sunnuntai 23. heinäkuuta 2023

 Tea : 





" Loppujen lopuksi ja kaikkien vuosien ja pehmustettujen elämänpettymysten jälkeen hän oli se joka lähti, siitä tämä kaikki alkoi ja vaikka se oli olevinaan yhden elämän ja iän loppu, oikeasti se saattoikin olla vasta alku. Hän asetti vihdoinkin rajan, ja kenties sen takia ei olekaan niin, että kaikki tärkeä  on jo tapahtunut. Mitä jos juuri tämä riittääkin: tämä että on tässä, ihan tavallinen ja sellaisena hyvä, riittää että voi sulkea oven ja laittaa avaimet laukkuun ja kääntyä ja siinä sitä sitten on, itsensä kanssa, eikä se tunnukaan huonolta ja kaiken tämän takia Jenny on uskaltanut jopa hieman pohtia, mitä vielä voisi tulla, voisiko vielä tulla yksi elämän kevät, joka joskus jäi tulematta?  


Rytisalon Rouva C:stä ja Lempistä lumoutuneena odotin innolla Jenny Hilliä. Onneksi olin ehtinyt kuulla, että Jenny Hillissä Rytisalo on hypännyt historiallisista aiheista nykypäivään, eikä pelkästään se, vaan että Jenny Hillissä hän operoi monella tasolla ja äänellä. 

Siinä, missä ulkopuolinen kertoja tarkkailee avioeroaan ja vaihdevuosiaan potevan Jenni Mäen kuoriutumista Jenny Hilliksi, siinä ohessa kärpäsinä katossa surisevat myös satuhahmoista tutut ajattaret,  Tähkäpää, Punahilkka, Ruusunen ,Tuhkimo ja Lumikki. Nämä feminiiniset äänitorvet paitsi tarkkailevat ja analysoivat Jenny Hilliä, kertovat myös omaa tarinaansa. Ei siten kuten me olemme ne tottuneet saduista lukemaan vaan siten kuin se  heidän kertomanaan todellisuudessa meni. 

Jenny Hill on kasvutarina, jossa pohditaan naisena olemista ja suostumista kaikkea sitä vasten, joka naiseutta määrittelee. Mitä on olla vaimo suhteessa mieheen, mitä on olla äiti, työkaveri, sisar, naapuri, ystävä. Mitä on olla tämän näköisenä, tämän muotoisena, tällä statuksella, ylipäänsä tällaisella elämällä. 

Iso rooli tässä pohdinnassa on ajatterien oman elämän uudelleenkerronnassa. Pinnalla ja pinnan alla on painava kattaus todellista realityä. Ei se ollutkaan prinssi, ei se ollutkaan piparkakkutalo. 
Ajattarien lisäksi kirjan läpi kulkevat sulavasti sisaruuden, äitiyden ja exänä olemisen teemat. Se kaikki asettuu kohdilleen Jenny Hillin kasvamisen ja toipumisen myötä.

Mielenkiintoisena tasona kirjassa on Jenny Hillin terapia. Viisas terapeutti neuvoo Jennyä kirjoittamaan kirjeitä haluamalleen henkilölle. Jenny Hill valitsee lähettämättömien kirjeidensä saajaksi ihailemansa naisen Ranskan Brigitte Macronin, jonka elämää hän samalla arvioi ja peilaa omaansa vasten. 

Kirjeet kuvaavat ja avaavat hyvin sitä prosessia, jota Jenny Hill käy läpi. Itsensä työstäminen käy työstä. Se ei ole kaunista, eikä sen kuulukaan olla. Se on ryvettymistä, jossa kateuden, kaunan ja vertailemisen kautta löydetään hiljalleen se kohta elämässä, jossa laiva ei enää liikaa kallistele puolelta toiselle. Löydetään oma jalansija, jolle koko painollaan astua. 

