minulta ullakolle, vihreä ja keltainen sormus taskun pohjalle. Tarinat sulivat ja valuivat pois ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. 
Ehkä salkun kokoinen kirjajärkäle oli vain liian hankala lasten iltasatuhetkiin tai muutenkaan luettavaksi. Lopulta ostin Narnia-sarjan yksittäisinä kirjoina SPR:N Kontti-kirppikselltä hintaan 2€ kappale. Sain koko sarjan kerralla. Se oli silti vuosien ajan vain värikäs pikkupätkä kirjahyllyn reunassa, kuin iloinen koriste.

Kunnes nyt tuli aika korjata tämä lukuvika!  ( Vinkki: Lukuvika on loistava kirjallisuus- podcast, jossa Jenni Lindvall ja Essi Rötkönen paljastavat ja perkaavat mm. ne teokset, joita ei ole tullutkaan luettua). 
Minulle Narnian tarinat ja C.S: Lewisin tuotanto ylipäänsä on ollut pitkään lukuvikana, vaikka muutoin olenkin tutustunut C.S. Lewisin teksteihin ja hänen elämäänsä. Lukaisin  Narnioitten jälkeen myös Brian Sibleyn kirjasen Varjojen maa , jossa hän monista eri lähteistä ammentaen kertoo Lewisin ja tämän myöhemmällä iällä vaimoksi ottamansa Joy Davidsonin tarinan. Kirja oli mielenkiintoinen, koska se oli hyvin taustoitettu ja siinä oli paljon sitä pohdintaa, mitä Lewis ja Joy Davidson joutuivat käymään etsiessään arvojaan ja aatteitaan. 

C.S. Lewis (29.11.1889  Belfast - 22.11.1963 Oxford) 

Lapsuuden perheessään kirjojen ympäröimä Lewis luki huomattavan paljon, ei niinkään lasten kirjoja vaan seikkailukertomuksia. Myöhemmin eräs hänen opettajistaan sanoi: "Lewis on lukenut enemmän klassikoita kuin kukaan poika, jota koskaan olen opettanut."

Vaikutteita Lewis sai myös lastenhoitajaltaan, joka herätti hänen mielikuvituksensa tarinoillaan haltijoista ja entisaikojen jumalista. Mm. Beatrix Botterin kirjojen myötä Lewis haltioitui luontokuvauksista sekä ihmisten lailla elävistä eläimistä.  Hän innostui niistä niin, että hankki käsiinsä taidokkaiden piirtäjien eläinsarjakuvia. 

Lewis on kirjoittanut paljon, mm. läpimurtoteoksensa Paholaisen kirjeopisto mutta lastenkirjojen osalta Lewis kertoi haluavansa kirjoittaa nimenomaan sellaisia kirjoja, joita itse tykkäisi lukea. Niinpä puhuvat mytologiset hahmot  piirtyivät Narnia-tarinoittenkin sivuille.  Niissä on juuri ne ainekset, joita Lewis määrätietoisesti tutki ja ihasteli. Hänhän innostui myös  pohjoisesta mytologiasta ja muinaisnorjasta niin, että ahmi siitä kaiken käsiinsä saamansa kirjallisuuden.

Lewis ei luonut Narnian maailmaa kuten kirjailija yleensä eli suunnittelemalla etukäteen tarinaa ja sen kulkua.  Narnian tarinat saivat alkunsa Lewisin mielessä olevista vahvoista visuaalisista kuvista. Häntä ei jättänyt rauhaan hänelle jo 16-vuotiaana syntynyt mielikuva, jossa fauni kantaa sateenvarjoa ja paketteja lumisessa metsässä. Yhtä lailla mielikuvitusta ruokkivia oli kuvat suuresta leijonasta sekä kuningattaresta reessä. Nämä kuvat konkretisoituivat Narnian tarinoitten alkusysäykseksi. Mutta se otti aikaa, sillä ensimmäinen kirja Velho ja Leijona ilmestyi vasta v. 1950. 

1. Velho ja Leijona 
2. Prinssi Kaspian
3. Kaspianin matka maailman ääriin
4. Hopeinen tuoli
5. Hevonen ja poika
6. Taikurin sisarenpoika
7. Narnian viimeinen taistelu v. 1956 

Lewis ystävystyi  J.R.R.Tolkienin ( Hobbit ja Taru sormusten herrasta ) kanssa. Tolkien oli v. 1925 valittu Oxfordin yliopistoon kirjallisuuden professoriksi. Ystävykset jakoivat ajatuksia paitsi kirjallisuudesta myös kristinuskosta ja sen myyteistä. Lewis ja Tolkien tapasivat toisiaan säännöllisesti ja heidän välisensä lämmin ystävyys oli heille molemmille innoituksena myös kirjallisissa pyrkimyksissä. Tosin Tolkien ei Lewisin suureksi pettymykseksi vaikuttunut Narnian maailmasta.
- Ei se taida toimia, Tolkien sanoi. 
Lewis sai kaipaamansa rohkaisun ja vetoavun tarinansa jatkamiseen kirjoittavalta ystävältään Roger Greeniltä, joka oli myös jäsenenenä Lewisin ja Tolkienin Inklings- kirjallisuusryhmässä. 

Kriitikoiden keskuudessa Narnia-sarjan vastaanotto oli vaihtelevaa, mutta lukijat ottivat sen  hyvin vastaan. Aikalaisille kriitikoille oli hämmentävää miten vuosikaudet vanhana poikana elänyt professorismies ylipäänsä kirjoitti lapsille suunnatun fantasiatarinan...! 

Narnian tarinoissa hyvä ja paha mittelevät eikä taistelun tuoksinnasta vältytä niin lastenkirjoja kuin ovatkin. Valtakunnat taistelevat herruudesta, puhuvat eläimet ovat erityisasemassa ja taikuutta on kaikkialla. Meidän maailmastamme Narniaan pujahtaneet lapset ovat tarinoiden päähenkilöinä.  Narnian maailmassa on paljon mystisiä hahmoja, mm. kentaureja, fauneja, jättiläisiä, kääpiöitä. 

Narnia-sarjassa on vahvana kristillinen viitekehys. Suuri ja ihastuttava Aslan-leijona on Kristuksen symboli ja kautta sarjan juonen käänteissä on allegorisena kertomuksena Raamatun kertomukset luomisesta ja Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Minua tuo vertauskuvallisuus viehätti ja puhutteli suuresti. Lewisin loihtimissa Narnian luontokuvauksissa piirtyi mieleeni Edenin puutarha, ja omena mystisenä hedelmänä oli kuin suoraan Eevan haukkauksen jäljiltä. 

Lewis kirjoitti Narnian viimeistä tarinaa aikana, jona hänen ystävyytensä Joy Davidsoniin oli muuttunut syväksi rakkaudeksi ja samaan aikaan, kun Lewisin tunteet syvenivät, Joy Davidson sairasti vakavasti syöpää. Narnian viimeisessä taistelussa teemana on kuolema ja ylösnousemus. Päähenkilöt saapuvat paratiisin puutarhan porteille:

"Uskallammeko me? Olisiko tämä meille tarkoitettu?" 

 "Mutta heidän siinä seisoessaan kuului jostakin puutarhan muurien sisäpuolelta suuren torven soitto, ihmeellisen voimakas ja kaunis, portit lennähtivät auki..."

