Kolme uutuutta

Marraskuun hämärissä tein lukupesän yölampun alle tai olohuoneen kirjanurkkauksen riipputuoliin. Kolmen perättäin lukemani uutuuskirjan tarinat veivät kauas sateesta ja loskasta, ihan eri maisemiin. 

Hanna Hauru: Jääkansi

Tämän vuoden kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana oleva Hanna Haurun pienoisromaani Jääkansi oli tunnelmaltaan marraskuutakin matalampi. Takakansi lupailee ”unenomaista tarinaa tytöstä, uudesta isästä ja sotien jälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä.” 

 Kertomus ajoittuu 1950-luvun taitteeseen sijoittuen pieneen mökkiin, jonka huudot varastoituvat tytön selkäpiihin vaanien kintereillä läpi elämän. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja uusi isä on kuin tytön hänelle antama nimi ”Paha”.  

Elämä pienessä mökissä on karua ja rakkaudetonta. Kylmyys ulottuu sisimpään saakka.
Vartuttuaan tyttö pestautuu töihin sairaalaan päästäkseen kotoa pois. Alkavat uudet haasteet.

Hanna Hauru on oululainen, v. 1978 syntynyt kirjailija, joka on aiemmin julkaissut neljä lyhytproosateosta sekä kolme pienoisromaania. En ole häneltä aiemmin lukenut mitään, mutta Jääkansi, vaikka olikin rankka ja ahdistava tarina, vakuutti hiotuilla ja lyyrisillä lauseillaan ja vahvalla tunnelman luomisen taidolla. 

” Äänet jäävät taakse, kun niitä kuuntelee tarkkaan. Ympärillä näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun. ”

Kirjan takakannessa oleva Aamulehden kommentti kertoo tärkeimmän:

”Haurun kirjat toimivat salakavalasti: ne ovat nopeita lukea, mutta niitä on vaikea unohtaa. Hauru kulkee tinkimättä omaa tietään. ”

🍬🍬🍬  Kielestä olisin voinut antaa namuja enemmänkin, mutta tällä kertaa tarinan ahdistavuus söi liikaa lukunautintoa. 

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Toinen lukemani uutuus on taattuun hyvään Keltaisen kirjaston sarjaan kuuluva Haruki Murakamin teos Rajasta etelään, auringosta länteen. Murakami kirjoitti tarinan jo v.1992, mutta vasta nyt se on Juha Myllärin toimesta saanut ansaitun suomennoksensa. 

Murakami lohtii romaanissaan odottavan ja mystisen tunnelman. Ikään kuin taivas roikottaisi sadepilviä kuivan maan yllä eikä silti tiedä, koska sataa vai sataakokaan.
Keski-ikäinen mies Hajime on saavuttanut elämässään kaiken, mutta kenen unelmia hän oikeastaan on elänyt ja miksi? Ja vaikka Hajimen elämä on päällisin puolin hyvin, silti lapsuusvuosien sielunkumppani Shimamoto ei jätä hänen ajatuksiaan rauhaan. Moni asia ja ihmissuhde peilautuu Hajimella kaiken aikaa Shimamoton kautta, vielä yli kolmekymppisenäkin. Yhteisillä muistoilla, vinyylilevyn Nat King Colen ja Bing Crosbyn levyillä oli juuret, jotka ovat porautuneet sinne, missä kaipaus asuu.

Lopulta koittaa hetki, jota ei pääse enää karkuun. Ei karkuun toinen toistaan eikä sitä, mitä on vuosien saatossa omassa sydämessään kantanut. On tullut punnusten jakamisen aika. Mihin se taas vie, se selvinnee 230 sivun lukuupeaman aikana. 

Kirjaa lukiessa mietin mikä häiritsi lukukokemustani. Se ei ollut se, että päähenkilö tuntui ajoittain ajelehtivan muunkin kuin kaipuun takia eikä se miksi lapsuuden Shimamoto oli Hajimelle oikeastaan niin(kin) tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Mutta se, että auto- ja vaatemerkit olivat tarinassa ikään kuin alleviivattuina. Se häiritsi, sillä se toi tarinaan tarpeetonta pinnallisuutta, ja sai katseen kääntymään kohteen ohi. 

