Anni Saastamoinen: Sirkka

Tea:  

2019, s. 188 Kansi: Bifu, Äänikirjan lukija Pirjo Heikkilä

Jo kirjan alkulauseissa päähenkilö Sirkka esitellään lukijalle vahvoin vedoin :

Sirkalla on sivuhahmon nimi. Pääosilla on aina kauniit nimet, Aurora tai sellainen jokin myy kaunis ja lyyrinen. Sirkka on vain Sirkka, töksähtävä ja arkinen. Sirkka on nimien nakkikastike. 

Sirkka on kuin arkinen nimensä; elämän estradeja kaihtava, tasainen ja harmaa. Hänelle on tärkeää, että asiat menevät kuten niiden kuuluu mennä. Yllätyksiä ja poikkeamia ei tarvita. Niitä Sirkka suorastaan vihaa. 

Ruuaksi kelpaa se sama eines päivästä ja viikosta toiseen. Eihän Sirkka edes omista ruuantekovälineitä.Tätä Sirkan karismaattinen ja vallaton ystävä Natalia hämmästelee. Kun ei edes salaattikulhoa omista! Silti ja siksi Natalia aika ajoin tulee tekemään ystävälleen ruokaa. Pitäähän pinaattilettupäivien taukoamaton ketju hetkeksi katkaista. Samalla siinä  yhteisen aterian ääressä tulee päivitetyksi kummankin kuulumiset, kaikilla rintamilla. 

Vaatteiden osalta Sirkka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, sillä vaatekaapista löytyy ne tärkeimmät toisiinsa mätsäävissä väreissä: kolme jakkupukua, kolme T- ja  kauluspaitaa sekä kahdet housut ja kaksi neuletakkia. 

 Asumisessakaan ei tarvita sen kummempia kommervenkkejä. Vuokrayksiö on kaikista yksinkertaisinta ja helpointa. Ja kun pihalla on roskien lajittelupiste, jonka äärellä kulminoituu se, mikä elämässä on oleellisinta, järjestys ja asioiden oikeille paikoilleen laittaminen, niin mikäs Sirkalla on ollessa. Paitsi, jos joku on laittanut biojätteeseen maitotölkin tai sekajätteeseen kartonkia! Silloin Sirkka raapustaa isoin kirjaimin nootin roskiksen kylkeen, tai soittaa huoltoyhtiöön, talonmiehelle tai taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle. Joku roti sentään!
 

Kyllä. Sirkalle järjestys on elämän perusta ja kulmakivi. Se on suorastaan elinehto. Suorat rivit ja pinot, selkeys ja tarkkuus. 

Elämä vain ei suostu puksuttamaan kuin juna samaa suoraa raidetta tasaiseen tahtiin. Mutkia ja töyssyjä tulee väkisinkin ja niitä Sirkka ei siedä. Hän ei siedä etenkään sitä kummallista kaiherrusta, jonka Sauli, tämä yhtälailla tarkka ja pedantti, ergonomisessa asennossa nukkuva mies häneen jätti. Sitä tyhjyyden ja yksinäisyyden tunnetta! Saulistahan on jo piiiiitkä aika. 
Rakkaudesta on vain harmia, ajattelee Sirkka lopulta. Se vie vain aikaa ja henkisiä resursseja. Silti Sauli on pesiytynyt Sirkan pään sisälle. Sirkka ja Sauli. Sauli ja Sirkka. 

Saulin jälkeen Sirkka lohduttautui niillä asioilla, jotka ovat hänelle rakkaita. Hän kävi kirjastossa, kulki raitiovaunulla ja hoiteli viherkasvejaan. Hän istuskeli puiston penkeillä, ilman kirjaa tai kännykkää, ja katseli ohikulkevia ihmisiä. Ihan vain katsoi, sen kummemmin tuijottamatta. Kunhan kulutti aikaa, kunhan vain oli. 

Kauppojen ilmoitustaulut vetävät Sirkkaa puoleensa. Niiden edessä avautuu oma maailmansa. Sirkka tuntee salaista tyydytystä löytäessään kirjoitusvirheitä ja saa mielessään ojentaa kirjoittajaa. (On se kummaa, kun ihmiset eivät ymmärrä possessiivisuffiksia!)

Mutta Sirkalle on myös iso ilo löytää kauniilla käsialalla kirjoitettuja ilmoituksia. Tällainen silmiä hivelä lappunen oli Tyynen ilmoitus kotia kaipaavasta kissasta. Lappunen pysyi ilmoitustaululla viikosta toiseen ja vaikka Sirkka ei ole kissaihmisiä, asia alkoi häiritä häntä. Kotia kaipaava kissa...miten sen raasun käy, jos kotia ei löydy? 