 

Ajatuksenani oli lukea Narniat hiljalleen kevään aikana, mutta Pottereiden liian hitaasta lukemisesta viisastuneena annoin lukuvimman viedä. Sarja yllätti minut positiivisesti, vaikkakin etukäteen meinasin jo rakennella vanhojen asenteiden puomeja lukuilon esteeksi: eihän fantasia ole minun genreni! Se ei ole sitä siitäkään huolimatta, että olen kokenut syvää hyvää Cornelia Funken Mustemaailman parissa.
 Mutta ehkä senkin anekdootin voin jo pikkuhiljaa kumota...
Asenteet alas ja annetaan tarinoiden yllättää!

Narnia-sarja  4/5 

Anni Saastamoinen: Sirkka

Tea:  

2019, s. 188 Kansi: Bifu, Äänikirjan lukija Pirjo Heikkilä

Jo kirjan alkulauseissa päähenkilö Sirkka esitellään lukijalle vahvoin vedoin :

Sirkalla on sivuhahmon nimi. Pääosilla on aina kauniit nimet, Aurora tai sellainen jokin myy kaunis ja lyyrinen. Sirkka on vain Sirkka, töksähtävä ja arkinen. Sirkka on nimien nakkikastike. 

Sirkka on kuin arkinen nimensä; elämän estradeja kaihtava, tasainen ja harmaa. Hänelle on tärkeää, että asiat menevät kuten niiden kuuluu mennä. Yllätyksiä ja poikkeamia ei tarvita. Niitä Sirkka suorastaan vihaa. 

Ruuaksi kelpaa se sama eines päivästä ja viikosta toiseen. Eihän Sirkka edes omista ruuantekovälineitä.Tätä Sirkan karismaattinen ja vallaton ystävä Natalia hämmästelee. Kun ei edes salaattikulhoa omista! Silti ja siksi Natalia aika ajoin tulee tekemään ystävälleen ruokaa. Pitäähän pinaattilettupäivien taukoamaton ketju hetkeksi katkaista. Samalla siinä  yhteisen aterian ääressä tulee päivitetyksi kummankin kuulumiset, kaikilla rintamilla. 

Vaatteiden osalta Sirkka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, sillä vaatekaapista löytyy ne tärkeimmät toisiinsa mätsäävissä väreissä: kolme jakkupukua, kolme T- ja  kauluspaitaa sekä kahdet housut ja kaksi neuletakkia. 

 Asumisessakaan ei tarvita sen kummempia kommervenkkejä. Vuokrayksiö on kaikista yksinkertaisinta ja helpointa. Ja kun pihalla on roskien lajittelupiste, jonka äärellä kulminoituu se, mikä elämässä on oleellisinta, järjestys ja asioiden oikeille paikoilleen laittaminen, niin mikäs Sirkalla on ollessa. Paitsi, jos joku on laittanut biojätteeseen maitotölkin tai sekajätteeseen kartonkia! Silloin Sirkka raapustaa isoin kirjaimin nootin roskiksen kylkeen, tai soittaa huoltoyhtiöön, talonmiehelle tai taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle. Joku roti sentään!
 

Kyllä. Sirkalle järjestys on elämän perusta ja kulmakivi. Se on suorastaan elinehto. Suorat rivit ja pinot, selkeys ja tarkkuus. 

Elämä vain ei suostu puksuttamaan kuin juna samaa suoraa raidetta tasaiseen tahtiin. Mutkia ja töyssyjä tulee väkisinkin ja niitä Sirkka ei siedä. Hän ei siedä etenkään sitä kummallista kaiherrusta, jonka Sauli, tämä yhtälailla tarkka ja pedantti, ergonomisessa asennossa nukkuva mies häneen jätti. Sitä tyhjyyden ja yksinäisyyden tunnetta! Saulistahan on jo piiiiitkä aika. 
Rakkaudesta on vain harmia, ajattelee Sirkka lopulta. Se vie vain aikaa ja henkisiä resursseja. Silti Sauli on pesiytynyt Sirkan pään sisälle. Sirkka ja Sauli. Sauli ja Sirkka. 

Saulin jälkeen Sirkka lohduttautui niillä asioilla, jotka ovat hänelle rakkaita. Hän kävi kirjastossa, kulki raitiovaunulla ja hoiteli viherkasvejaan. Hän istuskeli puiston penkeillä, ilman kirjaa tai kännykkää, ja katseli ohikulkevia ihmisiä. Ihan vain katsoi, sen kummemmin tuijottamatta. Kunhan kulutti aikaa, kunhan vain oli. 

Kauppojen ilmoitustaulut vetävät Sirkkaa puoleensa. Niiden edessä avautuu oma maailmansa. Sirkka tuntee salaista tyydytystä löytäessään kirjoitusvirheitä ja saa mielessään ojentaa kirjoittajaa. (On se kummaa, kun ihmiset eivät ymmärrä possessiivisuffiksia!)

Mutta Sirkalle on myös iso ilo löytää kauniilla käsialalla kirjoitettuja ilmoituksia. Tällainen silmiä hivelä lappunen oli Tyynen ilmoitus kotia kaipaavasta kissasta. Lappunen pysyi ilmoitustaululla viikosta toiseen ja vaikka Sirkka ei ole kissaihmisiä, asia alkoi häiritä häntä. Kotia kaipaava kissa...miten sen raasun käy, jos kotia ei löydy? 

Miltei kuin itseltäänkin salaa, Sirkka päättää antaa kissalle kodin. Hän hakee Tyyneltä kissan ja ristii nimettömän, kissaksi kutsutun otuksen antajansa sukunimen mukaan. Laitinen asettuu hyvin Sirkan hoteisiin. Niin kuin olisi aina siinä ollut. 

Kissasta huolimatta tai tästä tietämättömänä (eihän Sirkan asiat nyt kenellekään kuulu) Sirkan boheemi, laajoissa kaarissa elehtivä äiti, kotoisasti öljyväreille, tärpätille ja kanelipullille tuoksuva, haluaa Sirkan elämään enemmän väriä. Keltaista sen olla pitää ja hän tuo Sirkan yksiöön keskelle lattiaa keltaisen keinutuolin. Keinun keltainen väri ei peitä sitä surullista tosiasiaa, että Sirkan harmaa ja Sauliton elämä näyttää äidin silmään vanhanpiian elämältä. Kissa ja keinutuoli!

" - Alat olla sellainen aikamoinen vanhapiika noin varusteiden osalta", äiti sanoo. 
Sirkka ei loukkaannu. Hänen mieleensä putkahtaa lapsuuden barbie Rauno Pikkarainen. Että olisikohan se sellainen vanhapiika-Barbie, jonka pakkauksesta tulisi mukana keinutuoli, kissa ja ehkä myös jokin käsityö...

" - Sinä menet nyt saunaan ja nukut tuolla vanhassa huoneessasi oikein hyvät unet. Huomenna mennään kaupunkiin ja ostetaan sinulle uudet verhot, äiti sanoi päättäväisesti ja hymyili sellaisella tavalla, joilla vain äidit hymyilevät, kun järjestävät lastensa rusentuneita kivijalkoja uudelleen. "

Uudet verhot ostetaan. Ne ovat kolme sävyä vaaleamman harmaat kuin ne, jotka Sirkalla jo roikkuvat ikkunassa. 

Hiljalleen kissa-Laitisen myötä jokin Sirkassa alkaa ojentua. Muutama kissan karva sukkahousuissa on puolusteltavissa oleva asia, ei ongelma. Ja kissalle puhuminen onkin ihan erilaista kuin puhella peikonlehdelle. 