” Luultavasti”, hän sanoi. Hänen huulillaan käväisi pieni hymy. Se hymy oli tuulettomana päivänä äänettömästi taivaalle kohoava pikkuinen savupilvi. ” Luultavasti.”

” Mahdatko muistaa vielä? Kun kuuntelimme konserttoa levyltä, toisen osan loppupuolella kuului kaksi pientä naarmusta johtuvaa rasahdusta”, sanoin. ” Ilman niitä kappale ei tunnu samalta. ”

🍬🍬🍬 

Camilla Läckberg: Noita

Myös Camilla Läckbergin dekkariuutuus Noita piteli minua pihdeissään. Ahmimisesta huolimatta tarina olisi toiminut vähemmälläkin sivumäärällä, ja kenties vieläkin paremmin. Toki tuon vajaan 700 sivua lukee, kun voi röyhtäillä välissä, mutta se loputon yksityiskohdilla tykittäminen oli minulle lukijana vaivaannuttavaa.  Minua ei juonivetoisessa tarinassa kiinnosta se, kuka kaataa kahvia lisää ja kenelle, ja mitä tykötarpeita on kahvin kyytipojaksi. Ei ainakaan joka kerta.
Toki Läckberg tuo henkilöt iholle kertomalla juurta jaksain, mutta mielestäni hänen päähenkilönsä ovat sen verran stereotyyppisiä, että lisämausteet ovat turhia. Ne ovat muovikrääsää hyvän tarinan sisällä.

Mutta odotettu ja innolla lukemani oli tämä Fjällbacka-sarjan kymmenes, mutta silti itsenäinen osa. Se kertoo 4- vuotiaasta Linnea- tyttösestä, joka katoaa omalta pihaltaan Fjällbackassa. Tapaus on suuri juttu paitsi draagisuudessaan myös siksi, että tapaus nostattaa mieleen kolmekymmentä vuotta sitten sattuneen vastaavan tapauksen, kun samalta pihalta katosi saman ikäinen tyttö… 

 Patrik Hedström alkaa kollegoidensa kanssa tutkia tapausta, ja kuten hyvissä tarinoissa aina, nämä kaksi tapausta pitää laittaa päälletysten, jotta ratkaisun avaimet löytyisi.
Romaanissa tulee hyvin esille myös nykyinen yhteiskunnallinen tilanne, kun omaa kiinnostavaa väriään tuo tarinaan myös maahanmuuttoasiat. Miten pienen Fjällbackan sisälle asemoituu vastaanottokeskus ja niiden ihmiset? Katseet, jotka kohdistuvat muualta tulleisiin ovat tyypillisen epäileviä ja syyttävä sormi on hanakasti pystyssä. Mutta onneksi se ei ole koko kuva.

Oman aikatasonsa romaaniin tuo tarinan sisällä kerrotut noitavainoihin liittyvät osat. Se on tarina tarinan sisällä, mielestäni ihan oma lukunsa eikä se tuo päätarinaan mitään syventävää. Mielenkiintoinen ja koukuttava se on sinänsä, vaikken yhtymäkohtia päätarinaan löytänytkään.

Kuten Läckbergin muissakin kirjoissa, Patrikin kirjailijavaimo Erica on jälleen vauhdissa, ja kuten arvata saattaa, hän on jälleen kerran ratkaisevassa roolissa. Sympaattista, mutta…

Vaikka Läckbergin kirjat ovat hyviä ja maailmallakin suosittuja, huomaan lukevani niitä paitsi mielenkiinnolla myös jonkin asteisella ärsyyntymisellä. Noidassa turhien yksityiskohtien ja auki kirjoittamisen lisäksi harmitti se, että kirjailija käyttää ainakin kolme kertaa eri yhteyksissä jo Leijonankesyttäjä- teoksessaan lanseeraamaansa ajatusta siitä miten miehen on valittava taistelunsa. Lause jäi Leijonankesyttäjästä erityisesti mieleen, kun valitsin sen silloin kirjan parhaimmaksi sitaatiksi. Noidassa en olisi välittänyt törmätä samaan ajatukseen niin usein.  No, pikkuseikkojahan nämä ovat eivätkä kuitenkaan vaikuta haluuni lukea lisääkin Läckbergiä.

🍬🍬🍬