Linda Olsson: Sisar talossani

Uuteen-Seelantiin asettunut ruotsalaiskirjailija Linda Olsson (s. 1948 ) säväytti esikoisromaanillaan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2009. 

Sen jälkeen hän on kirjoittanut itseään lukijoidensa sydämiin teoksillaan
Sonaatti Miriamille 2010,
Kaikki hyvä sinussa 2012.
Kun mustarastas laulaa 2015 sekä  nyt tuoreimmallaan Sisar talossani 2017

Linda Olsson Sisar talossani, 2017,

 s. 243

Tarina asettuu fyysisesti Costa Bravan rannikolle pieneen kylään, jonka kaduilta ja kujilta saa ostettua aamiascroissantit ja jonka lukuisiin pikkuravintolohin ja kuppiloihin pääsee nauttimaan lounasta, hedelmiä, juustoja ja oliiveja, kenties juuri pyydettyjä sardiineja, lasin kylmää valkoviiniä. Merituuli puhaltaa iholle, pyyhkii hiukset kasvoilta, aurinko hellii ja kuumottaa. Iltaisin syttyvät tähdet ja sydämet.
Mutta psyykkisesti tarina sijoittuu sisarpuolten Marian 48v. ja Emman 42v. lapsuuteen ja nuoruuteen Tukholmaan, jossa sijaitsi kodiksi nimetty yhteinen asuisija vailla kodin tuntua, paikka joka oli kuin suljettu musta lipas sängyn alla.
 Äidin kuolema on virstanpylväs, joka ajaa toisistaan vieraantuneet siskokset katsomaan taakseen, siihen elettyyn, joka on lähes kuoliaaksi vaiettu.  Äidin muistotilaisuudessa Maria esittää Emmalle kyläilykutsun, kuin itseltäänkin salaa ja sen enempää ajattelematta, tai ajatellen sen niin, että ei Emma kuitenkaan tule.
Mutta Emma tulee. Kaksi vuotta äidin kuoleman jälkeen Emma tulee ja Maria on kauhuissaan. Hän ei haluaa ketään sekoittamaan elämäänsä. Hän ei halua ketään omien seiniensä sisälle, ei taloonsa, eikä sydämeensä:
"Tästä tulee kamalaa, ajattelin. Tästä toistemme peitinhöyhenten haparoivasta pöyhimisestä."

Emma oli ollut Marialle vain eräänlainen statisti hänen elämässään. Hän oli jollakin tavalla kellunut hiljaa Marian elämän laidalla, mutta Emma asettaa nyt sisarensa peilin eteen.  Emma esittää loputtomasti kysymyksiä, kertoo ja sanoittaa, pöyhii peitinkarvoja eikä vain peitinkarvoja vaan pureutuu alusvillaan asti, sinne salatuimpaan saakka, peitellyimpään.
Maria pyristelee vastaan, ei halua kuulla, ei sanoa, ei tuntea. Mutta mistä sitten tulevat yhtäkkiset kyyneleet ja miksi?

" Hän tunkeutuu jo kaikkeen, mitä teen tai ajattelen, pelkästään olemalla täällä. Kunpa hän ei olisi koskaan ottanut yhteyttä. Tai kunpa en olisi koskaan esittänyt sitä typerää kutsua. Nyt ei riittäisi,vaikka hän lähtisi täältä. On jo liian myöhäistä."




" Lapsena kenelläkään ei ole etäisyyttä vanhempiinsa. He ovat vain äiti ja isä. " näin sanoo Marian ystävä Pau.
Omista juuristaan ei niin vaan pääsekään irti. Ne eivät lakkaa olemasta, vaikka niille kääntäisi selän ja sydämensä. Jossakin kohtaa elämässä tulee se hetki, jolloin joutuu kääntämään totuudelle arat silmänsä menneeseen päin. Jossain kohtaa on piste, jossa eletty elämä syöksyy samalla vauhdilla kohti kuin sitä pakenee.

Sisar talossani on kirja, jossa Linda Olsson taidokkaasti pelaa etäisyyden ja läheisyyden jänitteellä. Se miten paljon ottaa tykö tai loitontaa on suuressa määrin myös vallankäyttöä. Välimatkat kuljetaan muistojen varassa. Tie ihmisestä toiseen, sydämeltä sydämelle ovat kuten tiet yleensä, toisinaan täynnä kuoppia ja mutkia, toisinaan helpompi kulkuisempaa.

Sisar talossani perustuu sisarusten väliseen dialogiin ja pohdinnoille. Siihen mitä sanotaan, jätetään sanomatta ja mikä huutaa rivien välissä. Ulkoisesti siinä ei tapahdu päiväretkiä kummempaa, mutta sisäisesti sitäkin enemmän. Läpi kirjan ryskyvät luurangot kaapeissa. Luu luulta ne paljastuvat ja  kasautuvat olohuoneen lattialle sisarusten silmien eteen. On pakko katsoa. On pakko tunnistaa. On pakko myös tunnustaa ne omikseen. Puhua muulla kuin vaikenemisella.

Marian ja Emman tarina on kerrottu sisäisen kasvamisen tarinana. Ja se saa minut lukijana myös hämmentymään, sillä isot laivat kääntyvät hitaasti.
Kaiken painavan setviminen on  mahdutettu pieneen tilaan ja aikaan, vain muutamaan päivään.  Ei vain se, että sisarusten asiat ja muistot ovat isoja, kipeitä, syvällä ja umpeenvaiettuja vaan etenkin se, että niitä oli tarinan kannalta mielestäni liikaa. Koin lukijana vaativani sulatteluaikaa ja hengähdystaukoja, jopa niin että joidenkin asioiden kohdalla mietin, että miksi sekin oli ympätty kirjaan.
 Olsson tiputtelee tunnetavaraa kuin taivas vettä, vaikka tarina olisi kantanut kevyempänäkin. Materiaalia on jopa niin paljon, että  koin ärsyyntyväni. Ja Emmallakin olisi ollut totisesti syytä siihen!

⭐⭐⭐

 sillä olisin suonut niinkin taitavan ihmismielen kuvaajan pystyvän luottamaan siihen, että ihan kaikkea ei tarvitse pöytään kattaa. 

*Tea* 
joka tarttuu seuraavaksi uudestaan Linda Olssonin kirjaan Kun mustarastas laulaa. Se on ensi viikolla lukupiirini kirjana.