Miltei kuin itseltäänkin salaa, Sirkka päättää antaa kissalle kodin. Hän hakee Tyyneltä kissan ja ristii nimettömän, kissaksi kutsutun otuksen antajansa sukunimen mukaan. Laitinen asettuu hyvin Sirkan hoteisiin. Niin kuin olisi aina siinä ollut. 

Kissasta huolimatta tai tästä tietämättömänä (eihän Sirkan asiat nyt kenellekään kuulu) Sirkan boheemi, laajoissa kaarissa elehtivä äiti, kotoisasti öljyväreille, tärpätille ja kanelipullille tuoksuva, haluaa Sirkan elämään enemmän väriä. Keltaista sen olla pitää ja hän tuo Sirkan yksiöön keskelle lattiaa keltaisen keinutuolin. Keinun keltainen väri ei peitä sitä surullista tosiasiaa, että Sirkan harmaa ja Sauliton elämä näyttää äidin silmään vanhanpiian elämältä. Kissa ja keinutuoli!

" - Alat olla sellainen aikamoinen vanhapiika noin varusteiden osalta", äiti sanoo. 
Sirkka ei loukkaannu. Hänen mieleensä putkahtaa lapsuuden barbie Rauno Pikkarainen. Että olisikohan se sellainen vanhapiika-Barbie, jonka pakkauksesta tulisi mukana keinutuoli, kissa ja ehkä myös jokin käsityö...

" - Sinä menet nyt saunaan ja nukut tuolla vanhassa huoneessasi oikein hyvät unet. Huomenna mennään kaupunkiin ja ostetaan sinulle uudet verhot, äiti sanoi päättäväisesti ja hymyili sellaisella tavalla, joilla vain äidit hymyilevät, kun järjestävät lastensa rusentuneita kivijalkoja uudelleen. "

Uudet verhot ostetaan. Ne ovat kolme sävyä vaaleamman harmaat kuin ne, jotka Sirkalla jo roikkuvat ikkunassa. 

Hiljalleen kissa-Laitisen myötä jokin Sirkassa alkaa ojentua. Muutama kissan karva sukkahousuissa on puolusteltavissa oleva asia, ei ongelma. Ja kissalle puhuminen onkin ihan erilaista kuin puhella peikonlehdelle. 

Sirkka-kirja on kirjoitettu mieltä hykerryttävällä tavalla itseironiseen ja lämpimään sävyyn.  Luku- tai minulla tällä kertaa kuuntelukokemuksena se oli samalla kertaa viihdyttävä että ajatuksia herättävä. 
 Sirkka on alleviivatusta harmaudestaan huolimatta kiinnostava ihminen. Tässä suurien eleiden ja ärsyttävyyteen saakka isoäänisten maailmassa oli virkistävää tutustua Sirkkaan, joka rauhassa on tasainen oma itsensä, ilman hötkyilyä. Hänen ei tarvitse levottomana pyrähdellä ympäriinsä itseään toisilta kysellen, vaikka välillä hukassa onkin. Ja kyllä hän löytää elämäänsä putkahtaneelle Kaarlollekin oikeat sanat, kun siihen valmis on. 

Harmaa on valinta siinä missä sateenkaaren väritkin. Eikä se ole huono valinta ollenkaan. Kaikkien ei ole tarkoitus hohkata tulenpunaisena tai edes kauheasti näkyä. 

Harmaa tai rauhallisuus ei ole tahdottomuutta. Sirkastakin tahtoa löytyy, sillä mitä muuta roskakatokseen jätetyt viestit tai naapurien ojentaminen postiluukusta tiputetuilla ohjelappusilla, kun nämä jo kolmatta kertaa samassa kuusa juhlivat, on kuin pontta ja päättäväisyyttä! 

Sirkka- teoksen kannen on suunnitellut Bifu- nimen alla ,oleva Maria Ahonen joka on tehnyt valtavan määrän pop-musiikin julkaisujen kansia. Sirkan kansi on minusta onnistunut ja puhutteleva. Ensin tuli tunne, että kun kannesta katsoo monta Sirkkaa, se ikään kuin häivyttää Sirkan olemaan joukosta erottumaton, kuin kuka tahansa tai ei kukaan erityinen ja huomattava. Mutta toisaalta se näyttää myös sen, että Sirkka sulautuu joukkoon, olkoonkin että kaltaisiinsa, ja samalla kun hän sulautuu, hän voi olla kuka tahansa meistä. 

Sirkka kävelee kadulla, joka on vaivalloisesti kaduksi tunnistettavissa. Lumi-inferno- siksi media sitä nimitti - on pyyhkäissyt kaupungin yli ja pyyhkii yhä. Juuri, kun kaikki luulivat talven selän taittuneen, se iski takaisin kuin kiusallaan. Muistuttaakseen, että kuulkaas, tällaista oli silloin, kun vanhempanne ja isovanhempanne hiihtivät itsetehdyillä puusuksilla kouluun ylämäkeen neljäsataa kilometriä.

4 / 5