Tea:
 |
| Antti Rönkä&Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen 2020, 219 s. |
"Joten tässä jälleen yksi isällinen neuvo: Älä sinä kerro maailman loppumisesta. Vaan sen alkamisesta. "
Viime keväänä kuuntelin äänikirjana Antti Röngän ja Petri Tammisen hienon teoksen Silloin tällöin onnellinen, lukijoina Ville-Veikko Niemelä ja Jukka Pitkänen.
Se on eikoiskirjaansa valmistelevan pojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihtoon perustuva teos.
Äänikirjana se toimi erittäin hyvin, mutta koska tuntui tärkeältä päästä palaamaan ja paneutumaan kirjaan fyysisesti, päätin ostaa sen omaan hyllyyn jossain vaiheessa. Tammikuun kirja-alesta bongasin kirjan, ostin ja luin uudestaan.
Toisenakin lukukertana teos puhutteli yhtä lailla kuin äänikirjaversionakin. Kirja on rehellinen ja suora kuin opettajan karttakeppi. Se näyttää juuri sen, mitä sen pitää näyttää.
Rehellisyys ei kuitenkaan ole helppo asia. Se sattuu ja satuttaa niin kuin totuudella tapana on. Ja vaikka polvet notkistuu ja mielikin vajoaa, niin isän ja pojan välinen luottamus kantaa ja kannattelee. Se kestää toinen toisensa painon.
Kaikki alkaa siitä, kun isä sähköpostitse kysyy pojaltaan miten tällä menee.
Yhteys on luotu.
Kirja ruotii paitsi isä-poikasuhdetta myös kumpaisenkin suhdetta pelkoon, kirjoittamiseen ja ennen kaikkea kirjoittamisen pelkoon. Antti velloo häpeän ja kelpaamisen aallokossa, niin olemassaolonsa kuin kirjoittamisensakin suhteen. Käsissä ja sydämessä polttelee omakohtaisiin kiusatuksi tulemisen kokemuksiin perustava käsikirjoitus. Palautteet siitä tuntuvat ruoskan iskuilta silloinkin, kun ne eivät ole kritiikkiä.
Alun tunnustelun jälkeen isä-Petri, paljon kirjoittanut ja lukuisia kirjoittajakursseja ohjannut kynän ammattilainen, haluaa luotsata poikaansa kirjoittamisen karikoissa. Itsestään selvää se ei kuitenkaan ole. Kyse ei ole enää pelkästään kirjoittamisesta. Kyse on myös siitä, että pojan tarina on äärimmäisen henkilökohtainen ja kivulias. Se ei päästä isääkään helpolla vaan pakottaa katsomaan peiliin.
" Moi Antti
Äiti, sinun feministiäitisi sanoi kerran, että hänen ei ole tarvinnut hermostua lapsille koska äidit eivät hermostu. Toisin sanoen hän nappasi äidin roolin kuin puvustamon rekistä, ja se rooli kantoi häntä. Minä onneton en osannut ottaa roolia. Ainakaan mitään rakentavaa roolia. Vaan olin oma joka asiaan puuttuva itseni. Pari vuotta noiden jäähytouhujen jälkeen kirjoitin Kaks Plussaan isäkolumneja. Kuin mikäkin isyyden asiantuntija. Hyi helvetti!"
Antin ei ole helppoa laskea keskeneräistä ja itselle monin kivuin sykkivää kirja-alkiota isän katseen alle sillä niin kuin hän itse toteaakin: kirjan julkaisuun on pakkautunut kaikki kelpaamisen ja onnistumisen ulottuvuudet.
" Jatka töitä. Se konsti tepsii kirjoittamisen ongelmiin aina. Turha tunnustella tuulenpuuskia, hetken tunnelmia. Sinähän olet vapaa. Et ole kenenkään omaisuutta etkä kenellekään velkaa. Sinun ei tarvitse pyrkiä mihinkään kerhoon. Sinä saat kirjoittaa, ja sitten sinä saat kirjoittaa lisää. Kirjoittaminen on ilmiselvä mutta silti aina yhtä yllättävä reitti, jota pitkin kirjoittamista koskevat esteet ja ongelmat voi kiertää. "
Ja:
" No sinähän jumaloit Knausgårdia. Joten älä sinäkään lisää todellisuutta, edes tunteisiin. Sillä tavoin ne näkyy. Sano tunteella mutta niukasti. Ei se ole minimalismia. Se on justiin sitä että veistää puuhevosesta pois kaiken sen mikä ei ole hevosta."