Sirkka-kirja on kirjoitettu mieltä hykerryttävällä tavalla itseironiseen ja lämpimään sävyyn.  Luku- tai minulla tällä kertaa kuuntelukokemuksena se oli samalla kertaa viihdyttävä että ajatuksia herättävä. 
 Sirkka on alleviivatusta harmaudestaan huolimatta kiinnostava ihminen. Tässä suurien eleiden ja ärsyttävyyteen saakka isoäänisten maailmassa oli virkistävää tutustua Sirkkaan, joka rauhassa on tasainen oma itsensä, ilman hötkyilyä. Hänen ei tarvitse levottomana pyrähdellä ympäriinsä itseään toisilta kysellen, vaikka välillä hukassa onkin. Ja kyllä hän löytää elämäänsä putkahtaneelle Kaarlollekin oikeat sanat, kun siihen valmis on. 

Harmaa on valinta siinä missä sateenkaaren väritkin. Eikä se ole huono valinta ollenkaan. Kaikkien ei ole tarkoitus hohkata tulenpunaisena tai edes kauheasti näkyä. 

Harmaa tai rauhallisuus ei ole tahdottomuutta. Sirkastakin tahtoa löytyy, sillä mitä muuta roskakatokseen jätetyt viestit tai naapurien ojentaminen postiluukusta tiputetuilla ohjelappusilla, kun nämä jo kolmatta kertaa samassa kuusa juhlivat, on kuin pontta ja päättäväisyyttä! 

Sirkka- teoksen kannen on suunnitellut Bifu- nimen alla ,oleva Maria Ahonen joka on tehnyt valtavan määrän pop-musiikin julkaisujen kansia. Sirkan kansi on minusta onnistunut ja puhutteleva. Ensin tuli tunne, että kun kannesta katsoo monta Sirkkaa, se ikään kuin häivyttää Sirkan olemaan joukosta erottumaton, kuin kuka tahansa tai ei kukaan erityinen ja huomattava. Mutta toisaalta se näyttää myös sen, että Sirkka sulautuu joukkoon, olkoonkin että kaltaisiinsa, ja samalla kun hän sulautuu, hän voi olla kuka tahansa meistä. 

Sirkka kävelee kadulla, joka on vaivalloisesti kaduksi tunnistettavissa. Lumi-inferno- siksi media sitä nimitti - on pyyhkäissyt kaupungin yli ja pyyhkii yhä. Juuri, kun kaikki luulivat talven selän taittuneen, se iski takaisin kuin kiusallaan. Muistuttaakseen, että kuulkaas, tällaista oli silloin, kun vanhempanne ja isovanhempanne hiihtivät itsetehdyillä puusuksilla kouluun ylämäkeen neljäsataa kilometriä.

4 / 5 

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

 Tea: 

Antti Rönkä&Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
2020, 219 s. 

"Joten tässä jälleen yksi isällinen neuvo: Älä sinä kerro maailman loppumisesta. Vaan sen alkamisesta. "

Viime keväänä kuuntelin äänikirjana Antti Röngän ja Petri Tammisen hienon teoksen Silloin tällöin onnellinen, lukijoina Ville-Veikko Niemelä ja Jukka Pitkänen.
Se on eikoiskirjaansa valmistelevan pojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihtoon perustuva teos.
Äänikirjana se toimi erittäin hyvin, mutta koska tuntui tärkeältä päästä palaamaan ja paneutumaan kirjaan fyysisesti, päätin ostaa sen omaan hyllyyn jossain vaiheessa. Tammikuun kirja-alesta bongasin kirjan, ostin ja luin uudestaan. 

Toisenakin lukukertana teos puhutteli yhtä lailla kuin äänikirjaversionakin. Kirja on rehellinen ja suora kuin opettajan karttakeppi. Se näyttää juuri sen, mitä sen pitää näyttää. 
Rehellisyys ei kuitenkaan ole helppo asia. Se sattuu ja satuttaa niin kuin totuudella tapana on. Ja vaikka polvet notkistuu ja mielikin vajoaa, niin isän ja pojan välinen luottamus kantaa ja kannattelee. Se kestää toinen toisensa painon. 

Kaikki alkaa siitä, kun isä sähköpostitse kysyy pojaltaan miten tällä menee.
Yhteys on luotu. 

Kirja ruotii paitsi isä-poikasuhdetta myös kumpaisenkin suhdetta pelkoon, kirjoittamiseen ja ennen kaikkea kirjoittamisen pelkoon. Antti velloo häpeän ja kelpaamisen aallokossa, niin olemassaolonsa kuin kirjoittamisensakin suhteen. Käsissä ja sydämessä polttelee omakohtaisiin kiusatuksi tulemisen  kokemuksiin perustava käsikirjoitus. Palautteet siitä tuntuvat ruoskan iskuilta silloinkin, kun ne eivät ole kritiikkiä. 

Alun tunnustelun jälkeen isä-Petri, paljon kirjoittanut ja lukuisia kirjoittajakursseja ohjannut kynän ammattilainen, haluaa luotsata poikaansa kirjoittamisen karikoissa. Itsestään selvää se ei kuitenkaan ole. Kyse ei ole enää pelkästään kirjoittamisesta. Kyse on myös siitä, että pojan tarina on äärimmäisen henkilökohtainen ja kivulias. Se ei päästä isääkään helpolla vaan pakottaa katsomaan peiliin. 

" Moi Antti
  Äiti, sinun feministiäitisi sanoi kerran, että hänen ei ole tarvinnut hermostua lapsille koska äidit eivät hermostu. Toisin sanoen hän nappasi äidin roolin kuin puvustamon rekistä, ja se rooli kantoi häntä. Minä onneton en osannut ottaa roolia. Ainakaan mitään rakentavaa roolia. Vaan olin oma joka asiaan puuttuva itseni. Pari vuotta noiden jäähytouhujen jälkeen kirjoitin Kaks Plussaan isäkolumneja. Kuin mikäkin isyyden asiantuntija. Hyi helvetti!"

Antin ei ole helppoa laskea keskeneräistä ja itselle monin kivuin sykkivää kirja-alkiota isän katseen alle sillä niin kuin hän itse toteaakin: kirjan julkaisuun on pakkautunut kaikki kelpaamisen ja onnistumisen ulottuvuudet. 

Isä neuvoo: 

" Jatka töitä. Se konsti tepsii kirjoittamisen ongelmiin aina. Turha tunnustella tuulenpuuskia, hetken tunnelmia. Sinähän olet vapaa. Et ole kenenkään omaisuutta etkä kenellekään velkaa. Sinun ei tarvitse pyrkiä mihinkään kerhoon. Sinä saat kirjoittaa, ja sitten sinä saat kirjoittaa lisää. Kirjoittaminen on ilmiselvä mutta silti aina yhtä yllättävä reitti, jota pitkin kirjoittamista koskevat esteet ja ongelmat voi kiertää. "

Ja:

" No sinähän jumaloit Knausgårdia. Joten älä sinäkään lisää todellisuutta, edes tunteisiin. Sillä tavoin ne näkyy. Sano tunteella mutta niukasti. Ei se ole minimalismia. Se on justiin sitä että veistää puuhevosesta pois kaiken sen mikä ei ole hevosta."

Kokemuksen syvällä rintaäänellä isä myös  toteaa, että varmuutta ei ole. Eikä aina helpotustakaan. Kirjoittajan pitää vain etsiä, vaikka pelottaa ettei löydä. Ja etsiihän Antti; omaa ääntään, omaa ilmaisuaan, itseään kirjoittajana, ihmisenä, isänsä poikana. 

Oli mielenkiintoista lukea sekä pojan että isän tarkkaa havainnointia niin ulko- kuin sisätilastaan, kirjallisuudesta, maailmasta, elämästä. Molemmat ovat myös äärimmäisen läsnä. He eivät jätä huomiotta toisen esittämiä kysymyksiä tai äänepainoja, tunnetiloja vaan fokusoivat juuri niihin. Se, miten he tarttuivat toinen toisensa syötteihin, osoitti kunnioitusta toisen ajatuksia ja huumoria kohtaan. Mitään ei ollut tarvetta ohittaa.

Vaikka poika ja isä paneutuvat tosissaan ja vakavasti yhteisesti jaettuihin asioihin, ei huumoria ja silmän pilkettä puutu. Huumori on kuin lämmin läikähdys, paikka jossa hetken levätä. 

"Moi Antti

Kirjeesi lopussa oli loistava idea, me voisimme tosiaan käsitellä muutakin kuin pelkoja. Niin kuin esimerkiksi tulevia onnistumisiamme. Kyllä, niihinkin on hyvä valmistautua.
Minä esimerkiksi olen nyt pohtinut, että kun minulta ilmestyy tänä vuonna sekä lasten- että aikuistenkirja ja kun saatan siis voittaa kaksikin Finlandiaa ja kun toimittajat sitten varmasti kysyvät että miltä tällainen hyvin harvinainen voittaminen tuntuu, niin mitä minä vastaan. 
Olisiko tämä oheinen vastaus hyvä? Laita mielipidettä.
- Jos joku toinen voittaisi nämä molemmat palkinnot, olisin varmasti sitä mieltä että päätös on väärä. Mutta nyt kun minä voitin..."

Käsittelemättä ei jää sukupolvien kuilukaan : 

"Moi Antti,

Minä en aio koskaan mennä someen. Sekin on ollut virhe, että olen mennyt aamutelevisoon kammattavaksi. Ei ikinä enää. Minä kirjoitan.
 Isä "

" Isä,

jos kirjaa mielii myydä, sitä pitää mainostaa. Pitää osallistua keskusteluun ja näyttää naamaansa, jos sitä pääsee jotenkin näyttämään. Mitään muuta keinoa ei ole, paitsi Finladia-palkinto. Mutta ehkä meidän välillämme on tässä ylittämätön kuilu.Eikä sitä kuilua tarvitsekaan ylittää. Ihan vain yleisesti kuitenkin ihmettelen sitä (vanhojen kirjailijoiden asennetta ), että julkisuus on jotenkin halpamaista. Mitä helvettiä? Jos kirjoittaa kirjoja, niille haluaa lukijoita, ja lukijoita saa esiintymällä julkisuudessa. Totta kai tuotteen eli kirjan pitää olla hyvä. Mutta on aivan sama onko kansien välissä proustia vai vessapaperia, jos kukaan ei ole kuullut kirjasta. "

Kirjeenvaihtoon perustuvaa ajatusten vaihtoa ja asioiden jakamista oli erittäin miellyttävä lukea. Lukemista olisi voinut jatkaa loputtomiin. Eikä kyse ole tarpeesta tirkistellä toisten avoimuuden kustannuksella vaan se on kunnioitusta kaikesta siitä, mikä on ihmisyyteen kuuluvaa ja syvästi inhimillistä. 

5 / 5 

Antti Röngän kirja Jalat ilmassa ilmestyi Gummerukselta v.2019 alussa:

"Jalat ilmassa on omakohtainen ja taidokas kaunokirjallinen debyytti, joka kuvaa silmiä avaavasti ja riipaisevasti koulukiusatuksi joutumista ja aikuiseksi kasvamisen vaikeutta. 

- Halusin kirjoittaa niin rehellisesti kuin pystyn. Koulukiusaamista ei ole käsitelty kirjoissa tai ylipäätään taiteessa kovin paljoa, vaikka muuta julkista keskustelua on viime vuosina ollut enemmän. Näen että kirjani on tärkeä puheenvuoro aiheesta, joka usein jää kasvottomaksi, sanoo Antti Rönkä. "

TAMMIKUUN LUKUPIIRIKIRJA LUKULAKUSSA: Anja Portin - Radio Popov

Anja Portin: Radio Popov , 2020, 289s. Kustantamo S&S Helsinki
Kuvitus: Miila Westin
Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiavoittaja v.2020

Tea: 

Yksinäinen Alfrediksi kutsuttu yhdeksänvuotias poika, joka ei ole täysin varma edes nimestään, asuu miltei yksin betonilähiön seinien sisällä. Tai hän ei edes koe asuvansa vaan pikemminkin olevansa varastoituna kolme huonetta ja keittiön sisältävään tilaan. Alfred ei tiedä mitään äidistään ja tuuliviiri-isä on paljon kotoa poissa, pitkillä liikematkoilla. 

Alfred, Unohdettu ei tule huomatuksi edes silloin harvoin, kun isä on kotona. Isä pysyy henkisesti  poissa, vaikka olisi kotona, eikä isä ole vuosiin  kutsunut  Alfredia nimellä vaan pelkästään yleisnimellä Poika. 
Lisäksi puhuessaan Alfredille isä käyttää passiivimuotoa: 

"Syödäänpä sitten lautanen tyhjäksi. Tullaanpa sieltä vessasta jo ulos. Kokeissa on näköjään pärjätty. Ollaanpa sitten siivosti, kun olen matkoilla."

Onko mitään yksinäisempää kuin olla nimetön Kuka tahansa?! Tajuta, ettei ole kenellekään erityinen? Että kukaan ei näe ääriviivojasi? Ja voiko mikään merkitä mitään, jollei tule edes nähdyksi?

Alfredin kotona ei ole sähköjä, koska ne on katkaistu maksamattomien laskujen takia. Alfred ei pysty katsomaan TV:tä, ei käyttämään nettiä, ei keittämään edes teevettä. Teensä hän ottaa hanasta liruttamalla kuppiinsa lämmintä vettä.  Toisinaan isä unohtaa jättää ruokarahaa ja silloin Alfredin on syötävä mitä kaapissa sattuu olemaan, riisiä, makaronia, ketsuppia, muutama maustekurkku. 

Vaikka kirjan lähtöasetelmat saavat sydämen sykkyrälle, lähtee tarina ja tunnelma hurjaan lentoon jo alkumetreillään. Se, että Alfred on monella tavlla osaton, ei ole tehnyt hänestä kuitenkaan toimintakyvytöntä. Alfred rohkaisee mielensä, sillä...

... sillä eräänä yönä kaikki muuttuu... Alfredin maatessa unettomana eteisen matolla, postiluukusta tipahtaa sanomalehteen käärittynä voileipä, omenia sekä raidalliset villasukat. Alfred hämmästyy ja päättää ottaa selvää, kuka on tuo öinen Hiippari, joka tiputtelee lahjoja keskellä yötä. 

Hiippari paljastuu Amanda Lehtimajaksi, naiseksi jolla on poikkeuksellisen herkät korvat. Hän tuntee korvissaan kaikkien unohdettujen lasten huokaukset. Hän tuntee näiden yksinäisyyden ja kaipuun. Siksi Amanda tekeytyy öisin lehdenjakajaksi ja käy viemässä Unohdetuille lapsille syömistä ja villasukkia. 

" Kukaan ei ole opettanut hänelle, miten voidellaan leipä tai solmitaan kengännauhat. Kukaan ei ole jaksanut viedä häntä ulos ja rohkaissut kiipeämään puissa tai kallioilla. Kukaan ei ole aikoihin muistanut ottaa häntä illalla syliin eikä sulkenut televisiota, kun sieltä on alkanut elokuva, jota ei ole tarkoitettu lasten silmille. "

Amanda ottaa Alfredin luokseen marjapuuron väriseen puutaloonsa peltihökkelikujan päähän Maailman reunalle. Siellä asustaa myös omenapuulajikkeiden nimillä nimetyt kissa-Antonovka sekä Harlamovski-varis.

 Amandan luona Alfred kokee olevansa Kotona. Yhdessä he keräävät omenatarhasta hedelmiä, pilkkovat niitä, keittävät puuliedellä pehmeiksi, soseuttavat, hilloavat. Alfredista tuntuu ihanalta kuulla Amandan puhuvan meistä. Että me yhdessä keräämme omenia, pilkomme, soseutamme... Amanda ja Alfred, me! 
Mutta me ei ole aivan yksinkertainen asia. Ei sellaiselle, Unohdetulle ja osattomalle, joka ei ole sitä ennen kokenut. Välillä Alfred miettii sisältyykö hän meihin, oikeasti? Entä jos Amanda ei tarkoitakaan niin tai että se yhtäkkiä loppuu? Entä jos me haihtuu hänen elämästään yhtä nopeasti kuin se ilmestyi? 

"

Tavarat vain vaihtoivat paikkaa: hillopurkki pöydältä tuolille, puukauha tuolilta pöydälle,kirjapino pöydän alta sängyn alle, kissan ruokakuppi puoli metriä...
Mietin kävisikö minulle samalla tavalla. Vaihtaisin vain hiukan paikkaa, mutta mikään ei muuttuisi. Jäisin ikuisesti eteisen matolle, välitilaan, tietämättä minne kuulun. "

Eräänä päivänä Alfred löytää Amandan vintiltä vanhan radiolähettimen ja ohjeet. Ne on suunnitellut venäläinen fyysikko A.S.Popov.  Amanda saa loistoidean ja he rakentavat radiostudion, josta Alfredin olisi tarkoitus lähettää viikottain ohjelmaa muille Unohdetuille lapsille. 

" Tiedät, mitä he kaipaavat, Alfred Unohdettu."

" Amandan sanoissa oli lämpöä, joka sai minut äkkiä tajuamaan, miten mukavalta tuntui, kun joku sanoi sillä tavalla oman nimen. "

" Ja jos minä, maailman yksinäisin poika, olin sinä yönä onnellinen, ehkä myös muut Unohdetut voisivat vieltä tuntea samoin. Ainakin voisin auttaa heitä huomaamaan, että joku kuuli heidät yön pimeydessä. Ja kun yön valjetessa kävin nukkumaan, mieleni täytti vain yksi asia. Radio Popov. "

Radio Popovissa on monenlaisia juonen käänteitä. Siinä on ystävyyttä, yhteyttä ja ymmärrystä. 
Lukukokemuksena kirja oli aikuisellekin huikea.  Anja Portin on erittäin tarkkanäköisesti osannut kuvata vaillejääneen lapsen tuntoja. Vaikeasta aiheestaan huolimatta Radio Popov keskittyy hyvään. Kirjassa on paljon lämpöä ja toivoa. Siinä on empaattisia, ymmärtäviä ihmisiä, eleitä ja tekoja.  Laiminlyödyt lapset saavat tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi. Vanhempia ei osoiteta sormella vaan rivien välistä, niin sen haluan tulkita, huokuu ymmärrys sille, että aikuisetkin saattavat olla niitä, jotka tarvitsevat apua. 

Eräässä haastattelussa Anja Portin totesikin: - Monet aikuisetkin tarvitsisivat itselleen omat Herkkäkorvaisensa. 

Alfredin tuntoja lukiessa tuli mieleeni Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia- kirjan avausnovelli Kevätlaulu. Siinä Nuuskamuikkusen luokse tulee pieni ja vähäpätöiseksi itsensä kokeva mönkijä, jolla ei ole nimeä. Kun Nuuskamuikkunen nimeää otuksen Ti-ti-uuksi, alkaa pienen mönkiäisen sisimmässä tapahtua. Ti-ti-uu tajuaa ensi kertaa, että nyt kun hänellä on nimi, kaikki, mitä hänelle tapahtuu merkitsee ihan eri tavalla jotakin. Sillä se,  mitä  tapahtuu, tapahuu juuri hänelle, Ti-ti-uulle. 

Onneksi Alfredkin sai lopulta kokea samaa kuin onnekas pikku- Ti-ti-uu. 

"Olin aina lukenut mieluummin sanomalehtiä. Niitä lukiessani saatoin kuvitella olevani osa maailmaa, kaikkea sitä ihmeellistä, mitä koko ajan tapahtui ." 

 

🍬🍬🍬🍬🍬

Ida-Maria: 

Itse kuuntelin Radio Popovin tammikuun aikana äänikirjana aina ulkoillessani koirani kanssa lumikinosten ja kirpeän pakkasen keskellä. Lukijana on Antti L.J Pääkkönen ja hänen innokas lukutapansa toimi hyvin tässä lempeässä tarinassa. Tarina on aivan ihanasti kirjoitettu, pidin todella paljon Anja Portinin kerrontatyylistä. Se saa tarinasta todella lempeän ja pehmeän, vaikka aiheina onkin välillä raskaammat ja surullisemmatkin aiheet. Portinin kirjasta tulee ehkä mieleen Lindgrenin tarinat, jotka ovat itselleni todella tärkeitä ja rakkaita. Etenkin Peppi Pitkätossun kanssa löytyy paljon yhtäläisyyksiä: yksinäinen ja yksin elävä lapsi, joka löytää ystäviä, mukana on myös hauskoja eläinkavereita ja lapsien huimia keksintöjä. Radio Popov on samaan tapaan lämminhenkinen ja kutkuttavan leikkimielinen, säilyttäen kuitenkin tärkeän teemansa läpi kirjan. Itsekin huomioni kiinnittyi tarinan aikana Alfredin yksinäisyyden kokemukseen ja miten hienosti ja monisyisesti Portin kävi näitä tunteita läpi. Erityisesti juuri tuo Alfredin puhuttelu passiivissa ja vihdoin "meihin" liittyminen oli upeaa kerrontaa! Anja Portin kyllä ansaitsi vuoden 2020 lasten- ja nuorten Finlandia palkintonsa tällä kirjalla! 

 

 🍬🍬🍬🍬

Muita tammikuun luettuja Tealta

 Tea: 

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva, 1945, 1991 , 54 s. 

Tartuin Muumit ja suuri tuhotulva- kirjaseen välipalakirjana odottaessani postista Antti Rönkän ja Petri Tammisen teosta Silloin tällöin onnellinen. 
Muumit ja suuri tuhotulva on Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja. Idea kirjaan syntyi talvisodan ahdistavina aikoina, jo v.1939, jolloin Janssonin maalaustyö oli seisahduksissa. Muumi- tarina jäi vuosien ajaksi kesken, mutta v. 1945 eräs Janssonin ystävä kannusti jatkamaan kirjan kirjoittamista ja kuvittamista. Suomeksi kirja ilmestyi vasta v. 1991. 

Muumit ja suuri tuhotulva- kirjassa tulvavesi on peittänyt maan. Muumipappa on kadonnut joten Muumimamma ja Muumipeikko lähtevät häntä etsimään. Seikkailujen lomassa  vilisevät monet myöhemmistä Muumi-kirjoista tutuiksi tulleet hahmot kuten Nipsu, hattivatit, Muurahaisleijona sekä hemuli. 
Jansson kirjoitti ja kuvitti yhteensä kolmetoista muumikirjaa, jotka luovat perustan muumimaailmalle. Viimeisin kirja on valokuvakirja Outo vieras muumitalossa v.1980. Siinä on Tove Janssonit lyhyitä  runomuotoisia tekstejä sekä veljensä Per Olav Janssonin ottamia valokuvia.  
3/5

 

Luin E-kirjana vastikään edesmenneen Sinikka Nopolan ( k.13.1.2021) ja Tiina Nopolan v. 2018 julkaistun kirjan Siskossyndrooma, 60-luku kasvatti meidät. 208 s. Kirja on kollaasimainen kuvaus yhteisistä, mutta silti erilaisista lapsuuden ja kasvamisen muistoista. Kirjassa on paljon kuvia, piirustuksia, yksityiskohtia sekä roppakaupalla hyvää mieltä ja Nopoloille ominaista hersyvää huumoria. 
3/5

Ja kuinka ollakaan: sain kuin sainkin Potter-sarjan kahlattua päätökseen! Tosin Kuoleman varjelusten kohdalla kyse ei ollut enää kahlaamisesta vaan kirjan ahmimisesta. Kirja imaisi mukaansa ihan eri tavalla kuin sarjan aiemmat osat, joissa koin ongelmalliseksi paikoin hyvinkin hitaat valmistelut kirjojen loppusivuilla odottavien päätösrymistelyjen varalle. 
J.K.Rowling on rakentanut maailmansa taitavasti enkä ihmettele fanien tarvetta palata kirjoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Uutta löydettävää ja merkityksiä putkahtelee varmasti useimmillakin lukukerroilla.  4/5 

Luin E-kirjana yhden menestyneimmistä romaaneista Yhdysvalloissa. Se on 70- vuotiaan Delia Owensin esikoisteos Suon villi laulu, 2020, 416 s. 
Kirja ansaitsee kaiken hypetyksen, mitä se on osakseen saanut, sillä upeiden luontokuvausten lisäksi tarina on vahva, kaunis ja pysäyttävä.

Nuori Kya jää perheensä hylkäämäksi. Pelosta ja yksinäisyydestä tulee hänelle jo toinen koti joten luottamusta hän joutuu puntaroimaan läpi elämän. Ympärillä on vain toisten halveksima marskimaa. suo joka asujalleen tarjoaa kuitenkin sitä, mitä ihmiset eivät. Suo tarjoaa myös sulkapojan...

Koska tarina itsestään on jo niin vahva, se ei mielestäni olisi tarvinnut enää lopun yllätystä. Se oli mielestäni tarinaan nähden myös liian epäuskottava.  4½ /5

Eräässä kirjavlogissa ylistettiin Hanna Haurun v. 2017 Finlandia-ehdokkaana ollutta pienoisromaania Jääkansi. Otin kirjan oitis lukuun E-kirjaversiona ja luin sen yhdeltä istumalta. 

Tarina sijoittuu 1950-luvun taitteeseen kertoen köyhästä ja rakkaudettomasta tytöstä, jonka elämässä kurjuus on syvään syövytettyä. Tarina on karu, raadollinen, suorastaan inhorealistinen. 
Jääkansi viiltää pintaansa luistimen terällä suoraa railoa ilman minkäänlaisia pehmeitä koukeroita tai pyörähdyksiä. 

Ainuttakaan auringon läikkää tai mielen lepohetkeä se ei suo. Tekstin napakkuus ja paikoin ansiokas kuvallisuus ei lämmennyt valoksi asti. 2/5

Antti Rönkä&Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen.

Tästä tulossa oma postauksensa :) 

5/5

Anja Portin: Radio Popov

Tämä oli Lukulakussa tammikuun lukupiirikirja. Siitä tulossa oma postauksensa. 

✨ Parhaat kirjat 2020 ✨

Hyvää alkanutta lukuvuotta 2021! Viime vuosi meni blogin osalta hiljaisesti ohi, mutta nyt herättelemme sitä taas talviunesta uusin kirjoin ja haastein.  

Oma lukemiseni oli viime vuonna hyvinkin erilaista kuin edellisinä vuosina. Luettuja kirjoja kertyi jopa 98, mutta näistä 83 oli mangaa. Niitä oli lopulta vaikeaa sovittaa eri lukuhaasteisiin, enkä tullut niistä kirjoittaneeksi blogiinkaan. Olen silti tyytyväinen, sillä luin koronavuonna juuri niitä kirjoja joita halusinkin. Voi olla, että nopealukuinen ja itseä erityisesti kiinnostava sarjakuva oli hyvää muuta ajateltavaa viime vuoden myllerryksissä. Toinen erilainen asia viime vuoden lukemisessani oli, etten ensimmäistä kertaa määrittänyt itselleni Goodreadsiin mitään tarkkaa lukumäärää vuoden lukutavoitteeksi. Asetin haasteen vain yhteen kirjaan ja haaste täyttyi heti tammikuussa joten sen jälkeen kirjojen määrästä ei ollut painetta lukemiseen. Viime vuoden erilainen kirjavuosi on vaikuttanut myös siihen, että nyt minulla on lukuintoa ihan uudella tavalla. Nyt on mielestäni hyvä aika tarttua hyllynlämmittäjiin ja kunnon tiiliskiviin! 

Seraavaksi aika erilaisen kirjavuoden 2020 parhaimpia lukemiani kirjoja:

 

Koko kevät meni Naruton parissa. Olin haalinut itselleni pitkin alkuvuotta Naruton mangaa käsiini ja maaliskuussa sain vihdoin kerätyksi kaikki 72 osaa. Matkasin bussilla Jyväskylän keskustaan ja tapasin Kompassilla (missäs muuallakaan?) Tori.fi-myyjän, jolta sain kokonaisen kestokassillisen puuttuvia sarjan osia. Raahasin ne ilosta puhkuen bussissa myös takaisin ja aloitin luku-urakan siltä istumalta jo linja-auton ikkunapaikalla. Sarja on niin pitkä, että on vaikeaa valita vain yhtä osaa lemppariksi. Valitsin tähän osan 60, jossa on mielestäni upea kansi ja jossa on yksi lempparikohtauksistani koko sarjassa. En kyllä olisi osannut lainkaan odottaa, että minusta olisi koskaan tullut näin suurta Naruto-fania. Onneksi mieheni pisti meidät katsomaan Naruton animen yhdessä syksyllä 2019! Jos joku ei vielä tiedä mistä Naruto kertoo, niin lyhykäisyydessään tarina kertoo ninjakylänsä hyljeksimästä orpopojasta, jonka sisälle on sinetöity koko kylää uhannut peto. Matkallaan kylänsä parhaimmaksi ninjaksi Naruto haluaa myös epätoivoisesti pelastaa ystävänsä, joka kostaakseen veljelleen havittelee voimaa millä hinnalla tahansa. Naruto loistaa erityisesti hahmoissaan ja niiden kehityskaarissa ja kohtaloissa. Mashashi Kishimoto on mestari kääntämään mielipiteesi useasta hahmosta aivan päälaelleen. Narutolla on mielestäni maine pelkästään pojille suunnatusta 90-luvulla pyörineestä seikkailusarjasta (ainakin itselläni oli tällainen mielikuva aluksi) ja Naruto on myös sitä aivan alussa, mutta vauhtiin päästessään sarja on paljon muutakin. Naruto on tullut päätökseen vasta vuonna 2015 kuudentoista vuoden jälkeen, joten sarja on kasvanut ja kehittynyt Naruton itsensä mukana. Naruto osaa olla yllättävän tumma, raaka ja paljonpuhuva monessa tarinankaaressa. Yhtä pitkää ja monipuolista kasvutarinaa saa kyllä hakea.

 

       

Luonnollisesti Naruto-fanina aloitin lukemaan myös seuraavaa sukupolvea Borutoa. Yhdeksäs osa on viimeisin julkaisu, joten olen sarjan lukemisessa ajan tasalla ja seuraavien osien ilmestymisiä ja kääntämistä saa odotella. Yhdeksäs oli myös näistä ilmestyneistä todella vahva osa, jossa Naruto on suuressa roolissa, Sasuke löytää vanhoja vihollisia ja Kawaki kohtaa Kuraman. Boruto seuraa luonnollisesti Naruton pojan ja hänen ystäviensä tarinaa, jonka alussa Boruto on epätoivoisesti pyrkinyt saamaan kiireisen isänsä huomion ja kehittymään itse ninjana pyytäen Sasukea olemaan hänen opettajansa. Viimeisimmissä osissa on esitelty Kawaki, salaperäisen voiman omaava kylänsä karkuri, jonka Naruto ottaa suojiinsa. Borutoa on paljon haukuttu ja monien mielestä se on Naruton tarinaa huonompi, mutta itse olen viihtynyt myös Boruton parissa. Tähän mennessä kuitenkin innostavinta tarinassa ovat olleet vanhat hahmot Naruton ajalta, mutta Borutosta löytyy myös aivan uusia hyviltä vaikuttavia hahmoja. Itse olen Boruton kanssa pelokas vain siitä, ettei tarinasta luoda liian samanlaista mitä Naruto on. Ettei Kawaki olisi Boruton Sasuke ja ettei uusi pahistiimi Kara olisi Boruton tarinan Akatsuki. Mielenkiintoinen Borutoon liittyvä uutinen viime vuoden lopulta oli, että Naruton luoja Mashashi Kishimoto ottaa nyt myös Boruton haltuunsa, ollen ennen vain työn valvojana. Saa nähdä miten tämä vaikuttaa tarinaan, itse kyllä pidän Kishimoton piirrostyylistä enemmän joten se on tervetullut muutos!  

 

Kun saimme mieheni kanssa Naruton katsomisen vihdoin päätökseen, niin pitihän sitä valita uusi anime katsottavaksi. Valintamme oli Attack on Titan ja olin välittömästi aivan myyty. Katsoimme animesta julkaistut kolme kautta loppuvuoden 2020 aikana ja nyt odotamme joka viikko malttamattomina uutta jaksoa viimeisestä neljännestä kaudesta. Löysimme sarjan kyllä hyvään aikaan, sillä Titaanien sodan tarina ja manga on tulossa päätökseen huhtikuussa 12 vuoden jälkeen, jolloin julkaistaan sarjan 34. osa. Tähän mennessä sarjasta on suomennettu 30 osaa ja olen lukenut tähän mennessä käytettyinä haalimani 14 osaa (loput ovat matkalla nettikaupasta). Titaanien sota kertoo maailmasta, jossa ihmisiä syövät valtavat titaanit tuhosivat 100 vuotta sitten suurimman osan ihmiskunnasta ja sukupuuton partaalle ajetut tuhosta selvinneet ovat rakentaneet elämänsä muurien sisälle. 100 vuotta kului rauhassa, kunnes muurin toiselle puolelle ilmestyy suurin titaani, jota on koskaan nähty. Muurien sisällä olevat ihmiset voivat vain seurata kauhulla sisäpuolelta, kun valtava titaani tuhoaa heitä suojelleen muurin päästäen muut titaanit sisään. Tarinassa seurataan kolmea nuorta, Ereniä, Arminia ja Mikasaa, jotka liittyvät tiedustelujoukkoihin tutkimaan maailmaa ja tuhoamaan titaaneja. Maailmasta ja historiasta alkaa tarinan edetessä pikkuhiljaa selvitä lukemattomia salaisuuksia ja titaanien todellinen luonne ulottuu paljon syvemmälle, mitä selvinneet olisivat ikinä voineet kuvitella. Titaanien sodan luojan Hajime Isayaman piirrostyyli on parhaimmillaan taistelukohtauksissa ja tarina etenee mielyttävän nopealla tahdilla. Lisäksi tarina toimii animena todella hyvin, soundtrack on yksi parhaimmista missään katsomassani tv-sarjassa. Varoituksena kuitenkin, kuten arvata saattaa, että sarja osaa olla varsinkin alussa raaka ja ahdistava.

Aloitin lukemaan myös läpi Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjaa ja sen kaksi ensimmäistä esiosaa Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka nousivat myös viime vuoden lemppareihin! Kolmas kirja on virallisesti ensimmäinen sarjan avausosa, mutta näissä kahdessa novellikokoelmassa tutustutaan maailmaan ja hahmoihin. Mielestäni tämä oli todella toimiva ja mielenkiintoinen tapa esitellä lukija alkavaan tarinaan. Näissä lyhyissä tarinoissa noituri Geralt Rivialainen mm. esittää löytämälleen dzinnille kolme toivomusta, tapaa haltijoita, tutustuu linnassa asuvaan hirviöön, yrittää parantaa kirouksen alle joutuneen prinsessan, liittyy lohikäärmettä jahtaavien joukkoon ja pyrkii saamaan merenneidon hyväksymään erään ruhtinaan kosinnan. Geralt on hahmona todella hyvin rakennettu, sillä vaikka hän toimii hirviönmetsästäjänä tappaen eri kyliä uhkaavia petoja rahaa vastaan niin hän itse noituriksi luotuna mutanttina tietää, ettei kaikki pedoilta näyttävät aina ole hirviöitä. Toisin kun niitä automaattisesti syyttävät ja metsästävät ihmiset voivat olla. Netflixin vuoden 2019 Witcher-tv sarjan ensimmäinen kausi keskittyy ensimmäiseen novellikokoelmaan ja erittäin onnistunut sovitus kirjasta! Toista kautta odotellessa...

"Ihmisistä on kivaa keksiä hirviötä ja kamaluuksia", sanoi Geralt ja katsoi poispäin. "Ne tekevät heistä itsestään vähemmän hirviömäisiä."

Vuoden parhaimmaksi nousi myös kauan odottamani Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet. Itärannalta on ilmestynyt kolme kirjaa, joista ensimmäinen Teemestarin kirja on yksi kaikkien aikojen lemppareitani. Kumpikaan Teemestarin kirjaa seuranneesta ei ole kuitenkaan yltänyt yhtä hyvään kokonaisuuteen, vaikka Itärannan kirjoitustyyli on aivan omaa luokkaansa! Itse asiassa Kuunpäivän kirjeet oli minulle myös pettymys ja annoin sille vain 3 tähteä. Silti se oli yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksista ja mielestäni se kertoo jotain Itärannan tarinankertomisen taidosta. Kuunpäivän kirjeet on Itärannan ensimmäinen scifikertomus ja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat suurimmalta osalta alkaneet asuttaa muita planeettoja ja kuita. Tarina on kerrottu löyhästi päiväkirjamuotoon ja tarinan alussa päähenkilö Lumin puoliso Sol on kateissa. Kirjan aikana Lumi yrittää selvittää mitä Solille on tapahtunut ja mitä erilaisia rikoksia tehnyt terroristijärjestö ajaa takaa. Itärannan kirjassa on monia ajankohtaisia aiheita, kuten ilmastonmuutos ja tasa-arvokysymykset ja saa aikaan kirjan aikana kaipuun tuhoutuneeseen Maahan ja sen pelastamisen mahdollisuuteen. Itäranta on myös tehnyt scifielementistä todella lähestyttävän ja kirjan lukemista ei kannata tämän takia jättää lukematta. Itselleni kaikki Itärannan valitsemat teemat eivät kuitenkaan täysin toimineet, mutta Itärannan kerrontatyylillä lukisin vaikka hänen kirjoittamaansa puhelinluetteloa.    

"Mutta vielä on kirjoitettavaa, ennen kuin tapaamme taas. Anna minun valmistaa kaikki sinua varten, Sol: rakentaa näyttämö ja avata esirippu, jotta voit ajatuksissasi asettua viereeni ja olla kanssani tässä hetkessä. Sanoit kerran, että kirjoittaminen on matkaamista äärettömien etäisyyksien taakse. Näillä sanoilla siirrän sinut luokseni ajan ja paikan poikki."

Sitten luin vihdoin ja viimein loppuun Siilon saaga-trilogian! Tästä on myös muodostunut yksiä parhaimmista lukemistani trilogioista. Taitavasti rakennettua jännitystä täynnä salaliittoteorioita ja ihmisen loputonta uteliaisuutta. Mielestäni trilogian kirjat (Siilo, Siirros ja Kohtalo) ovat kaikki yhtä vahvoja ja loppu oli myöskin hyvin onnistunut. Kirjat ovat paksuhkoja, mutta Hugh Howeyn kirjoitustyyli saa kyllä kääntelemään sivuja tiuhaan. Siilon saaga kertoo maailmasta, jossa ihmiset elävät maanalaisessa siilossa. Ulkona pinnalla elämä on kuollut ja sinne lähetetään vain vakavista rikoksista tuomitut. Yksi tällainen rikos on edes ulkopuolelle menemisestä puhuminen. Siilossa vallitsee tarkka järjestys ja ankarat säännöt. Järjestelmä toimii, kun kyseenalaistajat lähetetään puhdistuspuvuissa ilmalukon kautta tyhjään maailmaan. Unelmia ulkomaailmasta ei silti pysty täysin tyrehdyttämään ja ensimmäisessä osassa mekaanikko Jules ryhtyy selvittämään siilon salaisuuksia. Saagan toinen osa kertoo maailmasta ennen siilossa asumista ja miten siihen valintaan päädyttiin ja viimeinen osa Kohtalo jatkaa ensimmäisen osan horjutettuja salaisuuksia ja nousevaa kapinahenkeä. Mielestäni aivan huikea trilogia ja Siilon ensimmäinen luku on yksi parhaista kirjan avauksista, jonka olen lukenut. Jos ensimmäinen luku saa tajuntani räjähtämään ja suu auki kääntämään sivua toiseen lukuun niin kirja on tehnyt jo siinä jotakin todella oikein.    

"Hän ei tuntenut näitä ihmisiä. He eivät tunteneet häntä. Kukaan ei tuntenut ketään. Ja jokainen saattoi olla kuka tahansa. Kunnes on merkityksetöntä, kuka on vastuussa. Joku toimii ohjeiden ja sääntöjen mukaan, joku toinen niin kuin tuntuu oikealta"

Myös Robin Hobbin maailman kirjojen ja trilogioiden läpiluku jatkui Hobbin toisella trilogialla The Liveship Traders. Luin viime vuonna tästä trilogiasta kaksi osaa, Ship of Magic ja The Mad Ship. Vielä olisi yksi tuhannen sivun osa jäljellä ennen kuin pääsen palaamaan päähenkilö Fitziin keskittyviin kirjoihin. Monet kehuvat Hobbin Liveship Traders sarjaa kirjailijan parhaaksi, mutta vaikka tämäkin sarja on yhtä täydellisyyttä hipovaa fantasiakarkkia niin silti kaipaan jo Fitzin, Narrin ja Yönsilmän seuraan. Olen kuitenkin kirjasarjojen suhteen sen verran jääräpäinen ja täydelliseen lukukokemukseen pyrkivä, että luen myös nämä muut Hobbin maailmaan liittyvät kirjat. Liveship Traders kertoo Hobbin luoman fantasiamaailman yhdestä rannikkokolkasta, jossa kaikki kaupankäynti keskittyy mereen.  Liveship Tradersin maailmassa laivat voivat olla omia eläviä persooniaan, jos yhden suvun kolmesta sukupolvesta joku kuolee laivan kannella. Tarina kutoutuu vastaheränneen laivan ympärille ja mitä hänelle ja hänen miehistölleen tapahtuu. Kirjoissa seurataan useita henkilöitä, mm. yhtä kaupankävijäsukua, merirosvoa miehistöineen ja muutamassa luvussa myös meressä eläviä käärmeitä. Ilmeisesti Liveship Tradersia ollaan myös vihdoin suomentamassa, joten jos Hobb on suomeksi napannut niin pitäisin silmällä tämän sarjan tulevia käännöksiä! 

“That’s how it’s done, Trell. You break your heart against this stony world. You fling yourself at it, on the side of good, and you do not ask the cost. That’s how you do it.”

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä on heti alkuvuodesta lukemani Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki. Backmanista muodostui myös yksi niistä kirjailijoista, joiden kirjoittamana voisi lukea vaikka tv-katalogia. Backman osaa kirjoittaa kauniisti ilman korulauseita. Hänellä on sellainen kyky kirjoittaa niin suuremmistakin elämän tapahtumista kuin arkipäivänkin asioista, joka iskostuu todella lähelle. Tulen ehdottomasti lukemaan Backmanilta lisää! Kiekkokaupunki on kirja jääkiekosta, josta varmasti pitää vaikka vihaisi jääkiekkoa. Tarinassa ollaan ruotsalaisessa pikkukaupungissa, joka kituu poismuuton, työttömyyden ja syrjäisyyden kuihduttamana. Ainoa valonpilkahdus on kaupungin poikien jääkiekkojoukkue, joka voittamalla voisi tuoda kaupungin selviytymisen kannalta kaupunkiin äärimmäisen tärkeän jääkiekkolukion. Kaupunkiin palaa NHL:ssä pelannut kaupungin oma kasvatti valmentamaan pojista voittajia. Mutta voiko koko kaupungin selviytymisen taakkaa laittaa teinien harteille? Paine käykin liian kovaksi urheiluhullussa kaupungissa ja kaupungissa tapahtuu vakava rikos. Voidaanko tällainen rikos pyyhkiä maton alle, jotta jääkiekkojoukkueen menestys pelastuisi? Kiekkokaupungille on kirjoitettuna myös jatkoa kirjassa Me vastaan te.  

"Siksikö tulit tänne? Puhumaan tuollaista? Sussiunatkoon...teitä miehiä. Mikään ei milloinkaan ole teidän vikanne, eikö niin? Milloin opitte tunnustamaan, ettei "jääkiekko" näitä poikia kasvata vaan TE?"