Syvistä elementeistään huolimatta jäin pohtimaan, että se iso asia, joka kuvataan Jenny Hillin kasvutarinan käänteeksi, jää mielestäni ohueksi ja ohitetuksi. Jennyn pojan elämä jää ikään kuin sivulauseen asemaan ja se kuittaantuu pojan tyttöystävillä. 

Myös kirjan sanoma, niin tärkeää kuin se patriaraalisessa kulttuurissa onkin, jää mielestäni kliseiseksi. Totta kai kannatan naisen oman äänen, paikan ja rajojen löytämistä. Kannatan sitä, että jokainen nainen voi kuoriutua Jenni Mäestä Jenny Hilliksi omalla tavallaan, mutta miksi useimmiten  Jenny Hilliksi tarjoillaan sterotypiaa? Onko ainoa tie naiseksi löytyä jumalattarena? 

Jenny Hill on kirjoitettu taitavasti ja Minna Rytisalo hallitsee hienosti kirjan eri tasot ja vaikeahkon rakenteen. 




maanantai 10. lokakuuta 2022

Aila Meriluoto: En minä vielä pääty. Päiväkirja vuosilta 2008-2010



Aila Meriluoto: En minä vielä pääty.
Päiväkirja vuosilta 2008-2010.
2022, 186 sivua







" Olen hyvin väsynyt. Mutta väsymyksen takana on auringonnousu. " (Aila Meriluoto )

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!


Mikä osuvampaa kuin saada luettua juuri parahiksi suomalaisen kirjallisuuden päivään runoilija Aila Meriluodon (1924-2019)  viimeisin teos "En minä vielä pääty" . Se on päiväkirja vuosilta 2008-2010, vanhuuttaan intohimoisesti ja kursailematta eläneen yli kahdeksankymppisen suuren suomalaisen tilitys. 

Meriluodon kaikissa päiväkirjamerkintöihin perustuvissa teoksissa ihailtavaa ja silmiinpistävää on juuri hänen avoimuutensa. Hänellä on uskallusta dokumentoida ja ääneen prosessoida elämäänsä ja ihmissuhteitaan. Hän tekee sen herkällä itsereflektiolla ja häpeilemättä. 

En minä vielä pääty- teoksessakin painavin ja tärkein lause on: "Terveisiä elämästä. TÄLTÄKIN kohtaa!"
Ja mikä tuo tältäkin kohtaa on?
Se on alati jatkuva rehellinen preesens, paljas nyt-hetki. Se, että ei häpeä omaa kokemustaan vaan luottaa vahvasti siihen, että se mikä on, saa olla, valtoimenaan ja avoimesti. Mitään ei tarvitse muuttaa muuksi, ei pienentää tai peitellä, ei reunustaa hopealla tai  häivyttää taustalle. 

" Ihmisen velvollisuus on kertoa  suoraan tältä kohtaa eikä hirveästi peitellä elämäänsä kuin jotakin kakkakasaa. Me elämme ja koemme, basta!"
" Kaikki koskettaa kaikkia."

Ja niin Meriluoto kertoo kaikesta siitä, mitä  meitä kaikkia koskettaa, niin ruumiin kuin sielunkin puolesta, ummetuksesta sydänsuruihin saakka. 


En minä vielä pääty- teoksessa Meriluoto sinnittelee aikamoisessa hurlumheissä. Elokuva Meriluodon ja runoilija Lauri Viidan avioliitosta " Putoavia enkeleitä" tulee ensi-iltaansa. Samaan aikaan  Meriluoto pakertaa päiväkirjojensa parissa saadakseen niitä julkaisukuntoon.
 Oman tilansa ja tunteensa vie myös Panu Rajalan tekeillä oleva elämäkerta Meriluodon elämästä. Kaikki tämä on sinänsä hyvää ja tervetullutta, mutta mitä se  tarkoittaa 85-vuotiaalle naiselle? Naiselle, joka tarvitsee jo saattajaa, käsikynkästä kannattelijaa? Ja miten saada vaaditut julkkarit ja esilletulot mahtumaan vanhuuttaan elävän naisen rutiineihin ja voimavaroihin! Istu ja pala!


Oman tärkeän, mutta haastellisuudessaan vaikean päälauseen Meriluodon päiväkirjamerkintöihin tuo myös uusi rakkaus. Hän on Antero, mies, joka tarjoaa paitsi kipinää ja karismaa, myös arkista hoivaa ja vanhuuden turvaa. Antero kahmaisee järkälemäisen ison tilan kuulluksitulemista ja oman hulluutensa tai neroutensa ymmärtämistä. Meriluoto on jälleen kerran kuin sivuhenkilö tärkeässä ihmissuhteessaan, yhä kuuntelijan ja ymmärtäjän osassa. 

Anteroon kiteytyy myös harvoin kirjoissa ja puheissakaan esille tullut vanhuuden seksuaalisuus. Tässäkin kohtaa olemisessaan ja kerronnassaan Meriluoto on itselleen tyypillisen avoin ja rohkea. 

Meriluoto pohtii tarkasti ja autenttisesti myös sitä vääjäämätöntä eli vanhuuttaan ja lähestyvää kuolemaa. Jokaisen kesämökillä Takatakassa vietetyn suven aikana hän miettii mahtaako tämä olla hänen viimeisensä. Ja vain lukija tietää, että Meriluoto sai elää vielä huikeat kymmenisen vuotta. Varjot ja aihiot olivat ikääntyneellä kuitenkin jo liki. Näkö huononi, ja se oli kirjoittavalle ja lukevalle ihmiselle miltei pahinta kaikesta. Kroppa prakasi, samoin muisti. Kaikki hiipui. 

Kehon ja mielen krempat sekä ihmissuhteitten hankaumat ja ilot kiertyivät päiväkirjan sivuille pikkuruisiksi koukeroiksi. Kuolemakin tuntui olevan useasti ajatuksissa.  Peloista ja uhkakuvista huolimatta Meriluoto pystyi suhtautumaan hiipumiseensa luottavaisesti ja huumorilla.
"Sen takia minä vielä elän, niin kauan kuin jaksan kirjoittaa näitä harakanvarpaita. Se on velvoitus.
Kovin moni ei ole jaksanut tähän saakka edes elää."

Silloinkin, kun Meriluodon mietteet olivat elämisen lopussa, siinä viimeisimmssä lauseessa, hän kuitenkin toi esiin ajatuksen, että loppua ei tule ellei itse anna periksi. Hänellähän oli vielä niin paljon kirjoitettevaa! 


" Sininen yö ikkunan takana, melkein valoisa. Vielä on kauneutta ja sen äkillistä valtavaa tajuamista." 


Tea 




 











sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

HUHTIKUUN JA TOUKOKUUN LUKUPIIRIKIRJA blogissamme: Emmi Itäranta - Kudottujen kujien kaupunki


 Kirjailijasta ja kuvittajasta:

Emmi Itäranta on suomalainen kirjailija, joka asuu Isossa-Britanniassa. Hän kirjoittaa kirjoistaan aina kaksi versioita: suomeksi ja englanniksi. Hän ei tarvitse kääntäjää, kun luo samaan aikaan sen itse. Tapasimme Itärannan elokuussa 2018 Porin Kirjojen yössä, jossa hän oli haastateltavana. Itäranta oli tuolloin jo alkanut kirjoittamaan viime vuonna ilmestynyttä scifi-kirjaansa Kuunpäivän kirjeet. Saimme molemmat Itärannalta nimikirjoituksen Kudottujen kujien kaupunki-kirjoihimme ja pienen lauseen: "Virratkoon puhtaat vedet luoksesi!" ja "Kulkekoot unesi vapaina!" Itäranta on meidän molempien yksi lempikirjailijoista ja hänen esikoisteoksensa Teemestarin kirja teki ilmestyessään meihin suuren vaikutuksen. 

Lyhyt kuvaus kirjasta tai takakannen teksti:

"Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen, puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse. Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessään Eliana löytää itsensä keskeltä saaren historian ja nykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä."

1. Ennakkoajatukset /odotukset kirjasta: 
   
Tea: Olen lukenut kirjan v. 2016, pian ilmestymisensä jälkeen joten tiesin odottaa taiturimaista kieltä ja mystistä maailmaa. Koin kirjan ekalla lukukerralla kauniina, mutta sekavana ja se jäi mielestäni kesken. Nyt tämä toinen  luku- sekä kuuntelukerta poimi ekalta lukukerralta pudonneet silmukat, mutta kirjan loppu jäi yhä harmittavasti liian auki. 

    Ida-Maria:  Olen lukenut kirjan kerran aikaisemminkin sen ilmestyessä ja tarina on muutamien vuosien jälkeen haihtunut mielestäni. Muistan siitä kuitenkin palasia ja sen, että tunnelma oli kirjan aikana todella taianomainen ja omalaatuinen. Yksi suurin odotus uudelleenluvulta oli tarinan loppu, sillä muistan sen jääneen itselleni epäselväksi ja toivoin saavani tarinasta paremman kokonaiskuvan.

2. Kuvaile kirjaa kolmella sanalla:
   
Tea: Kiehtova, vahva, unenomainen

    Ida-Maria: Salaperäinen, runollinen, myyttinen

3. Millainen lukukokemus oli?
   
Tea: Antoisa, mutta  turhauttava. Kirjassa oli vahvan maailman ja runollisen kielen lisäksi mytologisia aineksia ja mielenkiintoisia vastakkainasetteluja. Lukukokemus oli myös hämmentävä, turhauttavakin, koska hyvin luotu tarina notkahti kirjan lopussa ja petti alta. Se jäi keskentekoiseksi ja  Itäranta sortui helppoon, mutta sekavaan loppuratkaisuun. Mutta koska arvostan taiturimaista kieltä ja hyvin luotua maailmaa, kirja säilytti puutteistaan huolimatta kiehtovuutensa. 

   Ida-Maria: Itärannan kirjojen lukukokemukset ovat aina ainutlaatuisia ja niin oli tämäkin. Kieli on aivan uniikkia ollen sopivassa suhteessa runollista ja informatiivista, tarinaa kudotaan tarkasti ja sen yksityiskohdat ovat kauniita. Maailmaa rakennettiin todella hienovaraisesti ja se pidettiin lukijalle koko ajan salaperäisesti hieman auki, eikä kaikkea kerrottu loppuun saakka. Se teki tunnelmasta ja maailmasta todella mystisen, mutta sai myös janoamaan lisää. Kirjaan ei kuitenkaan ole jatkoa luvassa, joten mielestäni juoni jää liian avonaiseksi ja Itärannan luoman maailman historiasta ja kulttuurillisten tapojen merkityksistä ja synnystä olisi halunnut saada paljon enemmän tietoa. Kirjasta tulee ehkä mieleen Studio Ghiblin elokuvat, joissa sinulle ei myöskään kerrota maailmasta juuri mitään vaan vietät siinä tarinan ja hahmojen parissa muutaman kauniin tunnin. Tunne tarinan aikana on hyvin samanlainen, mutta kiirehditty loppu saa sen horjumaan liiaksi.

4. Mitä mieltä kerrontatyylistä, henkilöhahmoista tai juonesta?
    TeaKirjassaan Itäranta ei selitä tai taustoita mitään. Asiat vain tapahtuvat ja ne kuvaillaan hyvin vahvasti ja kiehtovasti. Kieli on kuin silkkinen, mutta vaarallinen seitti. Välillä lukijana sotkeuduin siihen. Jäin ihailemaan kieltä kuin taideteosta. Kuvailujen runsaus ja rikkaus, niin kuultavan kaunista kuin se onkin, paikoitellen myös häiritsee.

Sinänsä hienosti luotuun maailman ja tarinaan jää lukukokemusta syöviä aukkoja, jotka eivät uudestaan lukemallakaan selity, mutta se taitaa olla Itärannan tarkoituskin. Kiehtovasti hän kuvailee luomaansa maailmaa ja sen tapahtumia jättäen lukijalle liian paljon vastuuta. Henkilöhahmot jäävät hiukan ohuiksi. 

    Ida-Maria:  Kerrontatyyli on mielestäni kirjan vahvuus ja siinä on lukiessa todella mukavaa ”kellua mukana”. Itärannan kirjoitustapa on maagista ja tarkkaa, jollaista haluaisi aina lukea lisää. Hahmot kuitenkin jäävät etäisiksi ja itselleni kirjan maailma ja tunnelma olivat itse hahmoja kiinnostavampia. Hahmojen nimet ovat kuitenkin todella kekseliäitä, jotka tuovat luotuun kulttuuriin kivan säväyksen. Juoni on vahva ja hyvin rakennettu, mutta muutama siihen liittyvä seikka jää harmillisesti selvittämättä. Lisäksi juoni kasvaa ja kiihtyy loppua kohden hyvin, mutta loppu on liian sekava ja töksähtävä.


5. Mielenkiintoinen henkilö, asia, yksityiskohta, paikka tms.?
    Tea: Henkilö: Kehrääjä. Asia: Musteella merkintä. Yksityiskohta: Valerianan tatuointi. Paikka: Puhtaan unen museo.

   Ida-Maria: Kehrääjä oli ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo, vaikka hänestäkin kirjan aikana saadaan harmillisen vähän tietoa.

6. Ruusuja:
    Tea: Mielenkiintoiseksi luotu maailma, jossa unennäkemisellä on suuri osa.
            Kaunis kuvaannollinen, mystinen kieli. 

    Ida-Maria: Maailma on todella hyvin suunniteltu ja sen yksityiskohdat ovat kekseliäitä. Plussaa myös tarinan salaperäisyydestä ja kutkuttavuudesta, jotka nousevat saaren ihmisten uskomuksista ja myyteistä. 

7. Risuja:
   
Tea: Kirjan avoin ja sekava, ehkä helppokin loppuratkaisu, joka ei antanut oikeutta kauniisti kudotulle tarinalle. Itärannan kutomus jäi kesken ja päättelemättä. 

  Ida-Maria: Kirja tuntuu osalta sarjaa, jota ei ole olemassa. Lukija tiputetaan keskelle maailmaa ja myyttejä, joiden tarkoitusta ei kerrota. Tuntuu kuin lukijalle kerrottaisiin suuria salaisuuksia, jotka eivät liity mihinkään. Kirja olisi voinut olla pitempi. Tai sitten trilogia tai kirjapari.

    8. Oliko kirjassa jokin sanoma?
   
 Tea: Tarinassa olennainen teema oli valtaa pitävän Neuvoston ankarat säännöt ja manipulaatio ja niiden kansalaisia syövyttävät vaikutukset. Myös suhtautuminen erilaisuuteen kulki punaisena lankana läpi kirjan. 

   Ida-Maria: Kirja puhui kauniisti erilaisuudesta, rohkeudesta ja muutoksen tekemisestä.

9. Lause, joka jäi mieleen?
   
Tea: " Toisinaan on välttämätöntä astua pimeyteen yksin ja etsiä tie takaisin", Kehrääjä sanoo. "Kantaa mukanaan valoon jotain, mitä muualta ei olisi voinut löytää. " 

   Ida-Maria:  ”…olemme pikkukiviä leveällä ja kauas kurkottavalla rannalla, emme kuu, joka kääntää vuoroveden.”

10. Mihin kohtaan laitoit kirjan Helmet- lukuhaasteessa tai Porin kirjaston lukuhaasteeseen? 
   
Tea: Porin lukuhaaste kohta 1: Kirjan nimessä tai kannessa on rakennus

    Ida-Maria: Helmet-lukuhaaste kohta 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

11. Arvio asteikolla 1-5
     
Tea: 4

     Ida-Maria: 4