Kokemuksen syvällä rintaäänellä isä myös toteaa, että varmuutta ei ole. Eikä aina helpotustakaan. Kirjoittajan pitää vain etsiä, vaikka pelottaa ettei löydä. Ja etsiihän Antti; omaa ääntään, omaa ilmaisuaan, itseään kirjoittajana, ihmisenä, isänsä poikana.
Oli mielenkiintoista lukea sekä pojan että isän tarkkaa havainnointia niin ulko- kuin sisätilastaan, kirjallisuudesta, maailmasta, elämästä. Molemmat ovat myös äärimmäisen läsnä. He eivät jätä huomiotta toisen esittämiä kysymyksiä tai äänepainoja, tunnetiloja vaan fokusoivat juuri niihin. Se, miten he tarttuivat toinen toisensa syötteihin, osoitti kunnioitusta toisen ajatuksia ja huumoria kohtaan. Mitään ei ollut tarvetta ohittaa.
Vaikka poika ja isä paneutuvat tosissaan ja vakavasti yhteisesti jaettuihin asioihin, ei huumoria ja silmän pilkettä puutu. Huumori on kuin lämmin läikähdys, paikka jossa hetken levätä.
"Moi Antti
Kirjeesi lopussa oli loistava idea, me voisimme tosiaan käsitellä muutakin kuin pelkoja. Niin kuin esimerkiksi tulevia onnistumisiamme. Kyllä, niihinkin on hyvä valmistautua.
Minä esimerkiksi olen nyt pohtinut, että kun minulta ilmestyy tänä vuonna sekä lasten- että aikuistenkirja ja kun saatan siis voittaa kaksikin Finlandiaa ja kun toimittajat sitten varmasti kysyvät että miltä tällainen hyvin harvinainen voittaminen tuntuu, niin mitä minä vastaan.
Olisiko tämä oheinen vastaus hyvä? Laita mielipidettä.
- Jos joku toinen voittaisi nämä molemmat palkinnot, olisin varmasti sitä mieltä että päätös on väärä. Mutta nyt kun minä voitin..."
Käsittelemättä ei jää sukupolvien kuilukaan :
"Moi Antti,
Minä en aio koskaan mennä someen. Sekin on ollut virhe, että olen mennyt aamutelevisoon kammattavaksi. Ei ikinä enää. Minä kirjoitan.
Isä "
" Isä,
jos kirjaa mielii myydä, sitä pitää mainostaa. Pitää osallistua keskusteluun ja näyttää naamaansa, jos sitä pääsee jotenkin näyttämään. Mitään muuta keinoa ei ole, paitsi Finladia-palkinto. Mutta ehkä meidän välillämme on tässä ylittämätön kuilu.Eikä sitä kuilua tarvitsekaan ylittää. Ihan vain yleisesti kuitenkin ihmettelen sitä (vanhojen kirjailijoiden asennetta ), että julkisuus on jotenkin halpamaista. Mitä helvettiä? Jos kirjoittaa kirjoja, niille haluaa lukijoita, ja lukijoita saa esiintymällä julkisuudessa. Totta kai tuotteen eli kirjan pitää olla hyvä. Mutta on aivan sama onko kansien välissä proustia vai vessapaperia, jos kukaan ei ole kuullut kirjasta. "
Kirjeenvaihtoon perustuvaa ajatusten vaihtoa ja asioiden jakamista oli erittäin miellyttävä lukea. Lukemista olisi voinut jatkaa loputtomiin. Eikä kyse ole tarpeesta tirkistellä toisten avoimuuden kustannuksella vaan se on kunnioitusta kaikesta siitä, mikä on ihmisyyteen kuuluvaa ja syvästi inhimillistä.
5 / 5
Antti Röngän kirja Jalat ilmassa ilmestyi Gummerukselta v.2019 alussa:
"Jalat ilmassa on omakohtainen ja taidokas kaunokirjallinen debyytti, joka kuvaa silmiä avaavasti ja riipaisevasti koulukiusatuksi joutumista ja aikuiseksi kasvamisen vaikeutta.
- Halusin kirjoittaa niin rehellisesti kuin pystyn. Koulukiusaamista ei ole käsitelty kirjoissa tai ylipäätään taiteessa kovin paljoa, vaikka muuta julkista keskustelua on viime vuosina ollut enemmän. Näen että kirjani on tärkeä puheenvuoro aiheesta, joka usein jää kasvottomaksi, sanoo Antti Rönkä. "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti